Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: En passion (Intohimo)

    Visuaalinen tyyli on kautta linjan luonnollista ja realistisen tuntuista.

    En passion joka suomennettuna tunnetaan nimellä Intohimo on Ingmar Bergmanin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1969. Pääosarooleissa nähdään Liv Ullmann, Bibi Andersson, Max von Sydow, Erland Josephson sekä Erik Hell.

    Andreas (Max von Sydow) on eronnut mies joka elää yksin rauhaisaa elämää. Eräänä päivänä hänen luokseen saapuu Anna (Liv Ulmann) joka kysyy luvan käyttää hänen puhelintaan. Anna unohtaa käsilaukkunsa Andreaksen luo ja myöhemmin Andreas tuo laukun hänelle. Anna on Eliksen (Erland Josephson) ja Evan (Bibi Anderson) luona ja kun Andreas tuo Annan käsilaukun sinne kutsuvat he hänet illalliselle. Andreas tutustuu heihin ja hänelle muodostuu tarinan edetessä jokaisen kanssa omanlaisensa ihmissuhde.

    En passion oli ensimmäisellä katsomiskerralla hämmentävä kokonaisuus. Sen tarina on kiinnostava ja kaikki enemmän valkokankaalla aikaa saaneet henkilöt ovat persoonallisia ja aidon ihmisen tuntuisia hahmoja mikä on hyvä puoli tässä elokuvassa, mutta samaan aikaan tarinassa tapahtuu asioita joiden tarkoitusta – tai mahdollisesti jopa tarkoituksettomuutta – en suoranaisesti ymmärtänyt.

    Erityisesti tarinassa tapahtuvat epämääräiset eläinten tappamiset joiden tekijää ei kerrota oli jotain mikä sai itseni miettimään mikä niiden tarkoitus kokonaiskuvassa oli ja kuka niiden takana on. Tietenkin näiden tekijästä syntyi itselleni mielikuva siitä kuka voisi olla niiden takana ja myös hänen mahdollisesta motiivistaan, mutta koska en tahdo omalla spekulaatiollani paljastaa liiaksi henkilöistä ja tarinasta jätän oman psykologisen analyysini tähän kirjoittamatta.

    Vaikka tarina ja siinä tapahtuvat asiat ovat osittain hämmentäviä, on hyvä kuitenkin huomata että en tarkoita tässä tapauksessa hämmentävällä lainkaan huonoa. Hämmentävä tämän elokuvan tapauksessa ei ole siis negatiivinen ilmaisu, sillä tämänkaltaiset asiat ovat niitä asioita jotka herättävät katsojan miettimään hahmoja, hahmojen välisiä suhteita sekä epäoikeudenmukaista kohtelua jota eräs hahmoista saa syyttä osakseen traagisin seurauksin.

    Näyttelijät ovat rooleihinsa sopivia ja osaavat hyvin työnsä. Tämä sinänsä ei ole mikään yllätys, sillä mikäli Ingmar Bergmanin muitakin elokuvia on katsonut on useat näyttelijäkaartista jo entuudestaan tuttuja muistakin filmatisoinneista.

    Kokonaisuutena En passion on mielenkiintoinen elokuva jossa on aitoa vaikkakin karua ihmisyyden ääntä. Henkilöt ovat inhimillisiä kaikkine heidän hyvine ja huonoine puolineen mikä antaa katsojalle kosketuspintaa henkilöiden ihmisyyteen.

  • Leffalauantai: One for the money

    Katherine Heigl palkkionmetsästäjänä

    Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the money (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu komedia jonka pääosarooleissa nähdään Katherine Heigl sekä Jason O’Mara.

    Stephanie Plum (Katherine Heigl) on taloudellisissa haasteissa ja koettaa etsiä itselleen työpaikkaa. Hän pääsee töihin serkkunsa firmaan missä hänen tehtävänään on etsiä ihmisiä jotka ovat jätteneet tulematta oikeuteen ja toimittaa heidät paikalle. Stephanie on erityisen kiinnostunut etsimään poliisia, Joseph Morellia (Jason O’Mara) jota on syytetty aseettoman ihmisen ampumisesta ja jonka löytämisestä ja oikeuden eteen toimittamisesta on luvassa 50.000 dollarin palkinto. Stephanien motiivit tämän poliisin etsinnälle löytyvät kuitenkin muualta kuin vain palkkiorahoista.

