Johdanto
Olen lähiaikoina katsellut YouTubesta videoita valokuvaamiseen liittyen monien muiden aiheiden lisäksi. Vuosien mittaan olen kyllä monenlaisia valokuva-aiheisia kanavia nähnyt, mutta mitä pidempään valokuvaamista on harrastanut sitä tylsämmäksi monet YouTuben kanavat ovat käyneet sillä lähes kaikki keskittyvät ainoastaan teknisiin näkökulmiin eikä juurikaan valokuvaamiseen ilmaisun keinona ja taidemuotona.
Syy miksi monet kanavat keskittyvät ainoastaan teknisiin aspekteihin voi olla siinä että sen kaltainen sisältö kiinnostaa yleisöä ja siten kanavalleen saa enemmän katsojia, mutta ehkä syynä on myös se että objektiivisesti mitattavissa olevista teknisistä asioista on helpompaa puhua kuin subjektiivisista taiteellisista näkökulmista. Tekniset tiedot löytää helposti netistä ja megapikseleistä, kameran puskurin koosta, automaattitarkennuksen nopeudesta, objektiivien tarkkuudesta, vinjetoinnista ja kaikesta muusta sellaisesta voi kertoa ilman että tarvitsee kovinkaan syvällisesti olla kiinnostunut aihealueen taiteellisesta puolesta.
Teknisille arvioille on ehdottomasti paikkansa, sillä erilaisia tarpeita on monenlaisia ja toisenlaisia kohteita kuvattaessa on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet kuin toisissa. On ymmärrettävää että lintubongarin vaatimukset kuvauskalustolle on erilaiset kuin katukuvausta harrastavalla kuvaajalla. Harmillista ei siis ole se, että teknisiä arvioita kameroista, objektiviista ja muusta sellaisesta löytyy pilvin pimein vaan se, että muunlaisia videoita on erittäin hankalaa löytää.
Muutama kanava on tullut kuitenkin vastaan jossa puhutaan enemmän taiteellisesta tai filosofisesta puolesta kuin teknisestä puolesta, joten linkitän niitä tämän postauksen loppuun jotta muutkin aiheesta kiinnostuneet voivat niihin perehtyä.
Tarinaa kuvallisessa muodossa
Mielenkiintoisin aihealue joka on herättänyt itselleni jonkinmoisia ajatuksia kuvaukseen liittyen ja josta olen lähipäivinä katsonut videoita on ollut dokumentaarinen valokuvaus ja tarinankerronta valokuvauksen keinoin.
Siinä missä normaalisti itse olen lähes aina – ellen jopa aina – keskittynyt vain ja ainoastaan yksittäisiin kuviin itsenäisinä teoksina, on tähän aiheeseen liittyvät videot olleet innoittavia sillä ne ovat saaneet miettimään valokuvaamista toisenlaisesta perspektiivistä.
Olen esimerkiksi tehnyt vuosien mittaan enemmän tai vähemmän jonkinlaisia kuvausreissuja yksin ja kavereiden kanssa milloin minnekin, mutta jälkikäteen arvioituna reissulta jääneet kuvat ovat olleet irrallisia teoksia vailla mitään yhdistävää tekijää paitsi ajallinen viitekehys. Kuvissa ei ole normaalisti ollut mitään sellaista mikä sitoisi niitä toisiinsa siten että katsoja voisi niistä muodostaa minkäänlaista eheää kokonaisuutta, eikä ne näin ollen juuri koskaan kerro myöskään mitään tarinaa katsojalleen.
Yksittäiset kuvat voivat tietenkin olla joko hyviä tai huonoja sellaisenaan, eikä niillä ole tarvetta olla mitään yhdistävää tekijää keskenään jos niin ei kuvaajana halua. Yksi kuva voi kertoa katsojalleen paljon ilman mitään kontekstiakin, mutta mikäli tarkoituksena on käyttää valokuvausta itsensä ilmaisuun siten että haluaa kertoa jonkinlaisen tarinan eikä ainoastaan näyttää jotain kuvaa mikä on miellyttävä kuva sellaisenaan, on yksittäinen kuva siihen luultavasti paljon huonompi vaihtoehto kuin kuvasarja yhteneväisellä tyylillä.
Mikäli valokuvausta miettii tästä näkökulmasta, antaa se aivan uudenlaisia ulottuvuuksia itsensä kehittämiseen kuvaajana. Tällöin olennaiseksi ei tule enää yksi yksittäinen kuva ja sen onnistuminen teknisiltä ominaisuuksiltaan vaan tarina jonka osana kuva on.
Jos asettaa tavoitteekseen vaikka sen että kuvauspäivänä saa otettua kuvasarjan jossa on 10 kuvaa jotka kertovat jonkinlaisen tarinan – olipa se kuinka tylsä tarina hyvänsä – on seassa hyväksyttävää olla kuvia jotka eivät ole teknisesti ja kuvauksellisesti mitään parhaita itsessään, mutta jotka toimivat katsojalle tarinan kerronnan apuvälineenä. Kuva ei ole enää yksi itsenäinen tekijä vailla kontekstia, vaan kuvasarja on yksi yksittäinen teos ja yksittäisen kuvan on sovittava kontekstiin siten että se tukee ja rakentaa sitä.
Jos edes mielessä on jonkinlainen idea siitä mistä aikoo kuvillaan kertoa, vaikuttaa se jo kuvaamiseen sekä myöskin siihen mitä lopulta haluaa näyttää. Yksi ilahduttava mutta haastava puoli digitaalisten kuvien kanssa on se, että yksittäinen kuva ei maksa käytännössä rahallisesti juuri mitään jonka vuoksi kuvia on helppo ottaa paljon. Kuitenkaan ketään ei yleensä kiinnosta nähdä satoja tai tuhansia kuvia yksittäiseltä kuvausreissulta tai edes kuukaudenkaan lomalta, vaan kuvaajan olisi hyvä osata tehdä karsintaa kovalla kädellä sen suhteen mitä aikoo muille näyttää. Tämä on aihe joka itselläni vaatii kehittymistä.
Kun päämääräkseen kuvausreissulle asettaa minkälaisen tahansa tarinan kerronnan eikä ainoastaan onnistuneiden kuvien näyttämisen, luo se aivan uudenlaiset kriteerit sille mikä on onnistunut kuva. Kuvan ei tule enää näyttää hyvältä sellaisenaan, vaan sen on näytettävä hyvältä osana viitekehystään.
Tahto tuntea jotakin
Kuten monet muutkin taiteelliset ilmaisutavat on valokuvaus aihe joka nykyään ulottuu käytännössä hyvinkin monelle elämän osa-alueelle. Kun puhutaan valokuvaamisesta on vaikeaa tietää mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sillä pyritään ennen kuin tarkemmin asiaa on selvittänyt asiasta puhuvan kanssa.
Samalla termillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista missä ainoana tarkoituksena tai motiivina kuvan ottamiselle on “muuten vain”, sillä voidaan tarkoittaa kuvien ottamista informatiivisessa tai muistamisen tarkoituksessa (esimerkiksi itse otan joissain isoissa ja sekavissa parkkihalleissa kuvan missä näkyy parkkirivin kirjain ja numero minkä lähelle autoni jätin), sillä voidaan tarkoittaa tapahtumien tallentamista omiin muistoihin, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös vaikkapa itseilmaisun ja tarinan kerronnan keinoa tai yleisemmin ilmaisten tahdon luoda visuaalista taidetta valokuvan keinoin.
Erilaisia tyylejä ja motiiveja kuvaamiselle on monia eikä sen vuoksi termi valokuvaus enää sisällä kovinkaan paljoa informaatioarvoa mitä sillä tarkoitetaan ellei sitä enempää avata.
Itseäni kiinnostaa oppia paremmaksi valokuvaajaksi. Jotta voin tulla paremmaksi valokuvaajaksi, pitää tietenkin ensin osata kertoa ja määrittää mitä sillä tarkoitan.
Kenties tärkein missä tahtoisin valokuvauksessa kehittyä on se, että pystyisin ottamaan kuvia jotka pysäyttävät katsojan edes hetkeksi kuvan äärelle ja jotka herättävät katsojassa jonkinlaisen tunnereaktion joka ei johdu irrelevanteista seikoista, kuten väritasapainon pielessä olemisesta, horisontin vinoudesta tai jostakin muusta kuvausteknillisestä epäonnistumisesta.
Informaatioähky on modernin maailman taakka. Kuvia tulee tavallisen katsojien silmille ainakin Internetissä päivien mittaan satoja ellei jopa tuhansia, joten digitaalisessa maailmassa valokuvan paikka on haastava mikäli sillä tahtoo viestittää jotain kokijaa pysäyttävää. Toisinaan saattaakin olla hyvä kysyä itseltään onko digitaalinen maailma edes se paikka missä omia valokuviaan haluaa lopulta pyrkiä tuomaan esiin, vai olisiko kuvat paperilla, kirjana, lehtenä tai muussa fyysisen maailman muodossa se paikka missä ne saavat niille kuuluvan arvon?
Vapaaksi digitaalisesta vankeudesta
Olen lähiaikoina jälleen tulostanut omia ottamiani valokuvia enemmän tai vähemmän kotona. Mielenkiintoista siinä on ollut se, kuinka paljon se on vaikuttanut kuvien katsomisen määrään, tapaan sekä tunteeseen.
Paperille tulostamiani kuvia olen katsonut moneen otteeseen ja niitä olen useamman muunkin kanssa katsonut, mutta digitaalisessa muodossa olevia kuvia en katso juuri koskaan juuri kenekään kanssa paitsi heti kuvaustapahtuman jälkeen. Yksittäisiä kuvia katselen silloin tällöin milloin iPhone nostaa niitä esittelyyn nähtäväksi ja satunnaisesti muutoin, mutta katselu on merkittävästi erilaista luonteeltaan.
Digitaalisessa muodossa oleva valokuva ei jostain syystä kovinkaan usein aiheuta itselleni tunnereaktiota eikä mitään kuvaa jää juurikaan miettimään. Paperilla ollessa samaa kuvaa katsoo toisenlaisin silmin. Joskus myös vierailija joka on kuvia katsonut luonani on jäänyt jotain kuvaa katsomaan joksikin aikaa. Paperilla valokuva herää elämään aivan toisella tapaa, aivan kuin se olisi päästetty vapauteen digitaalisesta vankilastaan.
Katoaako digitaalisen maailman myötä tunne ja kyky tuntea samalla tapaa tunteita, vai miksi sama kuva ei digitaalisena herätä samanlaisia tuntemuksia kuin paperilla ollessa, en tiedä, mutta se on jotakin mihin voisi olla kiintoisaa joskus perehtyä.
Kuvat on otettu Leica D-Lux (Typ 109) -kameralla.
Linkkejä
Seuraavilta YouTube-kanavilta olen löytänyt lähiaikoina mielenkiintoista sisältöä valokuvaamiseen liittyen:
- Marc Silber, ainakin Daniel Milnorin videot hänen kanavallaan. Esimerkiksi video missä Daniel Milnor puhuu valokuvien tulostamisen tärkeydestä tällä videolla on mielenkiintoinen.
- ThePhotographicEye kanavalla on ollut monia pitkiä videoita joita olen katsellut
- Firby Photography on todella uusi kanava, mutta ainakin video Why YOU Should Be A Documentary Photographer sisälsi mielenkiintoisia ajatuksia siitä kuinka tämänkaltaisessa kuvauksessa ei ole kyse täydellisyydestä vaan tarinan kerronnasta.
Leave a Reply