Mama (IMDB) on myös vuoden 2017 It-kauhuelokuvasta tutun ohjaajan Andy Muschiettin ohjaama kauhu/trilleri vuodelta 2013. Sen pääosarooleissa nähdään Interstellarissakin nähty Jessica Chastain ja Game of Thronesista tuttu Nikolaj Coster-Waldau sekä Megan Charpentier ja Isabelle Nélisse joista molemmat on myös nähty elokuvassa It.
Tarinan alussa näytetään mies joka on seonnut, tappanut muutaman työkaverinsa ja vaimonsa ja joka sen jälkeen on kaapannut kaksi lastaan, Victorian ja Lilyn, ja lähtenyt pakomatkalle. Pakomatka ei mene hyvin sillä he ajavat tieltä ulos jonka jälkeen he joutuvat etsimään suojaa läheisestä metsästä. Metsästä löytyykin mökki jonne he menevät etsimään suojaa. Harmillisesti mökissä ei ole kaikki kunnossa ja siellä asuu myös äitinä tunnettu olento. Mies pääsee hengestään ja lapset jäävät pimeään metsään mökkiin tämän olennon kanssa.
Viisi vuotta myöhemmin lapset löytyvät mökistä ja traumaattinen mökissä olo on jättänyt heidän käytökseen jälkensä. Paluuta normaaliin arkeen koetetaan järjestellä lasten sedän Lucasin ja hänen naisystävänsä Annabelin kanssa ja lapset saavat kasvupaikkansa heidän huostassaan. Paluu ei kuitenkaan ole mutkatonta sillä lapset eivät ole ainoa asia mikä metsästä mukana on tullut. Myös mökissä ollut mystinen äiti on yhä lasten elämässä mukana eikä hän tahdo helpolla päästää otettaan irti lapsista.
Lilly
Kuten hyvin monet muutkin lähiaikoina katsomani kauhuelokuvat niin myös tämä toistaa valitettavasti lähes kaikkia niitä huonoja piirteitä joita suurin osa katsomistani modereneista kauhuelokuvista toistaa (lue täältä lisää).
Sen tarina on vaisu, hahmot ovat mitäänsanomattomia ja vailla syvyyttä, siinä on tarpeettoman paljon säikäyttäväksi tarkoitettuja kohtauksia jotka eivät säikäytä sekä tympääntymiseen asti kliseisiä piirteitä – esimerkiksi vaikkapa perinteinen sähkövalojen välkyntä nähdään useaan otteeseen.
On tässä elokuvassa onneksi jotain hyvääkin. Tarinassa on edes jotain tavallisuudesta poikkeavaa kuviota ja myös näyttely on perus hyvää tasoa. Silti suurimpana vahvuutena itselleni elokuvassa oli sen visuaalisessa puolessa. Elokuvassa nähtiin useampia kohtauksia joiden visuaalinen ilme oli omaa silmääni miellyttävää ja sellaista että olisi kiintoisaa nähdä vaikka kokonainen elokuva joka on toteutettu käyttäen samankaltaista vanhanaikaista tyyliä selkeästi erottuvalla värimaailmalla.
Tällaisenaan elokuva jättää kokonaisuutena suhteellisen mitäänsanomattoman tuntuman. Katsoihan sen, mutta ei tässä ollut mitään pelottavaa tai edes jännittävää – piirteitä joista edes jomman kumman toivoisi tapahtuvan kauhuelokuvaa katsoessa.
Final Girl (IMDB) on vuonna 2015 julkaistu kauhu/trilleri. Elokuvan on ohjannut Tyler Shields ja pääosarooleissa nähdään mm. The Ultimate Giftissä ja Little Miss Sunshinessäkin nähty Abigail Breslin sekä American Beautyssä, The Hunger Gamessa ja Interstellarissa nähty Wes Bentley. Muissa pääosarooleissa nähdään Logan Huffman, Cameron Bright, Alexander Ludwih, Reece Thompson, Emma Paetz sekä Gracyn Shinyei.
