Author: stargazers

  • Peliarvostelu: Anodyne

    Nexuksen käytävillä voi rupatella lämpimikseen.

    Anodyne on vuoden 2013 helmikuussa julkaistu retrohenkinen seikkailupeli joka tarjoilee seikkailun lisäksi myös toimintapelielementtejä. Pelin taustalta löytyy kahden miehen kehitystiimi Analgesic Productions.

    Alunperin pelin kehitys alkoi Sean Hoganin sooloprojektina, mutta muutama kuukausi kehityksen aloittamisen jälkeen mukaan löytyi myös John Kittaka jonka kädenjälkeä nähdään pelin visuaalisessa taiteessa sekä dialogeissa. Musiikit peliin on säveltänyt Sean Hogan.

    Ominaisimpana piirteenä Anodynessä on sen retrohenkinen tunnelma. Pelin grafiikat ovat kuin suoraan NES-peleistä eikä musiikitkaan tuota mielikuvaa heikennä. Äänimaailma on selkeästi erilainen kuin vanhojen konsolipelien äänimaailma, mutta tunnelmaltaan musiikit onnistuvat tuomaan retrohenkisyyttä peliin.

    Vaaroja on monenlaisia.

    Pelin päähenkilönä nähdään Young-niminen poika joka luutansa kanssa seikkailee erilaisissa ympäristöissä, mm. metsissä, luolissa ja hotellilla. Pelin maailma on jonkinlainen uni jossa kohdataan erinäisiä vaaroja ja taistellaan tie niiden lävitse.

    Tarinansa puolelta Anodyne on omalla tavallansa hämmentävä tuttavuus, sillä pelin läpi pelattuakaan tarinasta ei saanut eheää kuvaa mistä oikeastaan on ollut kysymys. Myöskin Steam-peliyhteisön keskustelupalstalla on tästä esitetty erilaisia näkemyksiä ja analyysejä mistä tarina lopulta kertoo, joten siitäkin voinee päätellä että tarinaa ei ole aivan turhan paljoa avattu ja valmiiksi pureksittu.

    Reddit-sivustolla käyttäjien kysymyksiin vastanneen Sean Hoganin mukaan pelin tarinassa kuitenkin tutkaillaan Youngin mieltä ja etsitään sieltä vastauksia ongelmiin, joita hän on kohdannut todellisessa elämässään. Hänen täytyy herätä unestaan ja tehdä asioille jotain oikeassa elämässään jotta hän voi päästä eteenpäin.

    Pelin aikana keskustellessa pelihahmojen kanssa olin paikoitellen hämmentynyt dialogeista. Välillä keskustelut olivat helposti aukeavia humoristisia heittoja, mutta välillä pelihahmon päätä hämmennettiin enemmän ja vähemmän filosofisilla pohdinnoilla.

    Peli havainnollistaa mitä tarkoittaa olla silmä tarkkana.

    Omaan makuuni tämä peli toimi kokonaisuutta ajatellen hyvin, vaikkakin pienimuotoisia rasittavuuksia pelin läpipeluun aikana ilmeni.

    Alunperin ajattelin kyseessä olevan rennon seikkailupelin joka pituutensa puolesta jää alle kymmeneen tuntiin, mutta toisin kuitenkin kävi. Rento seikkailupeli tämä kyllä oli, mutta läpipelaamiseen kului lähes 13,5 tuntia joka on merkittävästi hitaampi kuin How long to beat -sivuston keskimääräinen kuuden tunnin ja viidentoista minuutin läpipeluuaika. Kaiken lisäksi jouduin vielä turvautumaan paikoitellen ohjeisiin, sillä joitain kohtia en vain itse tajunnut, enkä usko että olisin niitä tullut tajuamaankaan vielä seuraavaan viiteen tuntiinkaan.

