Tsekkiläisen Plzenský Prazdrojin panimon Velkopopovický Kozel Dark on 3.8 % vahvuinen tumma lager. Katkeroita oluessa on 14.0 EBU ja kantavierrettä 9.4 °P. Olutta löytyy tölkkinä kuin myös pulloinakin hyvin varustelluissa ruokakaupoissa sekä Alkon vakiovalikoiman tuotteena. Lisää tietoja löytää Alkon sivuilta (katso täältä).
Tölkin aukaistua tuoksua ei juurikaan löydy, mutta tölkin sisällön löydettyä tiensä tuoppiin erottaa myös aavistuksen hiivaisen, kotikaljamaisen ja hivenen ruismaisen tuoksun. Tuoppiin kaataminen ottaa hieman aikaa sillä vaahtoavuus on runsasta, mutta ei kuitenkaan ennakoimatonta.
Tuopista erottaa hyvin kauniin tumman ruskean sävyn. Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maku on pehmeä, hennon humalainen ja leipäinen. Kenties vähäisestä alkoholimäärästä johtuen se on myös valitettavasti aavistuksen vetisen oloinen yleistuntumaltaan.
Kokonaisuutena juomakelpoinen olut jossa on kuitenkin omaan makuuni hieman liikaa vetistä tunnelmaa ollakseen erityisen hyvä. Tällaisenäkin asiallinen ja toimiva mutta silti sellainen mikä ei lunasta kaikkea mahdollista potentiaaliaan.
Musiikiksi sopii kepeä mutta soundillisesti aavistuksen hämäriä tai mystisiä vivahteita sisältävä tummaäsvyinen poppi, mm. Carys – Bad boy tai Faouzia – How it all works out.
Viime vuoden puolella hankin sähköpotkulaudan (lue täältä). Laite on ollut hyvä ja viihdyttävä käyttää, mutta harmillisesti sitä on tullut käytettyä kohtalaisen vähän.
Suurimpana syynä vähäiselle käytölle on ollut lukon puute, sillä sähköpotkulauta on kokonsa puolesta sellainen että se on helppo ottaa matkaan mikäli fyysistä lukkoa ei laitteessa ole hidastamassa edes yritystä. Käytännössä jos potkulaudan jättää pyörätelineeseen on hyvin mahdollista että sitä ei kaupasta takaisin tultua enää siitä löydä. Siis sitä potkulautaa. Pyöräteline luultavasti on yhä siinä kun takaisin tulee.
Kuten yleensä monessa muussakin asiassa on tämä lukkoasia ollut pitkään mielessä, mutta kaupassa ei ole koskaan enää asiaa muistanut ja sitten se onkin jo unohtunut seuraavaa kertaa varten kun haluaisi lähteä potkuttelemaan kaupalle.
Viikonloppuna lähdin asioikseni etsimään lukkoa potkulaudalle ja sellainen löytyikin viereisestä Saiturin pörssistä. En tiedä onko tämä hyvä, onko tämä huono vai onko tämä mitäänsanomaton, mutta olennaisinta yleensä lukossa ei ole se että se estäisi varasta jolla on kova motivaatio ja halu varastamiseen, vaan lähinnä edes hillitä vähäisemmillä varastamishalulla omaavia lipsumasta rikollisuuden teille.
Ajattelin lukita potkulaudan näin
Lukko oli sopivan kokoinen ja se mahtui Segwayn takarenkaan reikien välistä. Hyvä homma.
Lukon mukana tuli jonkinmoinen runkoteline jonka värkkäsin kiinni tankoon. Harmillisesti se on selvästi suunniteltu pienempiä tankoja tai muita putkia varten, mutta väliäkö hällä, nippuside autaa tässäkin.
Lukon mukana tuli teline jossa lukkoa voi pitääIsommalle tangolle suunniteltua adapteria olisi kaivannut, mutta nippusiteet auttavat nekin
Varmistettuani lukon pysymisen tangossa lähdin rullailemaan koeajolle ABC:lle. Meno-paluuna matkaa kertyy aika tarkalti kuusi kilometriä, joten se on sopivan pituinen potkuttelu koeajolle.