Elokuva alkaa kun William (Wes Bentley) juttelee vielä lapsena olevalle Veronicalle (Gracyn Shinyei) jonkinlaisessa kuulusteluhuoneessa. Hän kyselee onko hän tietoinen siitä mitä on tapahtunut johon Veronica tietää kertoa että hänen isänsä ja äitinsä on kuollut. Veronica ja William juttelevat jonkin aikaa ja lopulta William ottaa tytön kasvattaakseen hänestä taistelijan joka pystyy tappamaan tarpeen vaatiessa.
12 vuotta kuluu eteenpäin, Veronica on kasvanut jo aikuiseksi tai aikuisuuden kynnyksellä olevaksi naiseksi ja loppu elokuva nähdäänkin Veronican osalta Abigail Breslinin roolisuorituksena. Williamin koulutusmetodeita näytetään jonkin verran jotta katsojakin saa nähdä minkälaisesta koulutuksesta on ollut kyse ennen kuin varsinainen kohtaaminen niiden kanssa koetaan joita varten Veronicaa on ilmeisesti valmisteltu tehtäväänsä.
Vaikka tapahtumapaikkaa ei liian paljoa kuvata on tapahtumapaikkana miljöön perusteella arvioiden jonkinlainen pieni kylä jossa neljä tyylikkäästi pukeutuvaa ja selkeästi paremmista piireistä olevaa nuorta miestä nauttii metstästämisestä. Siinä missä monet muut metsästävät jäniksiä tai muita eläimiä on näiden miesten metsästyksen kohteena nuoret kauniit naiset. Yksi heistä aina houkuttelee uuden nuoren ja kauniin naisen matkaan mukaan, vievät hänet metsään ja antavat hänen juosta paniikissa pakoon. Sen jälkeen miehet lähtevät metsästämään ja tappamaan saalistaan.
Veronica päätyy myös miesten mukaan heille illanviettopaikkana toimivaan metsään seuraksi pelaamaan totuutta ja tehtävää jolla on kuolettavat vaikutukset. Tosin tällä kertaa metsästäjät saavatkin itse havaita olevansa metsästettäviä eikä metsästäjiä.
Veronica (Abigail Breslin) ja Jameson (Alexander Ludwig)
Ideansa osalta Final Girl on tavallista toimivaa kauhutrilleriä. Sen tarinasta tulee paikoitellen mieleen vivahteita niin Purge: Anarchystä kuin Clockwork Orangestakin (Kellopeliappelsiini) vaikka mistään identtisestä tarinasta ei kummankaan elokuvan osalta kuitenkaan ole missään nimessä kyse.
Tarinan idea on toimiva ja mielenkiintoinen, mutta harmillisesti toteutus jättää kokonaisuutena paljon kaikesta sen potentiaalista lunastamatta. Suurimpana puutteena tarinassa on sen henkilöhahmojen mitäänsanomattomuus ja pintapuoleisuus.
Veronican tarinaa avataan ainoastaan pienen siivun verran ja Williamin tarinaa ei sitäkään vähää. Myöskään metsästysporukan nuorista ei kerrota käytännössä katsoen mitään jonka vuoksi myös heidän hahmojensa merkitys jää etäiseksi. On vain joukko tyylikkäästi pukeutuvaa porukkaa jotka tappaa ihmisiä metsästämällä heitä kunnes vastaan tulee lapsesta asti taistelijaksi koulutettu nainen näyttämään kaapin paikan. Harmillista että kiinnostavan idean omaavan elokuvan mahdollisuuksia annetaan valua näin pahasti hukkaan.
Toinen aspekti mikä itseäni tässä elokuvassa monin paikoin häiritsi oli sen valaistus. Tämä menee luultavasti niihin asioihin joka ei monia häiritse (ainakaan ennen kuin asian näkee kerran jonka jälkeen sitä on vaikea olla näkemättä), mutta valaistus joka on täysin irtonainen todellisen maailman valaistuksesta suhteessa siihen tilaan missä se on rikkoo harmonian. Tietenkin paikoitellen valaistus oli mielenkiintoistakin juuri tästä syystä sillä se loi tunnelmaan omaperäistä, taiteellista ja ehkäpä jopa aavistuksen mystistäkin vivahdetta, mutta erityisesti metsäkohtauksissa valaistus rupesi häiritsemään.