    Tässä pelissä on apua mikäli pelaajalla on hyvän muistin lisäksi myös kohtalaisen toimiva suuntavaisto. Itse en valitettavasti omaa varsinaisesti kumpaakaan, joten tämä toi hieman haasteita pelin etenemiseen. Käytännössä saatoin lähes tunnin pyöriä ja haahuilla pitkin kenttiä etsien minne mennä tai mitä pitää tehdä. Peli ei tarjoa turhan paljoa opatusta tai informaatiota, vaan itse pitää koettaa löytää peliin piilotetut kortit joiden avulla pelissä päästään eteenpäin.

    Pelissä on toki olemassa kartta jonka avulla suunnistaminen oli pääsääntöisesti sujuvaa. Kuitenkin karttaruudussa saattoi olla esteitä jotka estivät pääsyn aarrearkun luokse, jonka seurauksena reitti sinne täytyi löytää muuta kautta. Tässä vaiheessa kuvaan astui tuo paremman suuntavaiston ja muistin tarve jotta myöhemminkin muistaisi minne piti päästä.

    Kahlittu mato – paras mato.

    Omia haasteita etenemisessä toi paikoitellen hankalahkot tasohyppelypelien kaltaiset vaiheet. Välillä piti juosta kielekkeen reunalle, hypätä siitä yli, siitä sitten seuraavalle kielekkeelle jne. Yleisesti ottaen nämä olivat helppoja jos minkäänlaista koordinaatiokykyä löytyy, mutta osa näistä oli kuitenkin sangen haastaviakin, etenkin jos laatat lähtivät murenemaan alta tai jos hypyn ajoitus oli hiukankaan pielessä. Rotkon pohjia tulikin koeteltua kerran jos toisenkin edellä mainitusta syystä johtuen.

    Kuolema tuli Youngille myös silloin jos onnistui eksymään paikkaan josta ei paluuta takaisin ollut, esimerkiksi jos tarvittavaa porttia ei ollutkaan vielä saatu auki josta olisi päässyt kyseisestä kohdasta eteenpäin. Käytännössä ainoa tapa päästä sieltä pois oli tapattaa oma hahmo tarkoituksellisesti tavalla tai toisella, jonka jälkeen uudelleenstyntyminen tapahtui edellisestä checkpointista jonne oli itsensä tallentanut.

    Vihollisia oli pelissä useampia erilaisia. Suurin osa vastustajista oli helppoja tuhottavia ja yleensä siihen riitti muutama luudanlyönti ja sopiva etäisyys, mutta onneksi mukaan oli saatu myös niitä joiden kohdalla joutui jo takomaan näppäimistöä kiivammallakin tahdilla ja tekemään hieman hyppelyä ja väistelyäkin.

    Pidin myös siitä että Anodyneen oli myös tasohyppelypelien tapaan ujutettu pienimuotoisia loppuvastuksia ennen viimeistä päävastustajaa. Loppuvastustajat olivat inhimillisesti läpipelattavia ja liene alle puolen tunnin jokaisen niistä peittosi. Myöskin koko pelin loppuvastus oli inhimillisesti voitettavissa kunhan sen logiikasta ensin otti selvän.

    Youngilla oli kuumat paikat kuin sovinistilla feministien vuosikokouksessa.

    Anodyne oli erinomainen peli jota voi suositella pienin varauksin. Toisinaan pelissä saattaa eksyä haahuilemaan pitkin kenttää vailla tietoa minne mennä, ja toisinaan hyppelykohdat voivat aiheuttaa rasittaviakin määriä kuolemisia, mutta mikäli nämä eivät häiritse, on peli tutustumisen arvoinen – etenkin jos retropelien henkeä huokuvat tuotokset nostattavat normaalisti mieleen hyviä tuntemuksia.

  • Elokuva: Free to play

    Dota 2 on peli jota pelataan isoista rahoista.

