Aleksin Blogi

  • Leffalauantai: Cloverfield

    Valaistus ja tunnelma on found footage -elokuvalle uskottavaa

    Cloverfield on vuonna 2008 julkaistu kauhu/katastrofielokuva. Ohjauksesta on vastannut Matt Reeves ja pääosissa nähdään T.J. Miller, Michael Stahl-Davis, Mike Vogel, Lizzy Caplan, Jessica Lucas sekä Odette Annable.

    Rob (Michael Stahl-Davis) on muuttamassa Japaniin ja hänen läheisensä järjestävät hänelle lähdön kunniaksi yllätysjuhlat. Juhlavieraita kuvataan ja haastatellaan videolle jotta Rob saisi itselleen muistoja ystävistä matkalleen, mutta kesken juhlien New Yorkissa alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita ja niinpä videokameran jonka tarkoitus oli kuvata juhlahumua päätyykin dokumentoimaan eloonjäämistaisteluita katastrofin keskellä.

    Cloverfield on mielenkiintoinen elokuva, eikä vähiten poikkeuksellisen tyylinsä vuoksi. Se on tyylilajiltaan found footage -kauhua, eli se on kuvattu siten että katsojalle luodaan mielikuva siitä että se mitä katsoja näkee on aitoa ja dokumentaarista kuvausta tapahtumista ja katsoja pääsee näkemään sen löydetyltä kadonneelta nauhalta. Valtavirrassa tunnetuimpia tämän tyylilajin elokuvia luultavamminkin on Blair Witch Project, joten mikäli elokuva on tuttu saa siitä mielikuvan minkä tyylistä kuvausta ja tarinankerrontaa Cloverfieldissä nähdään.

    Tarina on mielenkiintoinen ja sen kuljetus on aidon tuntuista. Robin ihmissuhteeseen liittyvä draama ennen katastrofin alkua antaa uskottavan tuntuisen insentiivin hänen ja muiden hänen mukanaan olevien henkilöiden toimintaan kriisin aikana.

    Näyttelytyö on kautta linjan hyvää ja henkilöt tuntuvat uskottavilta. Tämä on tärkeää etenkin tämän tyylilajin elokuvassa, sillä teennäisen tuntuinen näyttely on omiaan rikkomaan immersion kadonneesta kotivideosta.

    Tarina joka on pyritty luomaan siten kuin se olisi videokameralla kuvattua myös tuntuu siltä katsojallekin

    Pidempään blogista elokuva-arvosteluitani lukeneet saattavat tietää että en ole pääsääntöisesti huojuvan ja heiluvan kameratyöskentelyn ystävä, mutta tämän elokuvan kohdalla asia on täysin toisin. Kamera huojuu ja heiluu lähes koko elokuvan ajan, mutta tämä ei pääsääntöisesti häiritse katselukokemusta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tämänkaltaisten filmatisointien tapauksessa kameran nopeakin heilunta on ehdoton välttämättömyys uskottavuuden luomiseksi. Ainoat kohdat missä tämä hieman häiritsi oli ne joissa meinasi melkein tulla jo huono olo, mutta tämänkaltaisia kohtauksia oli onneksi todella vähän.

    Äänet on toteutettu hyvin ja visuaaliset erikoisefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Tietenkin monessa kohdassa visuaalisten efektien laatua on vaikeaa arvioida nopean kameratyöskentelyn vuoksi, mutta sen verran mitä katsoja kerkeää niitä näkemään onnistuvat ne tukemaan tarinaa viemättä huomiota niihin. Hyvä niin.

    Kokonaisuutena Cloverfield yllätti itseni erittäinkin positiivisesti. Se on tyylillä toteutettu katastrofielokuva jonka poikkeuksellinen ohjaustyyli tekee siitä mieleenpainuvan katselukokemuksen. Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni.

  • Perjantaipullo: Kadji-Beer

    Kamerunilaisen Union Camerounaise De Brasseriesin eli UCB:n panimon Kadji-Beer on 5,0 % vahvuinen vaalea lager.

    Tuoppiin kaadettaessa on todella voimakas vaahtoaminen joka säilyy hyvän tovin myös pinnalla. Vaahto on hattaramaisen ohutta vaikka näyttääkin paksummalta.

    Väri on tuopissa vaalea kuten etiketin ilmaisu Blonde antaa osviittaa ja tuoksu on makea ja raikkaan kepeä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja maussa löytyy varsin miellyttävää makeutta.

    Toimiva olut joka voisi toimia varsinkin kesän kuumina päivinä parvekkeella tai terassilla istuessa.

  • Peliarvostelu: Frederic – The Resurrection of Music

    Frederic – The Resurrection of music on pelillisesti suoraviivaisia piano-taistoja

    Forever Entertainment S.A.:n kehittämä peli Frederic – The Resurrection of Music on lyhyt, noin puolentoista tunnin mittainen rytmipeli jossa tarinaa kerrotaan kauniilla välianimaatioilla pianotaisteluiden välissä.