Käytännön esimerkkinä valaistuksen häiritsevyydestä on siis metsäkohtaukset joissa tapahtumapaikkana on hämärä metsä mutta jostain kumman syystä kohtauspaikka on todella kirkas ja hyvin spoteilla valaistu. Tämä ei olisi häiritsevä asia mikäli tarinassa olisi selkeästi näytetty että metsästäjillä vaikka on ollut omat spottivalot siellä mukana, mutta jos väki menee pimeään metsään ja valaistus on silmiinpistävän ristiriitainen siihen miten se olisi oikeassa elämässä vie se huomiota tarpeettoman pajon ainakin itseltäni teknisiin yksityiskohtiin.
Esimerkki itseäni häirinneestä valaistuksesta suhteessa tapahtumapaikkaan
Kaikista puutteistaan ja typeryyksistään huolimatta Final Girl oli omassa lajityypissään viihdyttävä elokuva. Juoni on yleisellä tasolla toimiva ja viihdyttävä vaikka se jättääkin liian paljon huonolla tapaa avoimia kysymyksiä, näyttelijävalinnat on toimivat rooleihinsa ja tekniseltä toteutukseltaan valaistuksia lukuunottamatta elokuva on toimivaa tasoa.
Vaikka täällä blogissa ei olekaan hetkiin ollut kauhuelokuvien arvosteluita niin silti lähiaikoina olen katsonut kohtalaisen monta modernia kauhuelokuvaa. Modernilla tässä tarkoitan elokuvaa joka on julkaistu viimeisen kymmenen vuoden sisällä.
En tiedä olenko sattumalta ainoastaan valinnut katsomani elokuvat vain huonosti vai onko amerikkalaisten yliluonnolliseen kauhuun nojaavien valtavirtakauhuelokuvien lajityyppi todellisuudessakin mennyt niin tasottomaksi roskaksi että ei voi kuin ihmetellä että katsomieni elokuvien seassa ei ole kuin yksi hyvä tai edes kohtalaisen hyvä kauhuelokuva.
Viimeiset viisi yliluonnolliseen kauhuun pohjaavat elokuvat joita olen katsonut ja jotka mahtuvat vuoden 2009 jälkeen ovat olleet: Eerie (2018), Annabelle (2014), The Conjuring (2013), The Unborn (2009), The Nun (2018).
Tietenkin aikaisemminkin olen katsonut myös muita tämän lajityypin elokuvia ja on sinne muutama onnistunutkin mahtunut mutta huonoja sitäkin enemmän, esimerkiksi vaikkapa täällä blogissakin arvostelemani Insidious.
Mikä modernissa kauhussa on pielessä
Tunnelman puute: Lyhyesti tiivistäen pääsääntöisesti moderneissa amerikkalaisissa yliluonnollisiin teemoihin nojaavissa kauhuelokuvissa eniten tökkii niiden totaalinen tunnelman puute.
Tunnelman puutteella tarkoitan sitä että tunnelmaa ei rakenneta missään vaiheessa kunnolla. Jännittävää ja pelottavaksi tarkoittetua ilmapiiriä ei valmistella ja pohjusteta siten että katsoja pääsisi kiinnostumaan hahmoista ja heidän kohtaloistaan jonka seurauksena sitten heille tapahtuvat pelottavaksi tarkoitetut kohtalot ei hätkäytä mihinkään suuntaan.
Mikäli henkilöhahmot jäävät kovinkin etäisiksi ei heidän kohtalonsa kiinnosta. Mikäli heidän kohtalonsa ei kiinnosta ei heille tapahtuvat asiatkaan herätä mielenkiintoa eikä sitä myöten jännittävää tunnelmaakaan.
