Aleksin Blogi

Author: stargazers

  • Keittiön siivoilua

    Keittiö on ollut pitkään kaaoksen keskittymä – puretut hyllyt on odottaneet poisvientiä keittiöstä jo kuukausia

    Eilen aamulla ennen töihin menoa sain aikaiseksi viedä keittiöstä pois vanhat hyllyjen osat. Aikaisemmin käytössäni oli hyllyjä jotka eivät enää mahtuneet asuntoon ja niistä piti päästä eroon. Koska ne ei tori.fi:stä lähtenyt aikoinaan nopeasti kiertoon pistin ne vain kappaleiksi odottamaan että vien jäljelle jääneet osat pois.

    Koska elämä ei aina mene kuin elokuvissa oli nuo hyllyjen osat keittiössä odottamassa poisvientiä useamman kuukauden. Tarkemmin ottaen tiketti tuli tästä tehtyä jo 14.5 joten menihän tuossa lähes viisi kuukautta että tämän sai tehtyä. Heh.

    Aikaa tämän tekemiseen meni kuitenkin vain noin 15 minuuttia, mutta kuten aina, mitään asioita ei tapahdu ellei niitä laita tapahtumaan. Paras keino miten asiat saa tapahtumaan on noudattaa JFID-filosofiaa eli Just Fucking Do It.

    Hyllyn osien poisvienti toi keittiöön heti lisää tilaa

    Hyllyjen poisviennin jälkeen keittiö tuntuu ihmeen tilavalta. Hyllylevyjen vieressä olleelle kaapillekin pääsee merkittävästi helpommin joka helpottaa merkittävästi kun sinne voi taas säilöä kattiloita ja muita vastaavia pois kuivauskaapista.

    Kuvassa yllä keittiö on vielä yhtä kaoottisen näköinen sillä mikroaaltouuni on yhä lattialla ja IKEA:n pöytä kasaamatta. Koska kuitenkin tässä vaiheessa oli vielä aamu ennen seitsemää oli sanomattakin selvää että siihen aikaan ei ruveta imuroimaan sillä imurissa ei ole kuulokeliitäntää ja naapurit eivät välttämättä diggaile jos imuri alkaa laulamaan ennen normaalien ihmisten heräämistä.

    Pöytä, televisio ja Xbox 360 tuli nostettua keittiöön

    Illalla töiden jälkeen eilen imuroin vielä lattian ja kasasin IKEA-pöydän takaisin käyttöön ja laitoin samalla kaapista vanhan 23″-television näytöksi ja Xbox 360:n nostin kaapista pelikoneeksi. Keittiöön voisin harkita verhojen hommaamista jossain vaiheessa ja tuon pöydän tilalle voisi harkita mieluummin pienen hyllyn johon vanhoja konsoleita mahtuisi niin voisi keittiöstä tehdä mancaven vanhojen konsoleiden pelaamista varten.

    Samoin jos tuon 23″ vaihtaa 32″ televisioon sen saa pois pöydältä ja kuvassa takana näkyvään jalustaan. Tuossa televisiossa on ruuvin paikat aivan liian lähellä toisiaan eikä sitä sen vuoksi saa kiinni seinäjalustaan. Ehkä joskus.

  • Peliarvostelu: The Order: 1886 (PS4)

    Led Zeppeliin oli hitti jo 1886

    The Order: 1886 on Ready at Dawnin ja SCE Santa Monica Studion kehittämä kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli. Sen on julkaissut Sony Computer Entertainment ja se on saatavilla ainoastaan Playstation 4 -pelikonsoleille. Peli on julkaistu helmikuussa 2015.

    The Order: 1886:n tarinassa liikutaan vaihtoehtoisessa historiassa Lontoossa vuonna 1886. Protagonistina nähtävä Sir Galahad on osa pyöreän pöydän ritarikuntaa joka on yhä toiminnassaan. Lontoossa on ongelmia ihmisten ja susien risteytymän eli puoliveristen kanssa sekä sen lisäksi myös kapinalliset tuovat oman ongelmansa yhteiskunnan järjestykseen. Galahd kumppaneineen lähtee selvittelemään asiaa mutta matkan aikana alkaa paljastumaan että asiat eivät olekaan aivan niin kuin Sir Galahad kumppaneineen on saatu uskomaan.

