Author: stargazers

Pleikkari kakkosella pelaamiseni jatkui Up!-nimeä kantavan toiminnallisen seikkailupelin merkeissä. Peli pohjautuu enemmän tai vähemmän Pixarin vuonna 2009 julkaistuun Up – Kohti korkeuksia -leffaan.

Upin PS2-version kehityksen takaa löytyy ranskalainen Asobo Studio ja julkaisun on hoitanut amerikkalainen THQ. Kauppojen hyllyille peli on löytänyt tiensä vuonna 2009.

Lyhyesti tiivistäen tarina on siinä, että vanha patu Carl ja nuori penska Russell päätyvät Amerikan eteläosiin, kun Carlin talossa kiinni olevat ilmapallot saavat talon lähtemään lentoon. Russell ja Carl meinaavat kuitenkin päästää talon karkuteille, joten pelastusoperaatio saa alkaa.

Pelilliseltä anniltaan Up! tarjoaa mukiinmenevän seikkailupelin, jota on pääsääntöisesti miellyttävää ja viihdyttävää pelata. Äänet, musiikit, grafiikat, välianimaatiot ja kontrollit ovat kaikki toimivaa tasoa, eikä mistään näistä löydy negatiivista sanottavaa. Valitettavasti negatiivista sanottavaakin pelistä löytyy.

Negatiivisina puolina Upiin mahtui bugeja, jotka aiheuttivat muutamassa kohtaa kentän alusta pelaamisen. Muutamassa kohdassa bugi oli niin selvä, että sen tajusi ilman pidempää turhaa pyörimistä, mutta kerran tai kahdesti jäin jumiin ja haahuilemaan pitkin kenttää keksimättä mitä pitää tehdä.

YouTubesta löytyvästä läpipeluuvideosta katsoen selvisi, että peli oli jostain syystä itselläni vain bugannut, enkä voinut edes päästä enää tästä kohdasta ohitse ilman että joudun aloittamaan kentän alusta. Tämä oli hieman turhauttavaa, ja olisi aiheuttanut enemmänkin harmaita hiuksia mikäli nettiä ei olisi ollut käytössä josta asia olisi selvinnyt.

Satunnaisia bugaamisia isompana miinuksena pidin silti vaikeustasojen suhteettoman vaihtelevuuden. Osa kentistä oli helppoja ja niiden kanssa aikaa meni n. 5–10 minuuttia, mutta sitten muutamat kentät aiheuttivatkin jumiutumista useammiksi kymmeniksi minuuteiksi. Kentän ajallisen pituuden vaihtelu ei itseäni niinkään häirinnyt, vaan vaikeustason suhteeton vaihtelu.

Vaikeimmat kentät olivat sellaisia, joissa rupesi tuskanhiki nousemaan pintaan – tai ainakin tavallinen hiki, sillä käytännössä katsoen joissain kentissä (lue: jokikentät) oli kohtia, joissa ohjainta sai nakuttaa apinan raivolla otsa hiessä jotta vastavirtaan pääsi soutamaan tarpeeksi nopeasti.

Apinan raivoa meinasi myös päästä itselläkin, sillä pahimmillaan näissä kohdissa oli myös sangen raivostuttavia apinoita, jotka viskoivat kookospähkinöitä pelaajaa kohden. Kun koetti väistellä kookospähkinöitä ja samalla nakuttaa ohjainta hiki päässä että pääsi soutamaan vastavirtaan, oli siinä mitä oivallisin itsetutkiskelun paikka ja katsoa missä menee oman kärsivällisyyden rajat. Flashbackeinä näissä kohdissa tuli Nemoa etsimässä -pelin raivostuttavimmat kohtaukset.

Kiitokset pelille annan kuitenkin siinä, että se oli edes mahdollista päästä läpi ilman että mihinkään joutui jumiutumaan tunniksi tai pariksi. Kuitenkin pelin potentiaalisimman kohderyhmän (lapset ja heidän vanhemmat) huomioon ottaen oli nämä muutamat kentät suhteettoman haastavia ja siten omiaan pilaamaan muutoin miellyttävää pelikokemusta.

Kaikista arvostelussa mainituista negatiivisista puolistaan huolimatta pleikkari kakkosen versio Upista on ihan mukiinmenevä toimintaseikkailupeli, jota on pääsääntöisesti mukavaa pelata. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, se on sympaattinen ja lämminhenkinen tarina, eikä siitä jäänyt mielikuvaa että peli olisi tehty vain välttämättömästä pakosta päästä julkaisemaan lisenssipeli rahan toivossa.