Kohtaus elokuvasta Annabelle (2014)
Jumpscaret: Toinen asia mikä nykyisessä kauhussa on pielessä on ns. jumpscaret eli kohtaukset joissa jännittäväksi tarkoitetussa tilanteessa pomppaa jotain esiin ja sen olisi tarkoitus säikäyttää katsojaa. Itsessään nämä ei ole mikään ongelma ja oikein käytettynä ne ovat hyvä tehokeino, mutta monia nykykauhuelokuvia katsoessa tuntuu että tämä on ainoa tapa millä katsojaa koetetaan edes saada säikkymään kun pelottavaa tunnelmaa ei olla millään tapaa onnistuttu muuten luomaan. Lisäksi nämä jumpscare-kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta olleet sellaisia että ne ei säikäytä eikä ne edes yllätä jolloin koko kohtauksen idea vesittyy täysin.
Näytetään liikaa: Kolmas asia mikä modernissa kauhussa on pielessä on niiden tapa näyttää liikaa asioita. Käytännössä monet pelottaviksi tarkoitetut kohteet näissä elokuvissa voisivat olla jännittäviä, mutta jossain vaiheessa yliluonnollinen olento näytetään katsojalle jonka jälkeen se lähes poikkeuksetta muuttuu ainoastaan koomiseksi ilmestykseksi ja kadottaa viimeisetkin rippeet pelottavuudesta.
Ennalta-arvattavuus: Neljäs asia mikä menee lähes samaan kategoriaan kuin jumpscaret on elokuvien ennalta-arvattavuus. En tarkoita tässä kontekstissa kuitenkaan ennalta-arvattavuutta juonen osalta sillä se on ihan ok eikä asia häiritse itseäni tässä lajityypissä. Olisi muutenkin suhteellisen epärealistista odottaa että yliluonnolliset kauhuelokuvat keksisivät joka kerta uuden juonikuvion perinteisen riivattu ihminen/eläin/asia/talo sijaan.
Kuitenkin kohtausten ennalta-arvattavuus on asia mistä en perusta lainkaan. Esimerkkeinä siis vaikkapa tilanteet missä joku hahmo kävelee usvaisessa metsässä ja vähemmän yllättäen siellä on joku pelottavaksi tarkoitettu hahmo joka paljastuu katsojalle ja/tai kohtauksen henkilölle. Tai kun on pitkä käytävä on siellä lähes aina vähintään välähdyksenomaisesti jokin pelottava hahmo toisessa päässä joka sitten saattaa kadota sieltä heti ulkona raivoavan ukkosen aiheuttaman salaman välähdyksen myötä. Tai kun on jännittävä kohtaus ja kamera lähtee pyörimään hahmon ympärillä ja palaa takaisin hahmoon edestäpäin kuvaten on taakse ilmestynyt vähemmän yllättäen jokin pelottavaksi tarkoitettu olento. Tämänkaltaiset kohtaukset ovat yksinkertaisesti tylsiä ja tunnelmaa latistavia kliseitä.
Kohtaus elokuvasta The Nun (2018)
Kliseet: Aikaisemin luettelemieni kuvauksellisten ja tarinallisten kliseiden lisäksi nykykauhussa on suhteettoman paljon muitakin kliseitä jotka vesittävät lajityypin elokuvien uskottavuutta genressään. Näitä ovat mm. sähkövalojen pätkintä pelottavassa paikassa, kynttilöiden sammuminen tiukan paikan tullen ja kun uutta tulta sytyttää tulitikulla tai sytkärillä on odotettavissa yleensä jumpscare sekä ovien jatkuva aukeilu ja kiinni meno omatoimisesti. Toki ymmärrän että poltergeist-ilmiöllä pyritään luomaan edes jotain pelottavuutta, mutta yleensä näitä mahtuu samaan elokuvaan niin monia kertoja että ne kokevat pahanlaatuisen inflaation ja kääntyvät jo korniuden puolelle.
Lisäksi kliseisenä piirteenä nykyisin on musiikin ja äänen käyttö jotka toki ovat osa jumpscare-meininkiäkin. Kun tairnan päähahmo menee jonnekin jännään paikkaan alkaa usein matala tasainen taustaääni kuulumaan ja kun jotain pelottavaa tai sellaiseksi tarkoitettua tuodaan näkyviin tulee korkea vinkaisu nopean leikkauksen saattelemana. Harmillista kyllä tämä ei säikäytä, lähinnä turhauttaa.