    Talojen sisustukset olivat tyylikkäitä wanhoina hyvinä aikoina

    Pelillisiltä ominaisuuksiltaan The Order: 1886 tarjoaa hyvinkin lineaarisesti etenevää toimintaa. Pelaajalle ei tuota hillittömiä vaikeuksia edetä tarinassa sillä kenttäsuunnittelu ohjaa halutunkaltaiseen etenemiseen. Mukana on onneksi myös tehtäviä joissa itse voi valita kulkuaan päämäärään joka tasapainoittaa yleistä putkijuoksun tunnelmaa. Esimerkiksi yksi tehtävä oli sellainen missä pelaajan tehtävä oli etsiä vartija jolla on avain ja sen jälkeen eliminoida tuo vartija, ottaa avain ja lähteä paikalta pois. Käytännössä ei ollut pakko siis käydä litsimässä jokaista vartijaa vaan mahdollisuus oli heti oikean löydettyä jatkaa matkaansa tarinassa eteenpäin.

    Suoraviivaisen etenemisen välille mahtui aina mukaan taisteluita. Taisteluista itselle tuli hieman mieleeni jotain Mafia II:n vivahteita. Laatikoiden takana kyykittiin, noustiin ylös ja räiskittiin menemään jonka jälkeen nopeasti laatikon takaa toiselle. Välillä raadoilta käydään hakemassa loottia jos panokset pääsevät loppumaan ja taistelu päättyy kun viimeinenkin vaihtoehtoisen maailmankatsomuksen omaava vastustaja on päästetty autuaammille metsästysmaille.

    Räiskintäkohtaukset toivat mieleeni Mafia II:n tunnelman

    Toinen peli minkälaisia fiiliksiä peliin oli imeytynyt – vaikkakin kaukaisesti – oli Assassin’s Creed -pelisarja. Mukana oli pieniä pätkiä kiipeilyä ja juoksenteluita katoilla joka loi osan tästä mielikuvasta, mutta myös se että vaihtoehtoisessa historiassa oli nykyisestä historiastamme tuttuja hahmoja. Tähän seikkailuun mukaan oli saatu Nikolai Tesla joka on pelissä keksijänero joka kehittelee monenlaisia härpättimiä omassa laboratoriossaan.

    Tätä peliä on paljon arvosteluissa kehuttu grafiikoistaan eikä ilman syytä. Vaikka graafisesti upeita pelejä on tullut nähtyä jo paljon on silti The Order: 1886:n visuaalinen ilme selkeästi erottuvan kaunis ja tunnelmallinen. Erityisesti pidin kenttien valaistuksesta, sillä valaistus on tekstuureiden lisäksi varmaankin yksi tärkeimmistä asioista tunnelman luonnissa.

    Peli tarjoaa myös kameramoodin jonka avulla pystyy kaikessa rauhassa pysähtyä katsomaan pelimaailman kauneutta. Kameramoodi on toteutettu hyvin ja sitä tuli käytettyä paljon.

    Kameramoodi mahdollistaa kameran siirtelyn ja kääntelyn parempia Kodak-momentteja varten

    Loppupäätelmänä The Order: 1886 on perusviihdyttävä kokonaisuus. Se on hyvä ja suoraviivaisesti etenevä toimintapeli joka tarjoaa How Long To Beat -sivuston keskiarvon mukaan noin 7 tunnin pelikokemuksen. Se ei tuo pelimaailmaan juurikaan mitään ihmeellistä uutta mutta tärkeimpänä puolena se tarjoaa viihdyttävän pelikokemuksen.

    Arvosana: 7,5/10

  • Muutama testikuva iPhone 7 Plussalla

    Väritoisto iltakuvien ottamiseen on hyvä

    Nyt kun iPhone 7 Plus on ollut käytössäni muutamia viikkoja laitan tähän muutaman ottamani valokuvan nähtäväksi joista saa jonkinlaista käsitystä millaista jälkeä sen kameralla saa pokkarikameran tyyliin kuvattuna. Käytännössä tarkoitan siis sitä että kuvat otetaan vain ja räpsäistään menemään iPhonen vakiona tulevalla kameraohjelmalla JPG-laatuisena eikä RAW-muotoisena, eli siten kuten normaalit tavan tallaajat tekevät.

    Kuvia on otettu hieman erilaisissa olosuhteissa jotta saa paremmin käsitystä miten kamera käyttäytyy erilaisissa kuvaustilanteissa. Kuvat eivät siis pyri olemaan mitenkään taiteellisia valokuvia vaan havainnollistavia testikuvia. Kuvateksteihin olen lisännyt omia ajatuksia kuvasta jotta tiedätte miksi se on tässä nähtävänä.