Kehuttavaa

• Pääpiirteittäin viihdyttävä pelattava
• Sopiva myös perheen pienemmille

Moitittavaa

• Muutamat kentät olivat suhteettoman vaikeita yleiseen tasoon nähden
• Satunnaisia bugaamisia jotka aiheuttavat kentän alusta pelaamisen

Arvosana: 6 / 10

Moottorit käyntiin

Viime vuoden lokakuussa pelasin Xbox 360:lla lävitse Gears of War 2:n (Lue arvostelu), joten siitä oli hyvä hypätä ajassa taaksepäin pelisarjan ensimmäiseen osaan kun se huokeaan hintaan GameStopista sattui löytymään. Jatko-osansa tapaan Gears of War on kolmannen persoonan kuvakulmasta pelattava science fiction -räiskintä.

Gears of War on samaa nimeä kantavan pelisarjan ensimmäinen osa, ja se on julkaistu vuonna 2006 Xbox 360:lle ja vuonna 2007 Windowsille.

Pelin kehityksen takaa löytyy Epic Games ja julkaisun on hoitanut Microsoft Game Studios.

Raakaa sanoi mummo kun pihvia maistoi

Gears of Warin tarinassa Sera-planeetalla on maan alta noussut Locus Horde -nimisen alienrodun edustajia ja lahdannut ihmisiä miljoonittain. Ihmiskunnan väki ei arvatenkaan tästä liiemmälti ilahdu, joten Marcus Fenix -niminen soturi lähtee puuttumaan asiaan raskaasti aseistettuna.

Peli kulkee yleiseen tapaan pelaamisen ja välivideoiden vuorotellessa. Välivideoissa kerrotaan tarinaa eteenpäin ja pelaamisen aikana edetään suoraviivaisesti vaadittuja tehtäviä tehden, vaikkakin lyhyitä väliclippejä on myös pelaamisen ohessa (esim. pelaajan hahmo ottaa puhelimen tai vastaavan ja puhuu samalla vaikka pelaaja voi kuitenkin ohjata hahmoaan).

Pelillisesti Gears of War on melkoista putkijuoksua. Eksyä ei juurikaan voi pitkiksi ajoiksi ja ihan minne tahansa ei pääse menemään, joten reittivalinnat on suhteellisen helppoa valita. Käytännössä pelillisen annin voi tiivistää Run, kill and repeat -meininkiin.

Huomion arvoisena asiana on mainittava myös pelin hillitön raakuus. Peli on K18 ja sille on selkeät syyt, sillä tässä jos jossain verellä mässäillään antaumuksella. Jos peleissä lentävä veri ällöttää, ei tämä peli ole lienee paras vaihtoehto pelattavaksi peliksi.

Kaunista jälkeä

Vaikka pelilliseltä anniltaan Gears of War ei tarjoilekaan suuria ihmeellisyyksiä, on sen suurimmat vahvuudet omaan makuuni aivan muualla.

Hienoin piirre Gears of Warissa tulee sen visuaalisesta ilmeestä, sillä jatko-osansa tapaan se on aivan mielettömän kaunis katsella. Gears of War 2 oli itselleni ensimmäisiä visuaalisesti tajunnat räjäyttäneitä pelejä Xbox 360:lla, ja alkuperäinen Gears of War kuuluu samaan kategoriaan. Se näyttää, että myös vanhat pelikonsolit pystyvät tuottamaan erittäin upeaa graafista ilmettä kun vain osaamista tekijöiltä löytyy.

Toinen mistä pidin kovin tässäkin osassa oli musiikit. Musiikit on säveltänyt Kevin Riepl, jolta löytyy ansiolistaltaan myös useamman eri Unrealin musiikkien sävellykset ja onpa miehen sävellyksiä kuultavissa myös elokuvissakin.

Sen pituinen se

Gears of War on pituutensa puolesta noin yhdeksän tunnin pläjäys, joten sen pelaa parilta istumalta lävitse ilman suurempia ponnisteluita.

Vaikeustaso oli casual-tasolla mitoitettu hyvin peruspelaajalle, ja ainoastaan kahdessa kohdassa joutui jumittamaan kohtalaiseksi ajaksi.