    Palkkionmetsästäjän rooli ei ole pelkästään helppoa rahaa kohdetta etsiessä, sillä syvemmälle tapaukseen mennessä Stephania saa huomata että asiaan liittyy enemmänkin rikollisuutta ja hänen tutkintansa alkaa olemaan vaaraksi hänen ja muidenkin hengelle.

    Palkkionmetsästäjä joka löytää halutun kohteensa tarpeettoman helposti moneenkin otteeseen samalla kun hän alkaa toimimaan salapoliisin tavoin ei tarinansa osalta ole kovin uskottavaa tasoa, mutta koska tämä on komedia eikä dekkari on tämänkaltainen epäloogisuus aivan tarpeeksi hyväksyttävää. Ei tarina mitään erinomaista tasoa ole, mutta tarpeeksi toimiva että se jaksaa pitää yllä katsojan mielenkiintoa.

    One for the money on helppoa viihdettä tarjoava toiminnallinen komedia joka jaksaa helposti viihdyttää lajityypistä kiinnostuneita tarjoamatta kuitenkaan katsojalleen mitään uutta tai yllättävää. Siinä on kaikki elokuvassa tarvittavat elementit kohdallaan, mutta samalla siinä ei ole kuitenkaan mitään sellaista mikä saisi sen nousemaan keskivertomassan yläpuolelle. Siinä mielessä tämä onkin kuin Big Mac -ateria – ei mitään poikkeuksellista, mutta oikeissa hetkissä toimiva juuri sen vuoksi että tietää mitä odottaa.

  • Leffalauantai: Julieta

    Julieta nuorena yhdessä Xoanin kanssa.

    Pedro Almodóvarin ohjaama Julieta (IMDB) on vuonna 2016 julkaista draamaelokuva. Pääosarooleissa nähdään Emma Suárez, Adriana Ugarte, Daniel Grao, Imma Cuesta sekä Darío Grandinetti.

    Julieta (Emma Suárez) on parisuhteessaan suunnitellut muuttoa miesystävänsä Lorenzon (Darío Grandinetti) kanssa toiseen maahan jo vuoden verran. Lorenzon yllätykseksi viimeisenä päivänä ennen muuttoa Juliana kuitenkin ilmoittaa että hän ei lähdekään hänen mukaansa eikä hän tahdo puhua siitä sen enempää. Toiseen maahan muuton sijaan hän alkaa käymään läpi menneisyydestään niitä asioita joista hän ei ole Lorenzolle puhunut, mutta jotka ovat hänen elämässään yhä kipeitä aiheita.

    Julieta on dramaattinen mutta inhimillisesti realistinen tarina elämän vaikeista asioista, niiden käsittelystä ja käsittelemättä jättämisen aiheuttamista ongelmista. Vaikeiden asioiden kunnolla käsittelemättä jättämisen kulttuuri ja sen vaikutukset heijastuvat Juliatan elämässä läpi hänen koko tarinassa kerrotun elämänkaarensa aina nykyhetkeen, eikä hän vaikuta olevan ainoa kuka ei osaa käsitellä asioita kuten aikuisten kuuluisi.

    Vasta kun Julieta joutuu kohtaamaan yksipuoleisen odottamattoman ihmissuhteen katkeamisen, hän alkaa tajuamaan kuinka vähän hän lopulta todellisuudessa on edes tuntenut tätä ihmistä jonka hän on luullut tuntevansa, mutta joka on poistunut hänen elämästään ilmoittamatta minne hän on mennyt.

    Pidin tästä elokuvasta. Se on aidon elämän tuntuinen draama mistä huokuu inhimillisyys sen epätäydellisten ihmisten kohdatessa elämän vaikeita haasteita. Vaikeudet joita elämä eteen tuo ovat monesti moninaisia ja vaikeita kohdata, mutta vaikeista asioista totuuden osittainen kertominen voi usein johtaa vielä suurempiin ongelmiin totuuden vihdoin tullessa esille kuten Julietakin saa havaita.