    Vuoden 2014 maaliskuussa julkaistu dokumenttielokuva Free to play on katsaus eSportiksi kutsuttuun lajimuotoon. Dokumentin on tuottanut amerikkalaisyritys Valve joka on pelimaailmassa tunnettu niin dokumentissä esitetystä Dota 2 -pelistään kuin myös tätä nykyä merkittävimmästä digitaalisesta pelikaupasta Steamista.

    Dokumentissä kerrotaan kolmen Dota 2 -tietokonepeliammattilaisen pelaamisesta ja taustoista. Elokuvassa nähtävät pelaajat osallistuivat joukkueineen ensimmäiseen The International Dota 2 Championship -peliturnaukseen joka järjestettiin vuonna 2011 Saksassa Colognessa. Turnauksessa oli maineen ja kunnian lisäksi myöskin rahapalkintoja jaossa kaikkiaan 1,6 miljoonan dollarin edestä joista miljoona meni turnauksen voittajatiimille.

    Free to play -dokumentti keskittyy ensisijaisesti kolmen ammattilaispelaajan henkilökuvaan. Esitellyt pelaajat ovat ukrainalainen Dendi (Danil Ishutin), singaporelainen Hyhy (Benedict Lim) sekä amerikkalainen Fear (Clinton Loomis).

    Vaikka tämä dokumentti onkin Valven käsialaa, on ilahduttavaa huomata että dokumentti ei lähde hehkuttamaan ja kaunistelemaan ammattilaispelaajien uraa. Elokuva tuo hyvin esiin sen että kyseessä ei ole mikään helppo uravalinta moneltakaan kannalta, mm. siksikin että tietokonepelaamista pidetään monessa mielessä vieläkin vähemmän arvostettuna harrastusmuotona moneen muuhun lajiin nähden.

    Keskittyminen on tärkeä tekijä.

    Free to playssä nähdään pelaajien lisäksi haastatteluita myöskin pelaajien vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Haastatteluista oli havaittavissa se että pelaamista ammattilaistasolla ei pidetä kovin hyvänä uravalintana juuri kenenkään toimesta.

    Dokumentti avaa myös pelaajien tuntemuksia ja kokemuksia pelaamisen ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Hyhy kertoo entisestä tyttöystävästänsä ja hänen tukensa merkityksestä hänen elämässään ja Dendi kertoo kuinka isänsä menehtyminen on ollut osasyynä vaikuttamassa uravalinnassa.

    Peli jota dokumentissa käsitellään on siis Dota 2 joka on tyyliltänsä moninpelinä pelattava toiminnallinen reaaliaikainen strategiapeli. Siinä on yhdessä ottelussa vastakkain kaksi viiden hengen joukkuetta joiden tarkoituksena on tuhota vastustajan tukikohdan rakennus, Ancient.

    Dokumentti valaisee hyvin myös sitä, että Dota 2 ammattilaiseksi tuloon ei riitä pelkästään se että on nopeat refleksit. Peli vaatii hyvien refleksien lisäksi myös laajaa tuntemusta pelistä jotta pelaaja pystyy tekemään järkeviä strategioita. Tämän lisäksi ei myöskään riitä että on itse hyvä, sillä kyseessä on tiimipeli, joten joukkue on lähestulkoonsa niin heikko kuin sen heikoin lenkki on.

    Lähikuvassa Fear (Clinton Loomis).

    Allekirjoittaneelle tämä dokumentti oli erittäin avartava kokemus katsoa. Oli kiehtovaa nähdä kuinka erilaiset kulttuurit pelaamisen osalta eri puolilla maailmaa on ja kuinka eri tavoin pelaajia katsotaan eri maissa.

    Samaan aikaan kun meillä kotimaassa ja länsimaissa yleisesti pelaaminen tunnutaan yhä miellettävän monin osin haitallisena ja rappeuttavana harrastuksena joka kuuluu vain lapsille ja josta hänen toivotaan pääsevän eroon iän myötä, niin dokumentin mukaan Kiinassa kilpapelaaminen on jopa urheiluministeriön tukema laji.