Ensimmäinen kohtaus johon jumituin oli sellainen, että siinä vain piti selvitä elossa tarpeeksi pitkälle kuolematta, mutta toisessa kohtauksessa oli haastavampaa kun ei oikein tajunnut miten siinä voi selvitä kun aika meinasi aina loppua kesken. Onneksi muitakin oli samaan kohtaan jäänyt jumiin, joten foorumeilta löytyi opastusta kuinka kyseisessä kohdassa voi selvitä elossa.

Kokonaisuutena Gears of War jätti positiiviset vibat. Vaikkakin se on pelillisesti putkijuoksu jossa järkeä ei juurikaan kaivata, se on silti (tai kenties juuri siksi) sopivassa mielentilassa mitä parhainta viihdettä. Se on kaunis niin silmille kuin korville, ja tarinakin on ihan mukiinmenevä kaikkine kuivine kliseineenkin.

Tätä peliä oli mukavaa ja viihdyttävää pelata.

Kehuttavaa

• Visuaalisesti kaunis
• Poikkeuksellisen hyvät musiikit

Moitittavaa

• Potentiaalisesti turhan suoraviivainen
• Ei herkimmille raakuuden takia

Arvosana: 8,5 / 10

Uskoa riittää

Assassin’s Creed -pelisarjan sangen loogisesti (sarkasmia) nimetty viides osa, Assassin’s Creed III tuli pelattua vihdoin päätökseen.

Assassin’s Creed III on Ubisoft Montrealin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu toiminnallinen seikkailupeli muiden pelisarjan tuotosten tavoin.

Peli on julkaistu vuonna 2012 lokakuussa, ja se on saatavana Xbox 360:lle, Playstation 3:lle, Nintendo Wii U:lle sekä Windowsille.

Kolmas kerta toden sanoo

Aikoinani aloittelin Assassin’s Creed -pelisarjaa sillä mentaliteetillä, että pelaan pelisarjan lävitse kronologisessa järjestyksessä, mutta jo näemmä kolmannen pelin kohdalla onnistuin feilaamaan ja menemään järjestyksestä sekaisin. Näin se homma etenee.

Assassin’s Creed -pelisarjassa olisi ollut Brotherhood sekä Revelations ennen tätä osaa, mutta onnena onnettomuudessa päätarinassa pysyi tästäkin huolimatta pääsääntöisesti mukana, vaikkakin joitain osia ei auennut täysin näiden osien skippaamisen vuoksi.

Kuten aikaisemmin pelaamissani osissa 1 sekä 2, oli tässäkin pari aikajanaa tarinan osalta. Toinen osa on se, joka sijoittuu historiallisiin tapahtumiin ja toinen se, joka tapahtuu nykyvuosituhannella. Nykyvuosituhannella pyöritään tässäkin osassa Desmond Miles -nimisellä jantterilla jonka esi-isien muistoihin siirrytään Animus-nimisen laittee kautta.

Assassin’s Creed III:ssa tapahtumat sijoittuvat 1700-luvulle Yhdysvaltojen vapaussodan aikoihin. Historiallisena pelattavana hahmona on Desmondin puoli-intiaani esi-isä Ratonhnhaké, joka myös Connor Kenwaynä tullaan tuntemaan.

Hyvä hyvä sanoivat lapset ja taputtivat karvaisia käsiään

Assassin’s Creed III on sanalla sanoen hieno peli jota on pääsääntöisesti mukava pelata.

Peli oli mennyt aikaisemmin pelaamaani osaan II nähden selkeästi eteenpäin monin osa-aluein.

Pidin siitä, että pelin kannalta irrelevantit hahmot hoitelevat omia asioitaan. Toisin sanoen kun pelissä käveli kaupungilla, näki ympäristössä monenlaista aktiviteettiä jotka ei millään tapaa liittynyt pelaajan elämään, mutta toivat siten huomattavasti aitouden tuntua peliin. Näytti siltä että kaupunkilaiset todella elävät siellä omaa elämäänsä, eivätkä ole vain satunnaisesti sekaan viskattuja 3D-malleja joiden ainoa funktio on täyttää katuja olemassaolollaan vailla mielekästä tekemistä.