Lukko roikkui etutangossa koko matkan ajan eikä tämä onneksi aiheuttanut hankaluuksia käytännön elämässä. Toki alussa hieman kuumotteli putoaako se siitä jos nippusiteet pettävät tai teline antaa periksi, mutta ainakaan ensiajon perusteella moisesta ei tarvinnut huolehtia.
Vaihtoehtona olisi tietenkin ollut ottaa lukko irti ja pistää se vain mukana olleeseen selkäreppuun joka voi hyvinkin olla toimiva vaihtoehto jatkossa.
Potkulauta parkissaLukko toivon mukaan edes hidastaa nyysimisen intoa
Ensikokemukset jäi hyväksi. Lukko oli suhteellisen helppo virittää pyörätelineeseen ja ottaa potkulauta siitä myös pois, vaikkakin laudan kepeyden vuoksi lauta lähti kaatumaan lukon kanssa ähertämisen aikana. Tästä tuskin isoa ongelmaa tulee sillä tämä on vain tottumiskysymys.
Jospa tämän lukon myötä lauta pääsee ahkerampaan ajoon vihdoin viimein 🙂 Tämä tosin jää nähtäväksi, sillä hommasin itselleni skootterin josta viimeistään ensi viikolla kirjoitan tänne blogiin lisää 😉
On vihdoin tullut aika heittää muutamaksi viikoksi päivätyöt syrjään ja siirtyä kesäloman pariin. Koska aloitin työni vasta viime vuoden loppupuolella ei kesälomia kerennyt vielä kertymään kovinkaan paljoa, mutta kaksi viikkoa kuitenkin on tarkoitus lomaa viettää.
Suurempia suunnitelmia ei ole lomalle sillä globaali korona-tilanne aiheutti sen että ainakaan minnekään euroopan maihin ei tule lennettyä, joten ainakin alkuvaiheet lomasta tulee luultavasti siis vain oltua kotona rennosti hönöttäen, lukien, leffoja katsellen ja ollen tekemättä mitään sen suurempaa tavoitteellista toimintaa. Tietenkin sosiaalista kanssakäymistä on jo kerennyt sopia kavereiden kanssa, joten eiköhän parin viikon loma humahda ohi sangen nopeasti.
Blogi jatkaa lomalla ollessanikin normaaliin tapaan kuitenkin toimintaansa ellei mitään maata mullistavaa ja ihmeellistä tapahdu 🙂
The Grey (IMDB) joka suomennettuna tunnetaan nimellä Suden hetki on vuonna 2011 julkaistu toiminnallinen seikkailudraama. Sen on ohjannut Joe Carnahan ja sen pääosaroolissa nähdään mm. Schindlerin listasta (lue arvostelu) tuttu Liam Neeson.
Tarinan alkuvaiheilla kerrotaan pintapuoleisesti elokuvan päähenkilöistä jotka ovat öljy-yhtiön työntekijöitä jotka työskentelevät jossain keskellä ei mitään. Miehet ovat lähdössä lentokoneella pois alueelta, mutta lentokone syöksyy maahan Alaskan lumikentille. Monet saavat surmansa koneen pudottua, mutta pieni joukko selviää jonka jälkeen he alkavat käymään eloonjäämiskamppailua kylmyyttä ja alueella majaansa pitäviä susia vastaan.
Jotta yhdessä hengissä pysyminen vaikeiden olosuhteiden keskellä ei käy liian helpoksi, on yksi syöksystä selvinneistä tietenkin pakollinen rasittava vastaan vänkääjä jota ei liiaksi tunnu yhteen hiileen puhaltaminen kiinnostavan.
Alkuvaiheet elokuvasta ovat mielenkiintoiset ja lupailevat toimivaa draamaa, mutta valitettavasti lentokoneen syöksyn jälkeen draamallinen aspekti menettää otettaan ja tilalle astuu keskinkertainen seikkailullinen selviytymiselokuva joka nojaa liiaksi kliseisten draamaelokuvien tyyleihin.