    Osissa maailman maissa ammattilaispelaajat ovat jonkinsorttisia rokkitähtiä ja heitä fanitetaan siinä missä esim. meillä Suomessa ihaillaan rokkareita tai jääkiekkoilijoita. Tämä tuli itselleni todella suurena yllätyksenä.

    Kaiken kaikkiaan dokumentti on onnistunut kuvaus ammattilaispelaajan urasta ja sen vaatimista uhrauksista. Se ei siis lähde glorifioimaan alaa vaan se näyttää siitä myös sen puolen jota ei välttämättä monet tule ajatelleeksi – pelaaminen ammattilaistasolla vaatii oikeastikin paljon työtä.

  • Peliarvostelu: Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards: Reloaded

    Villiä tanssia diskossa.

    Vuoden 2013 kesäkuussa pelimaailma sai nähdä jo legendaksi muodostuneen Larry Lafferin uutta tulemista pelimaailman areenoille. Markkinoille tuotiin jenkkiläisen pelitalon nFusion Interactiven kehittämä ja kickstarter-projektin rahoittama uusintajulkaisu vuoden 1987 tietokonepeliklassikosta Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizardsista.

    Kyseistä alkuperäisklassikosta on tehty jo aikaisemminkin uusintajulkaisu VGA-grafiikoilla vuonna 1991 ja tarttuipa tuo aikaisempi remake itsenikin hyppysiin tässä muutama kuukausi takaperin (Lue aikaisempi arvostelu tästä).

    Pelin tarinassa kerrotaan alkuperäisversiolle uskollisesti 40-vuotiaasta peräkammarinpojasta Larry Lafferista joka lähtee fiktiiviseen Lost Wagesiin pääsemään eroon poikuudestaan ja etsimään myöskin elämäänsä rakkautta.

    Liekö vartijaa valitessa pärstäkertoimella ollut merkitystä?

    Alkuperäinen, vuonna 1987 ilmestynyt Leisure Suit Larry in the Land of the Loung Lizards oli seikkailupeli jossa Larrylle annettiin komentoja näppäimistöltä kirjoittaen. Vuoden 1991 remakessa tilalle oli astunut uudenlainen ohjaustapa, ns. point-and-click jossa kaikki kontrollit toteutetaan hiirellä naksutellen. Reload jatkaa samalla hyväksi havaitulla point-and-click-tyylin tiellä.

    Ongelmanratkaisutehtävissä oli siellä täällä pieniä muutoksia vuoden 1991 remakeen nähden. Isoin ja mullistavin muutos oli silti uuden potentiaalisen naisehdokkaan, Jasminen, lisääminen peliin. Tämä poikkeama lisäsi muutamia uusia ongelmanratkaisutehtäviä matkan varrelle.

    Reload jatkoi huumorissaan ja muussa tyylissään Larry-peleille ominaista pikkutuhmaa linjaa. Peli on siis vähintäänkin yhtä seksuaalissävytteinen kuin aikaisempikin remake. Larryn jutut ovat yhä vihjailevia, miljöössä on paljon seksuaalisuuteen viittavia elementtejä ja naiset joita Larry tapaa ovat kaikki vartaloltansa korostetun muodokkaita ja muotojaan hyvin esiin tuovasti pukeutuneita nuoria ja kauniita naisia. Jotenkin peliä pelatessa kävi mielessä että tämä on liene niitä pelejä joista feministiliitto ei suosittelisi etusivullaan vuoden pelinä.

    Katsekontakti on aina tärkeä asia.

    Teknisesti peli on siirretty mallikkaasti tälle vuosituhannelle. Grafiikoiden päivittynyt ilme on sangen kaunista katseltavaa eikä äänet ja musiikitkaan ole lainkaan pöllömmät. Uusintajulkaisussa on mukana myös ääneen puhuva tarinankertoja ja onpa myös pelihahmojen keskustelutkin nyt myös korvin kuultavat (ilman että kuulee omiaan). Aikaisemmassa remakessa turvauduttiin pelkän tekstillisen ilmaisun voimaan, joka toki on ymmärrettävää ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin 90-luvun alkupään tuotos.