Toinen hieno ominaisuus oli luonnossa liikkuessa pelimaailman eläimet. Eläimet toivat mukavaa vaihtelua ja aitouden tuntua peliin, sillä metsässä kirmaillessa saattoi sudet tai ilves käydä kimppuun. Myös karhuja ja hirviä oli syytä varoa, koska kummatkin tuntuivat olevan eriävää mieltä jokamiehen oikeudesta liikkua missä huvittaa. Onneksi kylmä teräs taltutti isommankin otuksen.

Peliin oli saatu mukaan myös säätilojen vaihteluita ja ne oli toteutettu upeasti. Kaikki nämä pienet näennäisesti irrelevantit detailit olivat kuitenkin niitä asioita, jotka tekivät tästä Assassin’s Creedistä itselleni tähän mennessä parhaan Assassin’s Creedin.

Tarina kiintoisa, miljöö ei

Assassin’s Creed III sijoittuu tarinallisesti 1700-luvulle Pohjois-Amerikkan brittien siirtokuntiin, joista myöhemmin tuli Yhdysvallat. Jostain syystä itselleni tämä ympäristö ei vain uppoa kiinnostavuudellansa lainkaan. Historia ei ole ollut koskaan itseäni kiehtonut (pl. Egyptin historia, intiaanikulttuurit jne.), joten lienee suurin syy on siinä.

Kuitenkin positiivisena puolena peliin oli saatu kiinnostavuutta tarinassa muutoin. Siinä oli yllättäviä käänteitä ja kiehtovia keskusteluita hahmojen välillä, jotka saivat mielenkiinnon pysymään yllä myös allekirjoittaneella.

Vaikkakin pelissä on paljon kiittämisen aihetta, on silti jotain pientä mistä pitää nillittää. Pelin viimeisissä hetkissä kun pyörittiin nykyajassa, en aina tiennyt minne mennä. Pelin historiallisen puolen päätarinan käytyäni loppuun pyöriskelin lähes tunnin haahuilemassa ja etsimässä minne ihmeeseen nyt lopulta pitäisi mennä.

Yhtä paikkaa en loppuuvaiheessa löytänyt miten sinne pääsen, joten jouduin turvautumaan YouTube-videon apuun reitin löytääkseni. Tämä jos mikä oli turhauttavaa. Rehellisyyden nimissä, kello oli aamu viisi tai niitä main, joten liekö osasyy sitten siinä että oma järkeni ei vain ole ollut ihan skarpeimmillaan enää siihen aikaan, mene tiedä.

Pääsääntöisesti tehtävissä ei onneksi tullut turhautumista ja mihinkään kohtaan ei suhteettoman pitkiksi aikoja jäänyt jumiin (tunti tjsp. alkaa menemään jo rajoille itsellä että tuntuu suhteettoman pitkältä jumikohdalta).

Miinusta annan myös pelin typerästä nimestä. Jos peli on viides osa, on ärsyttävää että se nimetään osaksi III, sillä jos pelisarjaa ei ole seurannut alusta saakka tai tutkinut Wikipediasta tahi muualta, olisi loogisinta olettaa että osa III on todellakin kolmas osa, ei viides. Kiitos tämän skippasin kaksi osaa välistä aivan suotta.

Loppupäätelmänä Assassin’s Creed III on hieno peli jossa on onnistuttu lähes kaikilla osa-alueilla.

Se on visuaalisesti osia yksi ja kaksi kauniimpi, se on monipuolisempi, sivutehtäviä on paljon jos niitä tykkää tehdä (itse en), yksityiskohtia on paljon ympäristössä, musiikit on hyvät, tarina on saatu kiintoisaksi tylsästä aiheesta huolimatta, eikä isompia miinuksia voi antaa juuri mistään muusta kuin pelin nimestä ja muutamista haahuilukohdista joissa ei tiedä mitä tehdä sekä paikoitellen turhan useista välivideoista.

Ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Tarina oli saatu kiintoisaksi, vaikka aihepiiri ja miljöö olikin omaan makuuni vähemmän kiinnostava
• Kaunista katsottavaa ja upeaa kuultavaa
• Iso maailma ja paljon yksityiskohtia ympäristössä

Moitittavaa

• Paikoitellen turhan paljon välivideoita
• Välillä ylenpalttista pyörimistä kun ei tiennyt minne mennä

Arvosana: 8,5 / 10

Karvakamu kadoksissa

Pitkästä aikaa tuli Indie Galan bundle käytyä poimimassa ja sieltä iskettyä samantien tulille Finding teddy -niminen Point & Click -tyylinen seikkailupeli.

Finding teddy on patonginpurennan luvatusta maasta (ranskasta) tulevan Storybird Gamesin tuotos, jonka on julkaissut samasta maasta oleva julkaisija LookAtMyGames.

Finding Teddy on saatavana niin tietokoneille kuin myös monensorttisille älypuhelimille. Steamiin peli on päässyt vuoden 2013 joulukuussa.

Ei mene nallekarkit tasan

Peli alkaa lastenhuoneesta jossa pelin sankaritar on vetämässä unia. Kaapin ovi aukeaa ja hämähäkin pitkä karvainen koipi tulee ja vie penskalta nallen huoneesta matkaansa.

Koska nalle on rakas, ei tällaista peliä voida suvaita. Matka käy siis kaapin uumeniin ja sieltä toiseen maailmaan jonne nalle joutui matkalle. Toveria ei jätetä.

Matka toisessa maailmassa on pyöriskelyä paikoitellen jonkinsorttisissa luolastoissa ja ulkoilmassa, erinäisten olentojen kohtaamista ja näiden avulla eteenpäin menemistä. Pienimuotoisia puzzleiluja on siis tarjolla esineiden poimimisen ja niiden oikeisiin paikkoihin käyttämisen myötä.

Pelilliseltä anniltaan Finding teddy tarjoilee helposti opittavia kontrolleja. Hiirellä naksutellaan paikkoihin jonne halutaan mennä, esineisiin joita halutaan poimia tai pelihahmoon jos halutaan avata inventaario. Käytännössä potentiaalisia klikkauspaikkoja on näkyvissä kerrallaan hyvin vähän, yleensä vain pari per näytöllinen.

Jos ei tiedä minne voi klikkailla, voi odottaa hetken aikaa klikkaamatta minnekään, jolloin peli tarjoaa näytölle näkyviin paikat joita klikkaamalla voi tehdä jotakin. Pidin tästä, sillä se ei heti tarjoa valmiiksi purettua ratkaisua kaikkeen, mutta se ei myöskään jätä sen takia pelaajaa repimään hiuksiaan kun jokin kohta jää huomaamatta.

Pikselitaidetta hyvällä maulla

Visuaalinen puoli pelissä oli erittäin mukavasti toteutettua pikselitaidetta. Graafista ilmettä ei oltu vedetty överiksi ylenpalttisella pikselöinnillä, vaan se toimi miellyttävänä mausteena antaen pelille persoonallisen ilmeen.

Taustamusiikit olivat tavallista tasoa. Ei herättänyt suuria tunteita puoleen eikä toiseen, joten sinänsä pelissä oli ihan onnistuneet musiikit. Samoin äänipuolella ei mitään uutta erikoista tullut koettua. Toimivaa toteutusta vailla mitään suurta sanottavaa.

Kokonaisuutena pelissä monet asiat olivat erittäin hyvin toteutettu. Kuitenkin itselleni pelissä hieman tökki puzzlet, jotka eivät olleet aina oikein omaan makuuni. Välillä en tiennyt minne pitäisi edetä, joten jouduin turvautumaan muutamassa kohtaa peliä läpipeluuohjeeseen kun tarpeeksi pitkään samassa kohdassa jumituin pyörimään samoja alueita uudestaan ja uudestaan.

Jos kuitenkin omaa pidemmän pinnan ja/tai paremman päättelykyvyn kuin allekirjoittanut, ei puzzlet liene ole mitään ylitsepääsemättömän vaikeita. Kuitenkin pelasin tämän sellaisessa mielentilassa että en jaksanut liikaa jäädä vaivaamaan päätäni, koska halusin enemmänkin rentoa peliä kuin aivopähkinää purtavaksi.

Kaiken kaikkiaan Finding teddy on lyhyt peli. Itse pelasin muutamassa kohdassa ohjeista luntaten pelin läpi alle 2 h 20 minuutin. Keskimäärin ihmiset ovat How Long To Beat -sivuston mukaan tämän tahkonneet läpi noin kahteen tuntiin, joten mistään pitkästä pelistä ei ole kyse.

Visuaalisesti peli on kaunis katsella, musiikit ja äänet ovat perus toimivaa tasoa, tarina on ihan mukiinmenevä ja semisti sympaattinen, joten kovin suuria haukkuja pelistä ei löydä. Ainoa mistä itse annan miinusta on puzzlet joihin paikoitellen jumiuduin – jonkinlainen ohjesysteemi olisi tähän ollut hyvä olla.