    Tarina alkaa siitä kun tunnettu puolalainen säveltäjä Frederic Chopin herää haudastaan moderniin aikaan. Hänet on herätetty jonkun toimesta ja hänen täytyy saada selville kuka tai mikä on aiheuttanut hänen heräämisensä.

    Asiaa selvittäessä hänen tiensä kulkee useaan eri maahan missä hän kohtaa erilaisia vastustajia jotka hänen täytyy voittaa pianon soitossa. Voitettuaan kaksintaistelun hän saa lisää tietoa ja pääsee jatkamaan matkaansa kohden päävastustajaa joka selviää vasta viime hetkillä.

    Pelin animaatiot ja tarina on toimivaa tasoa ja myös kappaleet joita soitetaan on miellyttäviä. Harmillista kyllä, varsinainen pelaaminen sitä vastoin on näppäimistöllä erittäin hankalaa.

    Pelasin pelin helpoimmalla vaikeustasolla ja turhautuminen iski siinäkin näppäimistöllä pelaamisen kanssa. Jotenkin en päässyt sinuiksi nappien kanssa missään vaiheessa ja hiemankaan nopeammassa kohdassa missä nuotteja tipahti enemmän tuli järjetön määrä virheitäkin. Pelasin kuitenkin helpoimmalla pelin läpi, sillä kiinnosti nähdä miten tarina tulee etenemään.

    Näppäimistön vaihtoehtona pelissä pystyi valitsemaan myös hiirellä pelaamisen ja valikossa taisi löytyä myös kosketuslaitteen käyttömahdollisuus. Itselläni ei ole tietokoneessa kosketusnäyttöä joten se jäi kokeilematta, mutta välillä koetin hiiren ja näppäimistön yhtäaikasta käyttöä. Pelaaminen ei sujunut sillä sen helpommin joten siirryin takaisin pelkän näppäimistön käyttöön. Kosketusnäyttö olisi luultavasti helpoin ja intuitiivisin valinta tämänkaltaisen pelin kanssa.

    Vaikka pelillisesti tämä olikin turhauttavaa tahkottavaa ainakin itselleni näppäimistöllä pelattuna oli tämä kokemuksena silti sopivan viihdyttävä hyvän tarinan ja mielenkiintoisten välivideoiden vuoksi.

    Peli on löytyy Windowsille, MacOSX:lle sekä Linux/Steam OS:lle ja sen voi ostaa Steamista.

    Hyvää:

    • Viihdyttävä tarina
    • Kauniit animaatiot

    Huonoa:

    • Näppäimistöllä ja hiirellä pelattuna pelattavuus on tarpeettoman hankalaa

    Arvosana: 5/10

  • Kirja: Tuomas Kyrö – Mielensäpahoittaja (Sorateiden erikoispainos)

    “Kyllä oli maailman turhinta työtä ikkunoiden pesu. Kyllä en ymmärrä miksi niitä pitäisi pestä yhtään sen useammin kuin talon viemäröintijärjestelmä pitää uusia elikkä kuudenkymmenen vuoden välein.” (s. 117)

    Tumas Kyrön kirjoittama Mielensäpahoittaja on julkaistu vuonna 2010 WSOY:n kustantamana teoksena. Tämä Sorateiden erikoispainos sitä vastoin on julkaistu vuonna 2015 ja siinä on normaalin teoksen lisäksi alussa uusi tarina missä Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä rallien ja sen ympärille sattuvien tapahtumien vuoksi. Sivuja tässä painoksessa on 176 missä varsinainen sisältö päättyy sivulle 174

    Tarinan päähenkilönä on Mielensäpahoittaja, noin 80-vuotias mies jota voisi varsin osuvasti kuvata termillä jäärä. Hänellä on selkeät mielipiteet ja näkemykset siitä miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Kirja koostuu monista lyhyistä kappaleista jotka alkavat lähes poikkeuksetta ilmaisulla “Kyllä minä niin mieleni pahoitin” joka kuvastaa hyvin tarinan henkilön sielunmaisemaa kun hän elää elämäänsä ja löytää aina uusia aiheita mistä voi mielensä pahoittaa.

    Maailma on täynnä monia mahdollisuuksia joista voi pahoittaa mielensä ja tähän teokseen onkin hyvin osuvasti ja humoristisesti saatu kuvattua monenlaisia tapoja jotka ovat tulleet monille tutuiksi – jos ei muuten niin vähintäänkin jonkun ihmisen kautta joka on kuin tämän tarinan protagonisti.

    Mielensäpahoittaja onkin monessa mielessä muutamaa ikäpolvea itseäni iäkkäämmän suomalaisen maaseutukylän miehen stereotyyppinen kuvaus. Se ei ole kuitenkaan ilkeämielinen kuvaus, mutta se tuo hyvin silti huumorin keinoin tietyn ikäpolven karikatyyriset asenteet ja mielipiteet ilmi. Mielensäpahoittajalla on kyllä monia hyviäkin ajatuksia, mutta hänen jääräpäisyytensä ja kyvyttömyytensä sopeutua maailman muutokseen ympärillään saa hänet olemaan lähinnä yksinäinen erakko.

    Itselleni tämä teos toimi hyvin. Se on helppoa luettavaa, siinä on sopivasti naurattavaa huumoria mutta samalla sen humoristisen stereotyyppisen kuvauksen alta löytyy myös ajattelemisen aihetta. Ehkäpä juuri hänen jyrkät näkemyksensä ja ajattelutapansa ovat ne syyt miksi hänellä ei ole paljoakaan sosiaalista elämää.

  • Leffalauantai: Bats

    Ihmisen kohtaaminen tappajalepakon kanssa voi saada vaarallisia sävyjä

    Bats (IMDB) on Louis Morneaun ohjaama sci-fi/kauhuelokuva vuodelta 1999. Pääosarooleissa nähdään Dina Meyer, Bob Gunton, Lou Diamond Phillips sekä Leon.

    Lepakoita hyvin tunteva tutkija Dr. Sheila Casper (Dina Meyer) sekä hänen kumppaninsa Jimmy Sands (Leon) saavat yllättävän kutsun tutkimaan tapausta missä lepakot ovat isommalla joukolla käyneet ihmisten kimppuun siten että sen seurauksena on ollut ihmishenkien menetyksiä. Sheila ei vaikuta ottavan asiaa ensin todesta sillä tapaus ei vaikuta lainkaan uskottavalta lepakoiden käyttäytymiseltä, mutta pian käy ilmi että tautiviranomaiset ovat mukana selvittämässä tapausta sillä nämä olennot eivät ole aivan tavallisia luonnossa esiintyviä lepakoita vaan tiedemisten toimesta muokattuja siivekkäitä.

    Bats on luokiteltu kauhuksi, trilleriksi sekä sci-fiksi mutta mistään pelottavasta tarinasta ei ainakaan voi tämän filmin kohdalla puhua mikäli katsojalla ei ole entuudestaan jo jonkinmoista kammoa näitä yön olentoja kohtaan.

    Tarina itsessään on ihan keskinkertainen ja pohjaidealtaan osittain jopa uskottavaakin sorttia, mutta toteutus ei aivan ole sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kokonaisuus onkin keskinkertaista lähes kautta linjan, on silti toimintakohtaukset monin paikoin rasittavaa katsottavaa erittäin hutiloivan ja nopeisiin leikkauksiin perustuvan kameratyöskentelyn vuoksi. Nopeasti huitova ja heiluva kamera jättää monissa kohtauksissa katsojalle epäselväksi mitä tilanteessa tapahtuu vaikkakin sen kyllä pystyy päättelemään nopeasti lopputuloksestakin.

    Kameratyöskentely oli myös rauhallisemmissa kohtauksissa tarpeettoman levotonta omaan mieltymykseeni. Jos kohtauksessa ei tapahdu mitään missä kameran pyörittelystä ympäri henkilöitä olisi hyötyä en erityisen paljoa tällaisista tarpeettomista kameran liikkeistä perusta. Tietenkin sopivissa määrin ne luovat katsojalle tunnetta että jotain tapahtuu kun on jonkinmoista liikettä, mutta mikäli se ei tuota kohtaukseen mitään varsinaista lisäarvoa on se vain tympeää ja merkityksetöntä heilumista jolla tunnutaan vain paikkaavan kohtauksen mitäänsanomattomuutta.

    Lepakoita nähdään lyhyitä hetkiä myös lähikuvassa

    Henkilöt jäävät katsojalle etäiseksi ja merkityksettömiksi tusinahahmoiksi eikä heihin muodostu minkäänlaista tunnesidettä. Ei sillä, en tämän tyylilajin filmatisoinnissa sellaista erityisemmin odotakaan.

    Elokuvassa on kyllä hyvätkin hetkensä ja efektitkin ovat tarpeeksi toimivaa tasoa. Lisäksi hauskana pienenä vivahteena mainittakoon että lepakoiden hyökätessä kaupunkiin voi katsoja bongata kaupungin elokuvateatterissa esityksissä pyörivän elokuvan olevan Nosferatu joka on tunnettu vampyyrielokuvien klassikko.

    Vaikka elokuva onkin suhteellisen mitäänsanomaton, on sille silti paikkansa ja aikansa. Se on sopivan viihdyttävä mikäli siihen osaa suhtautua oikeanlaisilla odotuksilla. Itselleni tämä toimi tarpeeksi hyvin vaikka ei tätä erityisen paljoa voi muille kehuakaan.