    Pituuden puolesta remake oli onnistunut hyvin. Läpipeluuseen kulutin aikaa noin viisi ja puoli tuntia joka on omaan makuuni sopivan pituinen aika tämän tyyliselle seikkailupelille. How long to beat -sivustolla keskiarvo läpipeluuajoissa on 3 h 25 min joka on reilusti omaa aikaani nopeampi. Harmillisesti kuitenkin otanta sivustolla on vielä tätä kirjoittaessa sangen pieni, sillä vain 18 pelaajaa on tällä hetkellä tuonne läpipeluuaikansa ilmoittanut. On siis vaikea sanoa laajemmassa mittakaavassa tarkempaa analyysiä pelin pituudesta keskiverto jantterin pelaamana.

    Ongelmanratkaisutehtävät olivat pääsääntöisesti loogisia ja ne olisi pystynyt liene päättelemään kaikilta osiltaan myös itse. Kuitenkin tarpeeksi pitkäksi aikaa jumituttuani muutamissa kohdissa turvauduin Internetin apuun selvittääkseni miten asiassa pitää edetä.

    Shoppailu piristää mieltä ja kehoa, sanovat.

    Käytännössä suurin ongelma joka aiheutti tarpeen luntata ohjeita oli käyttöliittymän toimiminen inventaarion osalta hieman eritavalla kuin olin tottunut. En siis tajunnut sitä että inventaariossa olevia esineitä voi räplätä siten kuten tässä pelissä pystyi ja tämä sitten aiheutti jumittumisen yhteen kohtaan peliä pidemmäksi aikaa. Kuitenkin tämäkin ongelma olisi vältetty jos olisin enemmän ajatuksella jaksanut perehtyä ja räpeltää pelin elementtien kanssa.

    Ainoa negatiivinen asia jota itse tässä pelissä näin oli satunnainen käyttöliittymän kanssa tuskailu. Toisin sanoen ylälaidan toimintavalikosta valitessa haluttua toimintoa (kävely, haistelu jne.) useammankin kerran tuli klikattua niin että valintaa ei tapahtunut. Tämän jälkeen väärällä toiminteella tuli klikattua haluamaansa objektia jonka seurauksena sai useamman kerran kuulla tarinankertojan selostuksen samasta asiasta. Onni onnettomuudessa on se että selostusten ohi pystyy nopeasti menemään ihan vain hiirtä napsuttamalla selostuksen aikana. Kuitenkin käyttöliittymän ongelma onneksi oli vain pieni häiriötekijä pelin aikana, enkä tiedä johtuuko se pelistä vaiko omasta pelityylistäni jossa hiirtä liikutetaan ja nakutellaan nopeasti.

    Pelaamani versio oli Steam-pelikaupan kautta hankkimani digitaalinen julkaisu. Steam-pelialustan ominaisuuksista oli tähän reloadediin saatu mukaan ainoastaan Steam-saavutukset. Olisin toivonut että pelistä olisi löytynyt myöskin keräilykortteja, mutta parempi toki että edes jotakin lisää on mukaan saatu. Kaikenkaikkiaan saavutuksia on mahdollista metsästää 40 erilaista joista itse saavutin 20.

    Nainen johon Larry iski silmänsä – kuten kaikkiin muihinkin naisiin.

    Kaikkinensa Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards: Reload on onnistunut uusintaversiointi klassikoksi kohonneesta seikkailupelistä. On kuitenkin vaikeaa sanoa kummasta pelistä pidin lopulta enemmän, tästä Reloadista vaiko vanhemmasta VGA-versiosta, sillä kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa. Rehellisyyden nimissä täytynee tunnustaa että vanhan version hyvät puolet tähän uuteen verrattuna taitavat pääsääntöisesti kallistua kuitenkin puhtaasti nostalgisiin arvoihin eikä niinkään pelillisiin arvoihin. Jos siis haluaa tutustua Larry-seikkailupelien maailmaan, on tämä Reload siihen tarkoitukseen erittäin hyvä hankinta.