On hyvä muistaa myös se, että en ole suuri puzzle-pelien fani, joten voi olla että puzzlet ovat todellisuudessa suhteettoman helppoja mutta itselläni on vain keskimääräistä pelaajaa nopeampi tympääntymiskysymys jumittaviin tehtäviin.

Finding teddy on kaikkinensa kokemisen arvoinen peli.

Kehuttavaa

• Miellyttävän näköinen ja kuuloinen
• Sopivan lyhyt välipalapeliksi

Moitittavaa

• Paikoitellen turhauttavia pohtimista vaativia kohtia jos etsii vain kevyttä välipalapeliä

Arvosana: 6 / 10

Jenkit vastaan kommarit

Wanhojen hyvien aikojen konsoleilla (lue: Xbox) pelaamiseni jatkui Freedom Fightersin myötä.

Freedom Fighters on vuonna 2003 julkaistu kolmannen persoonan kuvakulmasta kuvattu räiskintäpeli, jossa jenkit sotivat kommunisteja vastaan. Peli on julkaistu Xboxin lisäksi myös Windowsille, Pleikkari kakkoselle sekä Nintendon Gamecubelle.

Kehitystyö on tanskalaisen pelitalon IO Interactiven käsialaa. Julkaisun on hoitanut Electronic Arts, lukuunottamatta Playstation 2:n versiota, jonka IO Interactive on itse hoitanut.

Peruskauraa

Pelillisesti Freedom Fighters on hyvinkin tyypillinen kolmannen persoonan kuvakulmasta koettava räiskintä – tehtäviä tehdään ja väkeä lahdataan pikkusta vaille paljon.

Tarinassa kerrotaan kuinka neuvostoliitto on tullut maailman mahdiksi pudotettuaan ensimmäisen atomipommin Berliiniin päättäen toisen maailmansodan ja kuinka kommunistivaltioita on kaikkialla Amerikan ympärillä. Putkimiehet, veljekset Mario ja Luigi – eikunsiis Chris ja Troy Stone ovat matkalla asiakaskäynnille aktivisti Isabella Angelinan luo. Asunto on tyhjä eikä Isabellaa näy missään.

Samaan aikaan kommunistit tekevät yllätyshyökkäyksen New Yorkiin ja samaten myös tuohon aktivistihipin asuntoon. Troy tulee kaapatuksi sotilaiden toimesta, mutta Chris pääsee pakoon paukautettuaan yhden sotilaista unille ja otettuaan jalat alleen. Putkimiehille ei kannata ryppyillä!

Myöhemmin Chris löytää aktivisteja joiden mukaan hän lyöttäytyy, pelastaa vankina olevan Isabellan ja lähtee pelastamaan siinä sivussa sen jälkeen myös Amerikkaa. Ei hassumpaa urakehitystä putkimieheltä.

Kälyisiä kontrolleja

Pääsääntöisesti pelillisesti Freedom Fighters oli hyvä peli, mutta myös miinuspuolia mahtuu mukaan.

Isoimpana ja useimmiten vastaan tulleena miinuspuolena täytyy mainita kontrollit. Aseesta toiseen vaihtaminen tapahtui pelissä painamalla oikeaa Xboxin tattia, jolloin sai auki ympyrän muotoisen kuvion josta valittiin vasemmalla tatilla sitten haluttu ase. Tämä aiheutti paikoitellen ongelmaa, sillä samasta rinkulasta piti valita myös inventaarion muita esineitä. Useammankin kerran kun tarkoituksenani oli valita nopeasti health pack, tuli valittua Molotovin cocktail. Vähissä energioissa asiaa ei auttanut että viereen tuli heitettyä molotovi eikä suinkaan otettua energiaboostausta.

Toinen kontrolleissa ollut kälyisyys liittyi zoomattuun ampumiseen. Vasenta tattia pohjaan painaessa sai zoomattua että pystyi paremmin ampumaan kaukana olevia vihollisia – tai olisi pitänyt pystyä. Kuitenkin zoomauksen kanssa tähtääminen meni sen verran hankalaksi, että useammin tuli vain rynnättyä ase kourassa ääntä kohden samalla räiskien mielipuolen lailla ympäriinsä.