  • Leffalauantai: The Expendables

    Äijäilyä, aseita ja räjähdyksiä – juuri kuten toimintaelokuvassa kuuluu ollakin.

    The Expendables (IMDB) on toimintaelokuva vuuodelta 2010 jonka pääosarooleissa nähdään Sylvester Stallone, Jet Li, Jason Statham sekä Dolph Lundgren. Ohjauksesta on vastannut Sylvester Stallone.

    Palkka-armeija saa CIA:lta tehtävän lähteä poistamaan toisessa valtiossa vallan kahvassa olevia henkilöitä. Aikaisemmin CIA on lähettänyt jo oman miehensä kyseiseen valtioon hoitamaan asioita, mutta koska hän onkin päätynyt CIA:n leivistä soolouralle on palkka-armeijan puututtava kurittoman entisen agentin toimintaan aseiden avustuksella.

    Juonensa osalta The Expendables on kohtalaisen mitäänsanomaton elokuva johon on saatu käsikirjoitettua monia lajityypin kliseitä. CIA on säätämässä vieraassa valtiossa, välienselvittelyä koetaan ystävysten kesken, pieni eliittijoukko tuntuu kuolemattomalta isoakin joukkoa vastaan sekä mukana on myös tietenkin päälleliimatun tuntuiset ihmissuhteet joissa ei ole minkäänlaista tunnetta ja joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on olematon.

    Tämän tyylilajin filmissä kaikki nuo edellämainitut piirteet ovat kyllä sellaisia että niitä pystyn katsomaan läpi sormien, sillä en tämän lajityypin elokuvalta mitään muuta keskimäärin edes odota. Kliseiset piirteet ovat juurikin niitä asioita mitkä usein määrittävät lajityypin ominaispiirteitä, sillä niitä on käytetty niin paljon että niistä on muodostunut oletusarvo jota osaa jo odottaa. Hyvä niin, sillä silloin katsoja tietää jo mitä tulee saamaan kun laittaa elokuvan pyörimään.

    Räjähdyksiä, aseiden laulamista, nopeita takaa-ajoja, mahtipontista musiikkia ja hillittömiä määriä kuolleita taisteluissa – kaikkia näitäkin tästä löytyy. Kaikki nämä ovat kyllä toimivia elementtejä toimintafilmien rakennuspalikoina, mutta harmillisesti palikat tuntuvat olevan hukassa nopeiden toimintakohtausten aikana. Leikkaukset ovat aivan liian nopeita liian monissa kohdissa mikä tekee monien taisteluiden seuraamisesta käytännössä mahdotonta sillä monessa tapauksessa ei katsojana kerkeä näkemään kuka on lyömässä ketä tai tekemässä jotain muuta taistelun tiimellyksessä.

    Päähenkilöt ovat monella tapaa äijäkulttuurin karikatyyrejä sillä useimmissa heissä on machoilua ja kovistelua, mutta kuitenkin naisia kohtaan heistä löytyy herkkä ja suojeleva puoli. Naisia sitä vastoin ei kovin monia edes nähdä ja heidänkin roolinsa ovat yhtä teennäisiä ja stereotyyppisiä. Tietenkin tämän kaltaisten elokuvien tapauksessa onkin parasta jättää suosiolla hahmojen analysointi syrjään ja keskittyä niihin piirteisiin minkä vuoksi tämän tyylilajin elokuvista yleensä nautitaan. Toimintaa, räjäytyksiä ja yleistä stereotyyppistä äijämeinkiä. Niistä joko pitää tai sitten ei.

    Omaan makuuni tässä on monia hyviä elementtejä. Se on tasaisen varma suorittaja, mutta ei missään kuitenkaan yllättäjä mikä jättää sen keskinkertaisen viihde-elokuvan kategoriaan. Isoimmat miinukset löytyvätkin teknisestä toteutuksesta – hutiloivasta kameratyöskentelystä ja rasittavan nopeista leikkauksista. Muut miinukset ovat lähinnä niitä mitkä ovat ominaisuuksia tämän lajityypin elokuville.