    Aikaisemmin olen postannut Huawei P10:llä otettuja testikuvia joten niitä voi käydä vertailemassa tästä. Omien kokemusten pohjalta pidän iPhonea perusräpsinnässä ihan kelvollisena kamerana joka soveltuu monenlaisiin kuvausolosuhteisiin helposti. Se on yksinkertainen käyttää mutta tekee silti JPG-muodossa tarpeeksi hyviä kuvia moneen käyttötarkoitukseen. Harmillisesti (vaikkakin ymmärrettävästi peruskäyttäjää ajatellen) vakiokamerassa ei ole kuitenkaan RAW-kuvaukselle mahdollisuutta.

    Huawei P10:een verrattuna on molemmissa tarpeeksi hyvä kamera suurimmalle osaa peruskäyttäjistä. Kuitenkin omien kokemusteni pohjalta on Huawei P10 kamerana parempi.

    Väritoisto on luonnollisen tuntuinen sisäkuvissa
    Kännykän omilla mustavalkoisilla asetuksilla saa perustoimivia mustavalkokuvia
    Päiväaikaan otettu kuva jonka mustavalkoisuus on tehty tietokoneella Silver Efex Prolla
    Etualalla olevan kohteen saa irti taustasta yllättävänkin mukavasti. Valkotasapainoa on hieman säädetty koneella.
    2x zoomauksen käyttämisen huomaa kuvassa helposti rakeisuutena isommassa koossa katsottuna. Pienemmässä koossa zoomattu kuva kuitenkin toimii asiallisesti.

  • Leffalauantai: Dark shadows

    Kulmahampaat kehiin ja verta imemään

    Tämän viikon elokuva jatkaa viime viikon Bloodraynen tapaan vampyyrileffojen hengessä. Elokuvaksi valikoitui vuodelta 2012 Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Dark Shadows (IMDB).

    Kuten monessa aikaisemmin näkemässäni Tim Burtonin elokuvassa myös tässä on tuttu näyttelijäkaarti kasassa. Elokuvan pääosaroolin Barnabas Collinsina esittää Johnny Depp ja muissa pääosissa nähdään Eva Green, Michelle Pfeiffer sekä Helena Bonham Carter. Myös musiikkirintamalla on kuultavana Burtonin hovisäveltäjä Danny Elfmanin taidetta joten ainekset onnistuneelle elokuvalle on ilmassa.

    Kaikkien muiden näkemieni Tim Burtonin elokuvien tyyliin myös tämä elokuva on hyvin tummanpuhuva. Visuaalinen puoli ja vahvat kontrastit on lähes Burtonin tavaramerkki ja samalla linjalla mennään tässäkin elokuvassa. Hyvä niin sillä pidän itse paljon senkaltaisesta tyylistä.

    Jokaisessa vanhassa talossa on salaisia huoneita, niin myös Collinsien kartanossa

    Tarinassa kerrotaan Barnabas Collinsista ja hänen epäonnisesta rakkaudestaan ja elämästään vampyyrinä. Noita Angelique (Eva Green) rakastuu häneen, mutta Barnabas torjuu hänen rakkautensa toisen naisen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan ole noidan mielestä sopivaa ja niinpä hän edesauttaa Barnabaksen rakastetun kuolemaan ja tekee Barnabaksesta vampyyrin. Koska vampyyriksi muuntaminen ei olisi ollut vielä tarpeeksi paha kosto saa Angelique kylän ihmiset vielä hautaamaan vampyyrin elävältä maahan.

    Parisataa vuotta kuluu haudassa maaten kunnes vuonna 1972 työmiehet onnistuvat osumaan arkkuun jossa vampyyri viettää pitkää untaan. Vapauteen päästyä jano on kova ja raatoja tulee siinä sivussa useampia. Angelique joka itse on yhä elossa saa kuulla tapahtumista ja tajuaa että tutut kasvot vuosisatojen takaa on jälleen kuvioissa mukana.

    Barnabas etsii kotikartanonsa ja havaitsee siellä asioiden muuttuneen. Kartanossa pitää majaansa sukulaisia ties monennestako polvesta ja tänne hän itsekin jälleen majoittuu. Aikomuksena hänellä on palauttaa Collinsien suku jälleen kukoistukseensa.

    Angelique (Eva Green)

    Barnabas rakastuu talossa majaansa pitävään vasta saapuneeseen työntekijään Victoria Wintersiin (Bella Heathcote). Tämäkään ei sovi Angeliquelle ja vuosisatojen takaiset kuviot alkavat toistumaan muodossa tai toisessa.