Hahmojen typeryys: Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on henkilöhahmojen uskomaton typeryys. Tämä tietenkin on seurausta huonosta tunnelmasta ja mahdollisesti huonosta käsikirjoituksesta tai ohjauksesta, mutta tämä on silti piirre mikä turhauttaa katsojana aina yhtä paljon.
Typeryytenä hahmoissa on yleensä esimerkiksi se että kun paikka jossa väki asustelee alkaa tapahtumaan yliluonnollisia asioita kuten ovien itsekseen aukeamisia ja kiinni menemisiä, tavaraoiden lentelyä hyllyistä lattioille yms. niin hahmot ovat kuin ei mitään ja päättävät jäädä kuitenkin sinne elämään ja olemaan. Välillä heille tulee vaarallisiakin tilanteita ja he kirkuvat pelosta, mutta heti sen jälkeen jatketaan tavallista arkea kuin mitään ei olisi tapahtunut kunnes taas seuraavalla kerralla on sama tilanne. Kuinka moni oikeasti olisi näin typerä?
Hyviäkin elokuvia onneksi mahtuu
Kohtaus elokuvasta The Conjuring (2013)
Vaikka suurin osa nykyisistä kauhuelokuvista joita olen katsonut menevät kategoriaan tasotonta roskaa on onneksi aina yksittäisiä hyviäkin elokuvia siellä täällä onnistuttu tekemään myös tässä lajityypissä.
Siinä missä The Nun sai itseltäni arvosanan 1/10 ollen siten huonoin arvosana mitä olen vuosiin antanut millekään elokuvalle, Eerie sekä Annabelle molemmat saivat 2/10 ja The Unborn sai 3/10 on poikkeuksellisesti The Conjuring elokuva jolle annoin kiitettävän hyvän arvosanan 8/10.
The Conjuring onnistuu rakentamaan tunnelmansa merkittävästi näitä muita elokuvia paremmin ja siinä on tunnelman rakentamisen myötä onnistuttu luomaan myös kohtauksia joista tulee puistattava olo. Jos siis modernia kauhua haluaa katsoa on tämä ehdottomasti parhaimpia näkemiäni vuoden 2010 jälkeen tehtyjä kauhuelokuvia.
Mielenkiintoista on nähdä miten tämä kauhuelokuvien lajityyppi tulee jatkossa muovautumaan. Nykyinen taso on pääsääntöisesti ollut roskaa yksittäisiä ilahduttavia poikkeuksia lukuunottamatta, joten elätän toivoa että suunta ei enää pääse menemään paljoa huonommaksi kuin mitä se jo on. Toivossa on siis hyvä elää 🙂
Dunni Cokerin roolissa nähdään Adesua Etomi-Wellington
The Wedding Party (IMDB) on nigerialainen Nollywood-elokuva vuodelta 2016. Tyylilajiltaan se on romanttinen komedia ja sen on ohjannut Kemi Adetiba. Pääosarooleissa nähdään Adesua Etomi-Wellington sekä Banky Wellington.
Elokuvan tarina kertoo nuoresta pariskunnasta Doziesta (Banky Wellington) ja Dunnista (Adesua Etomi-Wellington) jotka ovat avioitumassa. Dozie on maineeltaan tunnettu pelimies ja hänellä on ollut useamman naisen kanssa juttua ennen Dunnia. Kaikesta huolimatta ja erityisesti joidenkin Dozien entisten heilojen ihmeeksi hän on kuitenkin asettumassa aloilleen vieläpä sellaisen naisen kanssa jolle läheisyys miesten kanssa on vielä entuudestaan tuntematon juttu.
Häät eivät tahdo sujua ilman epätoivottuja käänteitä. Sulhasen äidin asenne morsianta ja hänen sukuaan kohtaan on nyrpeä ja se on helposti havaittavissa hänen käytöksestään, morsiamen vanhempien järjestemien häävalmisteluiden maksuissa meinaa olla ongelmia, paikalle häihin saapuu entisten heilojen lisäksi myös muita kutsumattomia ja epätoivottuja vieraita eikä polttareista kuvatun videon näyttäminen epähuomiossa ainakaan asioita käännä parempaan suuntaan.
The Wedding Party on juonensa osalta hieman erilaisella painopisteellä oleva hääelokuva mitä normaalisti olen tottunut näkemään. Pääsääntöisesti hääelokuvat joita olen nähnyt kertovat ensisijaisesti ajasta ennen häitä ja vasta lopussa sitten tapahtuu varsinaiset häät, mutta tässä elokuvassa häät tapahtuvat jo kohtalaisen aikaisessa vaiheessa ja suurimmat draamailut seuraavat vasta jälkijunassa.
Dozie Onwukan osaa esittää Banky Wellington
Hieman erilainen juonikuvio onkin elokuvan harvoja hyviä piirteitä. Toinen itseäni miellyttänyt piirre oli morsiamen roolissa nähtävän näyttelijättären ulkoisen olemuksen viehättävyys joka ei kuitenkaan muuta tämänkään elokuvan pisteytystä yhtään sen parempaan suuntaan (arvostelen siis elokuvia enkä omaa naismakuani). Olipahan edes jotain muutakin positiivista sanottavaa tästäkin elokuvasta.
Kuten edellisestä kappaleesta voi päätellä oli tämä omaan makuuni huono elokuva. Suurimpana ongelmana siinä oli tarinan yhteneväisyyden puute. Tällaisenaan se tuntui lähemmäksi irtonaisten kohtausten kasaamisesta jälkeenpäin yhdeksi juoneksi eikä toisin päin. Tietenkin kohtaukset liittyvät selkeästi toisiinsa ja kuljettavat juonta kyllä eteenpäin mutta tapa miten kohtauksesta toiseen siirrytään saa ne tuntumaan irtonaisilta kohtauksilta vailla suurempaa kokonaiskuvaa ja tarkoitusta. Monet kohtaukset tuntuvat täysin päälleliimatuilta, näyttelyltään todella tönköiltä ja juonen osalta merkityksettömiltä.
Lisäksi henkilöhahmoista ei saa mitään kosketuspintaa eikä niissä ole lainkaan syvyyttä tai tunnetta. On vain joidenkin ihmisten häät jonne tulee joitakin toivottuja ja joitakin ei-toivottuja ihmisiä. Sen jälkeen onkin vain tapahtumia joissa täysin merkityksettömältä tuntuvat henkilöhahmot tekevät asioita jotka eivät aina mene putkeen. Toisin sanoen kenestäkään hahmosta ei saa mitään irti mikä pitäisi mielenkiintoa tarinassa yllä edes jollain tasolla.
Kokonaisuutena The Wedding Party on huono elokuva. Katsoohan sen kerran, mutta elokuvallisesti se ei tarjoa juuri mitään katsomisen arvoista.
Requiem for a dream (IMDB) joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 julkaistu draamaelokuva. Sen on ohjannut Darren Aronofsky joka tunnetaan myös tämän blogin Suosituksia-sivullekin päätyneiden elokuvien Black Swanin ja mother! ohjauksesta. Pääosaroolituksissa nähdään Jared Leto, Ellen Burstyn, Jennifer Connelly sekä Marlon Wayans.
Elokuvan tarinassa kerrotaan huumeiden käytöstä useammasta eri perspektiivistä. Tarinan alussa Jared Leton näyttelemä Harry Goldfarb käy viemässä äidilleen hyvinkin rakkaan television jälleen kerran kanikonttoriin jotta saisi siitä taas rahaa huumeidensa ostoon. Äiti Sarah (Ellen Burstyn) sitten käy hakemassa ties monettako kertaa televisionsa takaisin ja palaa jälleen arkielämäänsä eli televisiovisailuiden seurantaan.
Harryn ystävä Tyrone (Marlon Wayans) on sitä mieltä että heidän olisi aika mennä eteenpäin ja itse ruveta myymään huumeita jotta saisivat rahaa ja elämäänsä sitä kautta eteenpäin. Ajatus ottaa tuulta alleen ja vähitellen huumekuviot lähtevät kulkemaan ja tuottamaan rahaa. Harryllä on myös tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) jonka kanssa myös suhde menee hyvin ja pari viettää onnellista aikaa yhdessä toisistaan ja päihteistä nauttien.
Harryn saatua elämäänsä parempaan ruotuun ja myös talouttaan parempaan kuntoon päättää hän hyvittää äidilleen aikaisemmat television kanitusoperaatiot ja hankkia tälle uuden ison television. Käydessään äitinsä luona kertoakseen tämän ilouutisen hän havaitsee kuitenkin äidistään poikkeuksellista käyttäytymistä ja tajuaa että äitinsä ei ole aivan normaalissa tilassa.
Äitinsä on aikaisemmin saanut ilmoituksen että hän pääsee seuraamaansa televisio-ohjelmaan esiintymään ja hän on alkanut dieetille jotta mahtuisi kauniiseen punaiseen mekkoon näyttääkseen hyvältä televisiossa. Dieetti on kuitenkin hakenut epäterveitä muotoja ja piristävien pillereiden voimalla hän saa pidettyä nälkäänsä kurissa ja painoaan pudotettua. Harry tajuaa äitinsä päihteilyn ja koettaa puhua hänelle järkeä mutta heikolla menestyksellä. Vähitellen jokaisen päähenkilön elämä luisuu alamäkeä pitkin päihteiden viitoittamalla tiellä.
Sarah Goldfarb (Ellen Burstyn)
Olin nähnyt Requiem for a dreamin kahdesti tai kolmesti aikaisemmin, mutta edellisestä katsontakerrasta oli aikaa luultavasti jo kymmenisen vuotta tai ylikin joten oli mielenkiintoista palata tämän elokuvan äärelle nähtyäni välissä useita satoja muita elokuvia. Ennen tätä katsontakertaa muistikuvana oli ainoastaan että kyseessä oli huume-elokuva joka ei ollut kauhean iloinen joten suuri osa elokuvasta oli jo onneksi unohtunut ja monessa mielessä tätä pääsi katsomaan uusin silmin.
Muistan aikoinani ihmetelleeni kun eräs nettituttavani käytti tästä ilmaisua ahdistava elokuva. Itseni mielestä tässä ei ollut mitään ahdistavaa ja se oli ainoastaan hyvä elokuva joskus kauan sitten. Mielenkiintoista oli tästä perspektiivistä katsoen analysoida kuinka paljon sitä itse onkaan kymmenessä vuodessa muutttunut – tai sitten vain tapani katsoa elokuvia on muuttunut radikaalisti – sillä tämän elokuvan ahdistavuus ja painostavuus kävi niin kovaksi että useamman kerran joutui pitämään kesken elokuvaa taukoa, keittämään kahvit ja jatkamaan vasta sitten kun ensin oli saanut hieman kerättyä itseään. Nyt ymmärrän itsekin miten tätä on aikoinaan tuttavani voinut pitää ahdistavana.
Palataan kuitenkin takaisin itse tarinaan ja siihen miten tämä elokuva onnistuu tämänkaltaisen tunnetilan saamaan aikaiseksi, sillä kovin usein tällaista tunnereaktiota ei tule koettua mistään taiteesta.
Tarina alkaa varsin harmittomasti kuvauksella nuorista jotka vetävät huumeita, tekevät sen eteen typeryyksiäkin kuten äidin television kantaminen kanikonttoriin, mutta kuitenkin elämänhallinta pysyy vielä sellaisessa mittakaavassa että elämää koetaan kadun aurinkoista puolta kulkien. Huumeiden kauppaaminen tuottaa tulosta ja rahaa tulee käytettyä niin äidin kuin tyttöystävänsäkin elämän laadun parantamiseen. Harry uskoo Marionin kykyihin ja on tukemassa häntä niin emotionaalisella kuin myös taloudellisellakin puolella. Elämä näyttää kaikille loistoaan.
Marion Silverin roolissa nähdään Jennifer Connelly
Kuviot alkavat Harryllä, Marionilla ja Tyronella kuitenkin ottaa ikävämpiä muotoja kun huumeiden saanti vaikeutuu. Kamaa ei enää tule myyntiin, rahavarastot alkavat hupenemaan ja pian alkaa jo omatkin vierotusoireet tehdä tuloaan. Elämänkuviot alkavat hakea synkempiä sävyjä, riidoilta ei vältytä ja pian jo ensimmäiset askeleet kohden prostituutiokin koetaan.
Samaan aikaan myös Sara joka odottaa yhä omaa pääsyään televisioon alkaa luhistumaan mielenterveytensä osalta liiallisten dieettipillereiden käytön ja liian vähäisen ruokailun seurauksesta. Mielenterveys järkkyy, todellisuus hämärtyy eikä jälki ole kaunista katsottavaa myöskään tämän ihmiskohtalon osalta.
Monen vuoden jälkeen katsottuna Requiem for a dream on loistava elokuva – siitäkin huolimatta (vai juuri siksi?) että se on yksi ahdistavimmista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, on kyseessä ehdottomasti lajityyppinsä mestariteos. Se säväyttää ja saa miettimään olisiko huumevalistustunneilla tämänkaltaisten elokuvien näyttämisellä toivotummat lopputulokset kuin monella muulla metodilla.
Elokuvassa on monta ulottuvuutta josta pidän paljon. Yksi näistä on henkilöhahmojen väliset suhteet ja niiden vähittäiset rakentamiset ennen rikki repimistä. Siinä missä monessa elokuvassa yksittäiset persoonat ovat enemmän avattuja ja itsenäisinä toimijoina kiintoisia tuntui tässä henkilöiden väliset siteet mielenkiintoisemmalta kuin Harry, Marion tai Tyrone yksistään. Sitä vastoin Harryn äiti Sarah oli enemmän oma persoona jonka päihteiden käyttöön ohjautunutta tarinaa tuli peilattua hänen hahmonsa kautta suoraan.
Tyrone C. Love (Marlon Wayans)
Toinen mistä pidin kovasti tarinassa oli sen tapa herättää ajatuksia. Vaikka jokaisen päähenkilön kohtalo näkee kohokohdan ja siitä päihteiden vaikutuksesta vaiheittaisen luhistumisen kohden tuhoa samalla kuitenkin elättäen uskoa siitä että pian asiat kääntyvät takaisin parempaan, jäi itseäni mietityttämään onko tässä elokuvassa kuitenkaan todellisuudessa kyse pelästään päihteistä ja niiden tuhoavasta vaikutuksesta.
Osittain tuntui aivan kuin merkitys olisi enemmänkin pakkomielteisissä mielihaluissa ja siitä kuinka omat epäterveet toimintamallit voivat otollisessa maaperässä eskaloitua suhteettomiin mittasuhteisiin ja huumeet ovat vain yksi ilmenemismuoto johon se voi johtaa. Tarkoitan tällä pohdinnallani sitä kuinka esim. kolmikon päihteiden käyttö lähtee täysin lapasesta vasta kun tapahtuu ikäviä käänteitä ja siinä vaiheessa vasta havaitaan kuinka huomaamattomasti päihteily on astunut liian suureen osaan elämässä, tai sitä kuinka Sarahin halu päästä televisioon ja näyttää siellä hyvältä kokeakseen jonkinlaista ihailua katsojilta johtaa hänen epäterveiden toimintamallien muodostumiseen hänen osaltaan pillereiden nappailemisen muodossa.
Lisäksi pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä sekä musiikeista. Ohjaus on tyylikästä ja selkeästi positiivisesti massasta erottuvaa. Mielenkiintoisilla lähikuvilla ja muilla ohjauksellisilla elementeillä Aronofsky saa puettua henkilöiden elämien luhistumisen niin aidon tuntuisesti että se menee katsojalle syvälle ihon alle.
Kokonaisuutena Requiem for a dream on mestariteos jota en voinut olla lisäämättä Suosituksia-sivulleni. Tämän kohdalla kuitenkin mietin hetken aikaa voinko tätä laskea sellaiseksi elokuvaksi jota voisin suositella sillä elokuvassa on niin ahdistava tunnelma että sitä voi olla vaikea katsoa. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – elokuva on paikkansa ansainnut elokuvasuosituksieni listalle. Se on elokuva joka puhuttelee.