Typeryyttä tehtävissä

Huonona puolena täytyy mainita myös tehtävien valinta. Tehtäviä katseltiin kartalta, josta valittiin kartalla näkyvistä kohteista vapaassa järjestyksessä mikä tahansa.

Huonoksi tehtävän valinnassa tuli se, että tehtäviä oli mahdollista valita väärässä järjestyksessä. Pelasin alussa peliä toisiksi helpoimmalla vaikeustasolla, koska ajattelin että se on sopiva. Kuitenkin jo johonkin alkupään tehtävään jumituin sen verran pitkäksi aikaa että suosiolla pudotin vaikeusasetetta vielä helpoimmaksi.

Kuitenkaan vaikeustason pudottaminen ei asiaan auttanut, sillä samassa kohtaa jumituin yhä uudelleen. Tehtävässä piti pasauttaa silta C4:llä atomeiksi, mutta kentästä ei mistään löytänyt tuota tarvittavaa C4:ää. Tajusin myöhemmin sitten että C4 ei löydy siltä kartalta, vaan tehtävät pitääkin käydä eri järjestyksessä tekemässä. Lopulta kun tämän tajusi ja kävin tekemässä kartan tehtäviä eri järjestyksessä, tuli pelaamiseen jälleen viihdyttävyyttä mikä meinasin jumiutumisen myötä kadota. En diggaile siitä että pelaajalle annetaan näennäinen mahdollisuus suorittaa tehtäviä halutussa järjestyksessä, jos on mahdollista valita väärin ja sen takia jumiutua johonkin tehtävään.

Myöhemmissä tehtävissä tuli vastaan aivan uudenlaisia typeryyksiä. Tehtävissä oli tarkoitus käydä lasauttamassa C4:llä paikkoja ja sen jälkeen käydä laskemassa neukkujen lippu alas ja jenkkien lippu ylös. Kuitenkin huomasin että ainoa mitä todella tarvitsi tehdä, oli käydä laskemassa tuo lippu. Peli katsoi että kun sain jenkkien lipun salkoon, olen myös tehnyt muut kartalla vaadittavat tehtävät.

Tätä pelin typeryyttä tulikin sitten hyödynnettyä muutamat kerrat, koska vastaan tuli räjäyttämistehtäviä eikä itselläni ollut taaskaan niitä tarvittavia C4:sia yhtään, koska olin taas tehnyt tehtävät väärässä järjestykesssä. Ryntäys lipulle ja vapauden lippu liehumaan ja tehtävä finaaliin.

Eeppistä menoa

Peli oli visuaaliselta puoleltaan pelattavaa tasoa. Olihan se karkea, mutta mitäpä muutakaan voi tuon aikakauden peliltä odottaa. Kuitenkin visuaalista kauneutta tärkeämpi asia on se, että peli oli tarpeeksi mukavan näköinen katsella eikä rupuisuus pistänyt häiritsemään alkuunpääsyn jälkeen.

Freedom Fightersin soundtrack oli poikkeuksellisen hyvä. Soundtrack oli monin paikoin sen verran eeppistä kamaa, että olisin soundtrackin perusteella kuvitellut pelaavani jotain massiivista ropellusta enkä mitään 3rd person shooteria. Musiikkien takaa löytyy Jesper Kyd, mies jonka ansiolistalle on päässyt myös Borderlandsien ja Assassin’s Creedien soundtrackeja.

Loppupäätelmänä Freedom Fighters oli ihan jees peli jonka parissa meni noin kahdeksan tuntia. Kiitosta pelille tulee erinomaisesta soundtrackista, semisti kiinnostavasta tarinasta ja pääsääntöisesti toimivasta pelattavuudesta. Miinusta vastaavasti tulee paikoitellen kälyisistä kontrolleista ja mahdollisuudesta valita väärässä järjestyksessä tehtävien tekemistä, jonka seurauksena voi tulla jumiutumista ja turhautumista pelikokemukseen.

Kehuttavaa

• Kohtalaisen kiinnostava tarina
• Pääsääntöisesti viihdyttävä pelattavuus
• Erinomainen soundtrack

Moitittavaa

• Mahdollisuus yrittää tehdä tehtäviä väärässä järjestyksessä
• Tehtävän sisäisiä osia ei ole pakko tehdä, vaikka ne tehtävälistalla on tehtäväksi määrätty
• Paikoitellen hankaluuksia kontrollien kanssa

Arvosana: 6 / 10