    Vaikka tarina on synkähkö eikä visuaalinen puolikaan liiemmin iloisuudellaan hehku on elokuvaan saatu mukaan toimivaa komiikkaa. Huumori on kepeää mutta toimivaa ja nojaa pitkälti kulttuurillisiin eroihin joita parissa sadassa vuodessa on tapahtunut mutta joista Barnabas ei ole tietoinen. Esimerkiksi kuinka nykyajan naisiin tehdään vaikutus verrattuna kuinka ennen tehtiin sekä kuinka Alice Cooper on rumin nainen jota Barnabas on saanut nähdä.

    Fritsut on kevyttä settiä tämän käsittelyn jälkeen

    Kokonaisuutena Dark Shadows on kaikesta tummasta tunnelmastaan huolimatta kohtalaisen kepeä ja viihdyttävä elokuva. Se seuraa kauhuelokuvien vanavedessä jättäytyen kuitenkin turvallisen etäälle lajityyppinsä pelkotiloja aiheuttavista filmatisoinneista. Sen paikoitellen viljelty huumori on hyvällä maulla tehtyä ja toimii mukavasti tasapainottamaan elokuvan synkkyyttä tekemättä elokuvasta kuitenkaan puhdasta komediaakaan. Näyttelytyö on pääsääntöisesti hyvää ja luontevaa, vaikkakin muutamissa kohtauksissa jotain häiritsevää luonnottomalta tuntuvaa kehonkieltä oli aistittavissa.

    Ennakko-olettamukseni oli että tämä ei olisi lähelläkään vampyyrifilmiä mutta ilahduin positiivisesti. Kulmahampaita nähtiin ja veri virtasi kuten kunnon vampyyrielokuvaan kuuluu. Kuitenkaan ristejä, valkosipuleita, alastomuutta, seiväitä ja muita vastaavia lajityypille kohtalaisen yleisiä elementtejä ei tässä nähty.

    Katsomisen arvoinen elokuva jokaiselle vampyyrielokuvien ja/tai Tim Burtonin elokuvien ystävälle.

    Arvosana: 8/10

  • Perjantaipullo: Brooklyn Hecla Iron Ale

    Brookyln Hecla Iron Are on kaunis väriltään ja pulloltaan mutta makua ei valitettavasti voi kehua

    Tällä kertaa perjantaipulloksi päätyi dark ale nimeltään Brooklyn Hecla Iron Ale. Olut on väriltään kauniin tumma 90 EBC ja siinä on katkeroiden määränä 35 EBU. Vahvuutta oluella on ainoastaan 3,4 %. Tarkempia tietoja voi lukea Sinebrychoffin sivuilta.

    Olut on tuoksultaan mieto ja neutraali eikä siitä tullut mitään mielikuvia itselleni. Lasiin kaadettaessa olut ei vaahtoa juuri nimeksikään. Vähäinen muodostunut vaahto myös haihtui nopeasti pois joten oluesta pääsee pian jo nauttimaan.

    Niin, nauttimaan. Pääsisi nauttimaan mikäli tämä olut olisi nautinto. Harmillisesti tämän oluen tapauksessa oma kokemukseni on kaikkea muuta, sillä mausta tulee ainoastaan mieleen laiha tiskivesi. Olut on aivan käsittämättömän laimean makuinen (joka voi selittyä pienellä alkoholitilavuudella), makua ei ole juuri nimeksikään ja se mitä jäljelle on jäänyt ei valitettavasti aiheuta suurta hurraamista. Tätäkin ostin kaksi pulloa testiä varten ja kummankin pullon tapauksessa tuli sama fiilis. Tämä olut on jotain sellaista mitä en vain voi suositella millään muotoa jos haluaa nauttia hyvästä oluesta.

    Oluen seuraksi oli vaikea löytää mitään musiikkia joka sopisi tunnelmaan, sillä on vaikea keksiä mitään niin latteaa tunnelmaa. Onneksi musiikkia on montaa eri sorttia joten otin oluen maun tuomaan pettymykseen sitten musiikkia jota fiilistellessä pettymys unohtui edes musiikin kuuntelun tuomaan fiilikseen – etenkin Immortalin kohdalla, sillä musiikkivideo edelleenkin huvittaa itseäni ja saa miettimään ovatkohan nämä miten vakvasti tehtyjä. Kuitenkin kummatkin valitut biisit on ihan toimivia ralleja ja niillä saa kätevästi huljautettua alas pettymyksen ikävän maun.