Kliseisten draamaelokuvien tyylillä tarkoitan tässä kontekstissa sitä, että henkilöhahmoja ei rakenneta juuri lainkaan vaan pintapuoleisesti annetaan viitekehys jossa toimitaan ja matkan varrella yritetään rakentaa hahmoja onnistumatta siinä kuitenkaan missään vaiheessa kunnolla. Selviytyneistä henkilöistä ei saa kosketuspintaa eikä kenenkään kohtalo kiinnosta juuri lainkaan, joten draamalliseksi elokuvaksi tämä jättää liiian pintapuoleisen hahmokuvauksen ollakseen koskettava tai puhutteleva.
Toiminnalliset kohtaukset joissa sudet ja ihmiset ottavat yhteen olivat myöskin pääosin huonosti toteutettuja, sillä siellä taas mallia elokuvan tekemiseen oli haettu huonosti toimivista toimintaelokuvista. Kohtaukset ovat sekavia sillä kamera heiluu ja huojuu milloin minnekin, leikkaukset ovat järjettömän nopeita ja niitä on paljon peräkkäin jonka jälkeen kohtaus onkin jo ohi ja katsojana saa vain arvailla mitähän tässä nopeassa kohtauksessa tapahtui.
Onneksi muutoin elokuva oli toimivaa tasoa. Se oli kepeän viihdyttävä ja ilman suurempia puutteita. Liam Neesonin näyttely oli myöskin perinteisen toimivaa katsottavaa.
The Grey jättää lopulta kuitenkin hieman ristiriitaisen tunnelman. Samaan aikaan se on tavallinen keskinkertainen viihdyttävä toiminnallinen seikkailuelokuva, mutta siinä on kuitenkin ammennettu aineksia draaman puolelta onnistumatta kuitenkaan kunnolla joka saa sen tuntumaan kuvaukselta joka koettaa olla vähän kaikkea kaikille onnistumatta lopulta sen vuoksi missään lajityypissään kunnolla.
Tarinan osalta en voinut myöskään välttyä mielikuvalta elokuvasta missä on lähdetty hakemaan ensimmäisen Jurassic Parkin hienosti rakennettua tunnelmaa ja sitä myötä saavuettavaa jännittävyyttä, mutta lopulta on saatu lopputulos kuitenkin väännettyä teinikauhuelokuvan muotin lävitse ja maustettu klliseisen draamaelokuvan aineksilla.
The Grey kestää kyllä katselun kerran jos toisenkin, mutta harmillisesti potentiaalistaan huolimatta se jättää kaipaamaan enemmän kuin mitä se tarjoaa.
Stadin Scandinavian American Pale Ale on 4,5 % vahvuinen pale ale jota myydään niin hyvin varustelluissa ruokakaupoissa kuin Alkojen tilausvalikoiman tuotteenakin. IBU-arvo on 35, katkeroita 46.0 EBU ja kantavierrettä 11.1 °P. Lisää tietoja löytää Alkon sivuilta (katso tästä).
Ulkoisesti tölkki on suhteellisen neutraali ja hillityllä tyylillään jopa aavistuksen tylsänpuoleinen. Tölkin aukaistua löytää miellyttävän raikkaan sitruksisen tuoksun jota olisin helposti erehtynyt jopa IPAksi luulemaan. Tuoksu pysyy voimakkaana mutta miellyttävänä myös tuopissakin.
Tuoppissa oluen kaunis kullankeltainen sävy pääsee hyvin esiin. Vaahtoavuus on suhteellisen runstasta joten maltin kanssa olutta sai kaataa.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maku on kirpeän sitruksinen ja raikkaan hedelmäinen. Maussa on pistävyyttä joka erottaa sen monesta muusta oluesta, mutta pistävyys on kuitenkin tyyliltään hyvää ja tasapainoista persoonallisuutta, ei niinkään häiritsevää tai korostunutta ärsytyksen aihetta.
Omaan makuuni tämä toimii varsin hyvin, etenkin aurinkoisen päivän juomana. Musiikkinakin menee hyvin aurinkoisen päivän tunnelmaan sopivat sävelet, mm. Carly Rae Jepsen – Run away with me tai Manu Gavassi – áudio de desculpas.