  • Elokuva: Indie Game: The Movie

    Taustalla kuvaa pelistä FEZ.

    Indie Game: The Movie on kanadalaisten James Swirskyn ja Lisanne Pajotin vuonna 2012 julkaisema dokumenttielokuva jossa syvennytään muutamien indie-pelinkehittäjien elämään pelikehitysprojektin aikana.

    Dokumenttissa tehdään läpileikkausta Edmund McMillenin ja Tommy Refenesin elämästä heidän kehittäessään Super Meat Boyta, Phil Fishin elämästä hänen työstäessä Feziä sekä Jonathan Blowista joka on Braid-pelin menestyksen takana.

    Dokumentti on aihepiirinsä lisäksi mielenkiintoinen myös siksi, että se sai rahoituksensa joukkorahoituspalvelu Kickstarterin kautta. Toisin sanoen tavalliset kansalaiset antoivat rahaa tätä projektia varten joka sitten kyseisen rahoituksen turvin pystyttiin tuottamaan.

    Pelin kehittäminen ei ole aina kevyttä.

    Elokuva oli kiintoisa katsaus kulissien taakse. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka paljon työtä, aikaa ja uhrauksiakin indie-pelien kehittäminen tekijöiltään toisinaan vaatii, mutta samaan aikaan oli myös huolestuttavaakin huomata kuinka paljon työ vaatii tekijöiltään kestävyyttä henkiseltä puolelta.

    Dokumentissa oli tuotu hyvin esille kuinka stressaavaksi indie-pelin kehittäminen voi toisinaan käydä. Valaisevana esimerkkinä tästä toimi FEZ-pelin suunnittelija Phil Fish joka vaikutti dokumentissa paikoin hyvinkin stressaantuneelta ja siltä että sanomansa “Menetän järkeni” voisi hetkellisesti ainakin pitää paikkansa. Pelin kehitys kesti useita vuosia, ihmiset valittivat pelin kehityksen pituudesta Internetissä joka kehittäjää selvästikin ärsytti, pelin demon esittelyssä messuilla oli epäselvyyttä asioiden laillisista puolista edellisen liikekumppanin taholta ja vieläpä demotilaisuudessa pelissä ilmeni isoja bugeja jotka vaativat ohjelmiston käynnistämistä kesken demotilaisuuden, joten kaikki ei todellakaan mennyt niin hyvin kuin voisi liene toivoa.

    Edmund McMillen, pelisuunnittelija Super Meat Boyn takana.

    Kiintoisana, hieman yllättävänkin lisänä tässä elokuvassa oli Steamin kautta myöskin keräilykortit sekä saavutukset. Kaikkiaan keräilykortteja löytyy tästä elokuvasta seitsemän joista neljä sai elokuvan loppuun katsomisen aikana.

    Elokuvaan on onnistuttu välittämään monenlaisia tunteita joita pelin kehittämisen ja julkaisun aikana tekijänsä ovat kohdanneet. Indie Game: The Movie -elokuva on siis suositeltavaa katsottavaa kaikille jotka ovat kiinnostuneet näkemään pelinkehittäjien näkökulmaa tuotoksistaan.

  • Peliarvostelu: Fester Mudd: Curse of the Gold – Episode 1

    Posti tuo joskus muutakin kuin laskuja, ainakin Festerille.

    Viime kuukauden puolella tämän blogin toinen kirjoittaja, lisko, kirjoitti arvostelun kotimaisen Prank Entertainmentin tuotoksesta Fester Mudd (lue arvostelu). Koska liskon arvostelu tästä pelistä oli positiivinen ja koska olin jo muutoinkin luonut tätä peliä kohden kiinnostuneita katseita, päätin itsekin lopulta tarttua muulia suitsista ja ostaa tämän pelin ja katsoa mistä puusta tuotos on veistetty.