    Tälle on aikansa ja paikkansa ja kyllä tätä mieluummin katsoo kuin monia modernimpia toimintaelokuvia, sillä mieluummin katson tämänkaltaista toimintaa missä miehet hoitavat äijäilyn eivätkä huonosti ja teennäisen tuntuisesti käsikirjoitetut naiset.

  • Leffalauantai: Cloverfield

    Valaistus ja tunnelma on found footage -elokuvalle uskottavaa

    Cloverfield on vuonna 2008 julkaistu kauhu/katastrofielokuva. Ohjauksesta on vastannut Matt Reeves ja pääosissa nähdään T.J. Miller, Michael Stahl-Davis, Mike Vogel, Lizzy Caplan, Jessica Lucas sekä Odette Annable.

    Rob (Michael Stahl-Davis) on muuttamassa Japaniin ja hänen läheisensä järjestävät hänelle lähdön kunniaksi yllätysjuhlat. Juhlavieraita kuvataan ja haastatellaan videolle jotta Rob saisi itselleen muistoja ystävistä matkalleen, mutta kesken juhlien New Yorkissa alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita ja niinpä videokameran jonka tarkoitus oli kuvata juhlahumua päätyykin dokumentoimaan eloonjäämistaisteluita katastrofin keskellä.

    Cloverfield on mielenkiintoinen elokuva, eikä vähiten poikkeuksellisen tyylinsä vuoksi. Se on tyylilajiltaan found footage -kauhua, eli se on kuvattu siten että katsojalle luodaan mielikuva siitä että se mitä katsoja näkee on aitoa ja dokumentaarista kuvausta tapahtumista ja katsoja pääsee näkemään sen löydetyltä kadonneelta nauhalta. Valtavirrassa tunnetuimpia tämän tyylilajin elokuvia luultavamminkin on Blair Witch Project, joten mikäli elokuva on tuttu saa siitä mielikuvan minkä tyylistä kuvausta ja tarinankerrontaa Cloverfieldissä nähdään.

    Tarina on mielenkiintoinen ja sen kuljetus on aidon tuntuista. Robin ihmissuhteeseen liittyvä draama ennen katastrofin alkua antaa uskottavan tuntuisen insentiivin hänen ja muiden hänen mukanaan olevien henkilöiden toimintaan kriisin aikana.

    Näyttelytyö on kautta linjan hyvää ja henkilöt tuntuvat uskottavilta. Tämä on tärkeää etenkin tämän tyylilajin elokuvassa, sillä teennäisen tuntuinen näyttely on omiaan rikkomaan immersion kadonneesta kotivideosta.

    Tarina joka on pyritty luomaan siten kuin se olisi videokameralla kuvattua myös tuntuu siltä katsojallekin

    Pidempään blogista elokuva-arvosteluitani lukeneet saattavat tietää että en ole pääsääntöisesti huojuvan ja heiluvan kameratyöskentelyn ystävä, mutta tämän elokuvan kohdalla asia on täysin toisin. Kamera huojuu ja heiluu lähes koko elokuvan ajan, mutta tämä ei pääsääntöisesti häiritse katselukokemusta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tämänkaltaisten filmatisointien tapauksessa kameran nopeakin heilunta on ehdoton välttämättömyys uskottavuuden luomiseksi. Ainoat kohdat missä tämä hieman häiritsi oli ne joissa meinasi melkein tulla jo huono olo, mutta tämänkaltaisia kohtauksia oli onneksi todella vähän.

    Äänet on toteutettu hyvin ja visuaaliset erikoisefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Tietenkin monessa kohdassa visuaalisten efektien laatua on vaikeaa arvioida nopean kameratyöskentelyn vuoksi, mutta sen verran mitä katsoja kerkeää niitä näkemään onnistuvat ne tukemaan tarinaa viemättä huomiota niihin. Hyvä niin.

    Kokonaisuutena Cloverfield yllätti itseni erittäinkin positiivisesti. Se on tyylillä toteutettu katastrofielokuva jonka poikkeuksellinen ohjaustyyli tekee siitä mieleenpainuvan katselukokemuksen. Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni.