Hautaholvien hiippailija
Lara Croftin seikkailut ovat mitä mainioin osoitus siitä, että myös vanhojen asioiden kaivelemisesta voi toisinaan seurata jotain hyvää. Tomb Raider – Underworld on myös osoitus siitä, että vaikka peli tarjoaa järjettömiä typeryyksiä kontrolleissa, turhauttavia bugeja siellä sun täällä, satunnaisesti sekoilevan kameran sekä nykypeleihin tottuneen silmin monia muita puutteita, voi peli olla silti tästä kaikesta huolimatta pelaamisen väärti.
Tomb Raider – Underworld on vuodelta 2008, joten mistään aivan tuoreesta pelistä ei ole kyse. Omat kokemukseni Tomb Raidereista rajoittuu sangen pieneen otantaan – penskana demoversioita pelailin ykkösestä, joitain tunteja olen pelannut Anniversaryä nyt aikuisena PC:llä, sekä läpi pelaamani vuoden 2013 Tomb Raider (Lue arvostelu).
Koska vuoden 2013 Tomb Raider on allekirjoittaneelle lienee merkittävin videopeli, oli selvää että Underworldilla ei ollut realistisia mahdollisuuksia yltää kovimmaksi pelaamakseni Tomb Raideriksi. Kuitenkin mukiinmenevän toimintaseikkailun se onneksi siltikin tarjosi.
Sankaraiden sankari
Kuten muissakin Tomb Raidereissa, oli myös Underworldissa protagonistina brittiläinen arkeologi ja aartenetsijä Lara Croft. Underworldin tarina on jatkoa aikaisemmin pelisarjassa nähdylle Legendille. Harmillisesti en ole itse kyseistä peliä pelannut, joten tarinoiden hahmojen väliset suhteet ja eripuraisuudet jäivät itselleni harmaaksi alueeksi. Aikaisempien osien pelaamattomuus pisti hieman harmittamaan pelaamisen aikana, koska tarinasta olisi liene saanut paljon enemmän irti taustoiden tuntemisella.
Itseäni kovasti ilahduttaneena piirteenä tarinassa on paljon viittauksia skandinaaviseen mytologiaan. Dialogeissa on jonkin verran juttua Ragnarökistä, Thorista, Odinista, Jörmungandrista ja Valhallasta, joten tarinan suhteen pelille voi antaa täyden kympin – etenkin kun Lara pääsee paukuttelemaan myös Mjölnerillä itsekin.
Skandinaavisen mytologian lisäksi aiheita on ammennettu myös hindulaisuudesta. Jäätävän suurikokoinen Shivan ja Kalin patsas on vaikuttava näky.
Vanhoina huonoina aikoina
Peli toimii perustuksiltaan hyvin normaalilla tavalla nykymittakaavassakin katsoen – välivideoita näytetään ja kuljetetaan tarinaa eteenpäin, pelaillaan aina välissä jonkin aikaa, katsellaan lisää välivideoita ja hissukseen edetään lineaarisesti kohden tarinan lopetusta.
Uudempiin peleihin tottuneena oli Underworld jollain tapaa kylmä isku vasten kasvoja. Olen kerennyt peleissä jo tottumaan näytöllä jatkuvasti näkyviin karttoihin, opastuksiin pelin aikana minne suunilleen edes pitäisi mennä ja mitä tehdä sekä muihin vastaaviin hienouksiin. Kun Underworldin aloittaa, on pääsääntöisesti oman onnensa nojassa. Toki tarjolla on pienimuotoisia opastuksia näytöllä, esim. kolmion kuva milloin kolmiota voi painaa niin että jotain tapahtuu, neliön kuva kun ollaan lähellä paikkaa johon voi heittää köyden kiinni sekä muita vastaavia. Kuitenkin suunnistamiset ja asioiden löytämiset on sitten pyöriskelemistä pitkin maita ja mantuja.
Tarjolla oli myös jonkinlaista kaikuluotauskarttaa tai vastaavaa kun meni valikkoon ja sieltä katsoi, mutta tällainen ratkaisu tuntuu omaan makuuni sangen kankealta. Koko ajan näytöllä näkyvä kartta lisää pelien mukavuusaspektia viihdepelaajan näkövinkkelistä ajateltuna merkittävästi.
Hyppää nyt sinne jorpakkoon vielä kerran…
Vaikka Underworldista puuttuikin monia nykypelien hienouksista joita olisin kaivannut, ei näiden puute aiheuttanut lähellekään niin suurta tuskastumista pelaamisen aikana kuin mitä kontrollit aiheuttivat. Paikoitellen kontrollit olivat suoraan sanottuna sieltä ja syvältä. Jos kokemusta on Assassin’s Creedin ensimmäisestä osasta (Lue arvostelu), saa hyvin käsityksen mitä tarkoitan hermoja koettelevilla kontrolleilla.
Käytännössä kontrollien hermoja koetteleva osuus on siinä, että kun olet hyppäämässä esim. tolpan nokalta toiselle, saattaa hahmo viime hetkellä muuttaa suuntaansa ja hypätä suoraan kuolemaan. Kaikkein rasittavimpia olivat silti ne hetket, jolloin olet suurella vaivalla kiivennyt korkealle paikalle, hyppäät huti kohteesta ja mätkähdät alas kuolematta. Kuoltuaan Lara yleensä pääsi jatkamaan siitä mistä oli hypännyt tai ainakin suhteellisen läheltä, mutta jos jäit henkiin, oli kiipeämisurakka huipulle uudelleen edessä.
Toinen mikä aiheutti hammasten kiristymistä oli pelikamera. Toisinaan se veti sen verran villiä rumbaa, että ei siinä enää perässä pysynyt. Kun olit seinän lähellä ja koetit hypätä johonkin tikkuun roikkumaan, ei kamera aina näyttänyt järkevästi mitään. Esimerkiksi välillä kamerassa saattoi vain näkyä seinää tai seinän sisälle, mutta heti liikkumaan aloitettua kamera vaihtoi toiseen kulmaan. Rasittavimpina hetkinään kummatkin kulmat olivat sellaisia mistä ei saanut mitään tolkkua. Onneksi näitä ei sentään aivan joka välissä tapahtunut, mutta kameran huonous kyllä oli silti rasittavaa tasoa.
Underworldille täytyy antaa haukkuja myöskin bugeista. Pelissä oli useampiakin bugeja, jotka pääsääntöisesti olivat roikkumiseen liittyviä. Yleisin bugi oli vaakatasossa olevat tikut, joiden päälle Lara pystyi kiipeämään ja sitä kautta jatkamaan matkaansa. Kuitenkin turhankin usein Lara könysi tikun päälle kyykkyyn eikä enää päättänyt siitä nousta tai antaa mahdollisuutta muuta kuin pudottautua takaisin alas roikkumaan tikun varaan. Siitä sitten pudottautumisen jälkeen heti perään uusi kiipeäminen tikun päälle, jonka jälkeen sitten Laraa pystyi taas ohjaamaan normaaliin tapaan. Tämä oli tympäisevä bugi.
Underworldia pelatessa oma pleikkarini myöskin leipoi kiinni kolme kertaa. En tiedä sitten onko vika pelissä vai konsolissa, mutta en muista aikaisemmin kuin muutaman yksittäisen kerran jolloin koko pleikkari on jumittunut siihen tilaan että se on pitänyt virtanapista sammuttaa kun kuva on jäätynyt kiinni.
Lisämiinuksia Underworld ansaitsee myös muutavista rasittavista kohdista pelin aikana, joihin jumiuduin pariksi tunniksi. Muutama kohta täytyi aivan YouTubesta tarkistaa mitä siinä en vain itse tajua, mutta pahin kohta oli sellainen jonka olin kyllä tajunnut, mutta se oli vain tuskastuttavan rasittava ja sen vuoksi jumituin siihen pidemmäksi aikaa. Videon kommentteja lukiessa huomasin, että en ole ainoa kuka on samaa kohtaa junnannut “muutaman tovin”.
Yksi typerä kohta pelissä oli myös sellainen, jossa täytyi etsiä puuttuva patsaan pää ja sijoittaa se paikalleen. Yleisesti tällainen toki ei ole typerä tehtävä, mutta tässä se sitä onnistui olemaan, sillä pää jota etsittiin oli kiitettävän pieni ja kaiken muun mukavan lisäksi saman värinen kuin kentässä irrallaan olevat kivet. Koetapa siinä sitten etsiä kohtalaisen kokoseilta alueelta pientä kivipäätä kivikasojen seasta. YouTuben videon kommentti pelasti suunnattoman turhauttavalta urakalta, sillä kommenteissa joku oli kertonut mistä sen löytää – Laran omat vinkit eivät paljoa hullua hurskaammaksi tehnyt tässä asiassa.
Kaikesta huolimatta hyvä peli
Vaikka ylempää tekstiä lukiessa voisi helposti päätellä pelin olevan aivan täysi susi, ei se missään nimessä sellainen ole. Kokonaisuutena Tomb Raider – Underworld on erittäin hyvä peli, jota oli miellyttävää pelata kaikista sen sisältämistä hermoja koettelevista typeryyksistä huolimatta.
Underworld tarjoaa mielenkiintoisen tarinan, siinä on hyvät musiikit, grafiikat on ihan mukiinmenevät ja kokonaisuutena se on pääsääntöisesti hyvä. Se olisi ollut omaan makuuni jopa ysin peli, mutta rasittavuudet pudottavat pelin arvosanasta puolitoista pinnaa pois.
Kehuttavaa
- Mielenkiintoinen tarina joka piti kiinnostusta yllä
- Musiikit
Moitittavaa
- Kameran toiminta
- Kontrollit, kontrollit ja vielä kerran kontrollit
Leave a Reply