    Jo heti pelin alkumetreillä tuodaan ilmi että peli on tehty kunnianosoituksena vanhan koulukunnan Point-and-Click-tyyliä edustaville seikkailupeleille. Tämä on helppo havaita pelin graafisesta ilmeestä sekä tietenkin tekstistä “This game is a tribute to the golden era of adventure gaming.”. En tiedä muista, mutta minulle kyseinen lause tarkoittaa sitä että peliltä on lupa odottaa paljon. Lapsuudessa tuli vanhalla uskollisella IBM:n 286:lla tahkottua mm. Indiana Jones kolmosta ja nelosta sekä Monkey Islandien kahta ensimmäistä osaa joten tämän genren pelit ovat jollain tapaa mielenkiintoani herätteleviä tapauksia.

    Jokaisella meistä on omanlaisensa tavat nostattaa fiilistä.

    Varsinaisen pelin alettua on ilahduttavaa havaita että pelin ulkoasu on juuri sellainen millaisen sen toivoi tässä pelissä olevankin. Peli on graafiselta ilmeeltään erinomainen tribuutti wanhojen hyvien aikojen seikkailupeleille.

    Käyttöliittymän toiminnallisuus on toteutettu samaan tapaan kuin esimerkiksi Monkey Islandin ensimmäisissä osissa. Alhaalta vasemmalta voidaan listasta valita toimenpiteitä joita tehdään ja alhaalta oikealta voidaan selata tavaraluetteloa.

    Liikkuminen pelissä tapahtuu hiirellä naksutellen eri kohtiin joihin sitten Fester siirtyy mikäli tämä on mahdollista. Hiiren oikealla painikkeella voidaan klikata esineiden ja asioiden päällä kentällä jolloin suoritetaan vaihtoehtoinen toiminto. Käytännössä tämä on useimmiten Look at, eli pelihahmo katsoo klikattua kohtaa ja kertoo siitä jotakin. Esimerkkinä ylempänä esitetyssä kuvassa Fester on katsonut hirttopuuta jonka seurauksena hän sitten ilmaisee kuvassa näkyvän repliikin.

    On tainnut perjantaipullo jos toinenkin humahtaa kurkusta alas.

    Tämän tyylilajin peleissä joita olen aiemmin pelannut on ollut hyvä tarina ja humoristinen yleisote. Oli sangen ilahduttavaa huomata että tämä peli jatkoi samalla erinomaiseksi havaitulla linjalla näiden molempien osalta.

    Tämän trilogian ensimmäisen osan tarina kertoo Fester Muddista joka saa vuosien jälkeen kirjeen veljeltänsä Budilta. Hän kertoo löytäneensä kultaa niin paljon että siitä riittäisi heille molemmille. Bud pyytää Festeriä tulemaan avukseen kaivamaan kultaa joten niinpä matkaa alkaa kohden kirjeessä kerrottua määränpäätä. Perille päästyä veljeä ei kuitenkaan tahdo löytyä mistään joten Festerin täytyy lähteä selvittämään asiaa tarkemmin omin päin.

    Tarina oli omaan makuuni hyvä ja episodin lopussa jäi tunne että tahdon tietää enemmänkin. Tämä on hyvä merkki, sillä tulevan trilogian toista osaa tahtoo näin ollen päästä hypistelemään mahdollisimman pian kun se valmistuu ja julkaistaan.

    Lämpimikseen on kiva rupatella.

    Peliin oli saatu mukavasti upotettua myös old school Point and Click -pelien tyylistä huumoria; koomisia heittoja hahmojen suusta asioita katsellessa, hienosti nimettyjä tuotteita, juonen kannalta irrelevantteja keskusteluita sekä tietenkin koomisia skenaarioita.

    Äänet ja musiikit olivat erittäin hyvin tehty fiilikseen sopivaksi. Äänet antoivat hyvän mausteen koko episodin ajan eikä ne missään vaiheessa käyneet rasittaviksi ja musiikit olivat laadukasta jälkeä kaikilta osiltaan. Musiikki toimi myös täydellisenä tunnelmanluojana kun baarimikko ryhtyi kertomaan kauhutarinaa ja pianisti ryhtyi pimputtelemaan taustalle tarinaan sopivia kappalevalintojaan.

    Hämärältä sivukujalta löytyi filosofi.

    Koska kyseessä on seikkailupeli, on siinä luonnollisesti myös puzzleja ratkottavana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että etsitään tavaroita, käytetään niitä oikeissa paikoissa oikeisiin asioihin ja sitä kautta edetään pelissä eteenpäin. Kaikki tehtävät olivat sellaisia että niistä selvisi aivan tavallisella päättelyllä kun hieman niitä mietti. Toisin sanoen ongelmat olivat hyvinkin loogisia.

    Mikään kohta ei ollut ylivoimaisen vaikea, vaikkakin itse jumituin joissain kohdissa suhteettoman pitkiksi aikaa ongelman vaikeusasteen huomion ottaen. Syy jumittumiseen ei ollut tehtävän vaikeudessa vaan omassa huolimattomuudessani. Kuten aina seikkailupeleissä, huolellisuus on yksi askel etenemiseen. Itse junnasin tarpeettoman monta kertaa samoissa paikoissa miettien ongelmaa joka lopulta ratkesi kun tutkin ympäristöt uudemman kerran verkkaisemmalla tahdilla. Itseltäni oli vain jäänyt huomaamatta yksi kohta huoneesta joka oli etenemisen kannalta olennainen. Tämän kun huomasi ja sai löydetystä paikasta tarvitsemansa esineen, pääsi sen avulla sitten taas juonessa eteenpäin.

    Pelin pelaamiseen meni itselläni hieman yli viisi tuntia, joka on sinänsä kohtalaisen paljon ottaen huomioon että lisko pelasi tämän pelin lävitse hieman päälle parin tunnin. Samoin How Long To Beat -sivustolla ihmiset ovat keskimäärin pelanneet tämän parissa tunnissa lävitse, vaikkakin täytyy ottaa huomioon että kyseisellä sivulla on tätä kirjoittaessani ollut vasta 10 läpipelaajaa. Kuitenkin tästä voidaan silti huomata että tämä ei ole mikään mahdottoman pitkä peli vaikka pelaisi verkkaisemmallakin tahdilla.

    Too much information, jopa Festerille.

    Itse pelasin tämän pelin Steamin kautta Windowsilla. Steam-versioon on saatu mukaan myös saavutukset joita on mahdollista kerätä 15 erilaista. Itse sain näistä 14 kerättyä ilman yrittämistä joten on realistista saada kaikki saavutukset kerättyä jo ensimmäisellä pelikerralla, etenkin jos lukee ne saavutukset joita pelissä on edes olemassa.

    Kaiken kaikkiaan Fester Mudd: Curse of the Gold – Episode 1 on erittäin hieno tribuutti vanhoille hyville seikkailupeleille. Se on toteutettu niin teknisesti kuin tarinallisestikin erinomaisesti ja sitä oli ilo pelata. Toivon mukaan jonakin kauniina päivänä tämä peli saa vielä jatko-osansa markkinoille, sillä kyseessä oli kaikin puolin erinomainen tuotos jonka jatko-osatkin tahtoisi päästä näkemään ja kokemaan.

    24.04.2025 – HUOM! Tekstissä viitataan toiseen blogin kirjoittajaan, sillä tämä teksti oli aikoinaan elvenpath.net nimisellä sivustolla. Aleksinblogi.net sivustolla ei ole ollut muita kirjoittajia.