Yleistä

Elämme mielenkiintoista aikaa, sillä tiedon tai vähintäänkin informaation lisäännyttyä maailmassa olemme saaneet paljon uusia ajatuksia ja näkökulmia erilaisiin asioihin.

Erilaisten näkökulmien ja arvojen levittäminen on tietenkin ollut mahdollista jo pitkän aikaa muodossa tai toisessa. Suullinen viestintä ja myöhemmin kirjoitettu tieto on mahdollistanut ajatuksien ja arvojen eteenpäin kuljettamisen jo vuosituhansien ajan. Kirjapainojen kehittäminen on antanut lisää mahdollisuuksia informaation välittämiseen laajemmalle yleisölle nopeammin ja tehokkaammin, mutta vasta puhelimen, sanomalehtien, radion, television sekä Internetin kaltaisen nopeampien massoille kohdennettujen jakelukanavien kehityksen myötä on arvojen ja ajatuksien eteenpäin välittäminen käynyt helpommaksi ja tehokkaammaksi, mutta samalla luultavasti myöskin turmiollisemmaksi.

Väärä tai vääristelty informaatio leviää modernina aikana kulovalkean tavoin ja sitä on helppoa ja nopeaa monistaa moniin eri jakelukanaviin. Aikakautena jolloin väärää tietoa on levitetty suullisesti on viestin vastaanottajalla ollut ainakin hetken aikaa prosessoida kuulemaansa informaatiota ja itsestään ja olosuhteistaan riippumattomista syistä aikaa käyttää harkintaansa ennen kuin kuulemansa informaation välittää eteenpäin – jos sen on vielä harkittuaankin halunnut välittää eteenpäin.

Tarkoitan yllä olevalla siis sitä, että jos ihmiset ovat ennen aikaan kuulleet minkä tahansa tiedon, on jonkin verran mennyt aikaa ennen kuin ihminen on päässyt toisen ihmisen tai muistiinpanovälineen luo välittämään informaation eteenpäin. Tämä on luontaisesti synnyttänyt olosuhteet missä informaation eteen päin välittäminen ei ole niin usein voinut tapahtua hetken mielijohteesta oman tunnereaktion vallassa ja välissä on ollut aikaa prosessoida kuulemaansa asiaa. Olosuhteiden luoma hidaste on ollut luultavasti tehokas keino vähentämään ainakin vahingossa tapahtuvan väärän tiedon levittämistä eteenpäin tunnekuohujen vallassa.

Väärää tietoa on tietenkin levitetty ja propagandaa on varmasti osattu tehdä jo kauan, mutta sen hitaan leviämisen myötä on sen vaikutukset olleet erilaiset kuin nykyisin, sillä kuka tahansa meistä voi helposti, nopeasti ja vaivattomasti levittää eteenpäin valheita, väärää tietoa tai osittaista totuutta muutamalla hiiren klikkauksella sosiaalisessa mediassa.

Nopea informaation välitys on antanut upeat mahdollisuudet totuuden laajamittaiselle leviämiselle. Nykyään kuka tahansa voi kirjoittaa Internetiin omia ajatuksiaan ja sitä kautta edistää totuuden tai ainakin uskomansa totuuden eteenpäin viemistä, mutta harmillista kyllä tuntuu että mahdollisuuksien suoma lopputulos on ollut kaikkea muuta kuin mitä on idealistisissa unemissa kuviteltu. Mitä nopeammaksi ja laajemmalle leviäväksi viestintä on muuttunut, sitä nopeammin olemme saaneet vain oman tietämättömyytemme, pahuutemme ja typeryytemme suuremman yleisön tietoon.

Nykyään kuulemme mediassa ainakin jonkin verran keskustelua ja pohdintoja siitä kuinka disinformaatiota ja misinformaatiota vastaan pitäisi taistella. Jokaisen olisi tietenkin hyvä pohtia aina omalla kohdallaan sitä että tahtooko mitä asiota jakaa eteenpäin ja mitä jättää jakamatta, mutta yksi asia mistä en muista kovinkaan paljoa jos lainkaan nähneeni keskustelua on sanojen merkityksien muuttuminen ja sen vaarat totuuden kuolemalle.

Valhe ei tarvitse levitäkseen valheellisen tiedon tarkoituksellisia pahaa tahtovia levittäjiä, sillä valheelle riittää myös se että lakkaamme pysymässä totuudessa. Asioiden ja merkityksien vääristymiseen riittää jo se, että annamme sanojen merkityksien muuttua. Kun muutamme sanan tarkoittamaan aivan jotakin muuta kuin mitä sen alkuperäinen merkitys on ollut ja jos ihmiset omaksuvat tuon sanan uuden merkityksen jonka kautta tuohon asiaan liittyviä asioita peilaavat, on lopputulos totuuden vääristyminen.

Kieli ja sanat ohjaavat meidän ajatuksiamme, joten siksi on tärkeää tiedostaa että totuus on uudiskielen uhri.

Rakkaus ei ole tunne

Yhteiskunta elää ja muuttuu ympärillämme omien ja muiden ihmisten toimintojen seurauksena joka on tietenkin luonnollista kehityskulkua. Huolestuttavaa kuitenkin on se, kuinka helposti yhteiskunnassa sanojen muuttuneet merkitykset muovaavat meidän ajatuksiamme ja siten heijastuvat meidän toimintoihimme sekä myös meidän uskon elämäämme.

Kristittyjen ainoa varma ohje on Raamattu ja sen sanoma. Kuitenkin yksi mahdollinen tapa kuinka voimme eksyä totuudesta pois on se, että annamme mielemme muuttua tämän maailman mukaisiin käsityksiin sanojen ja merkityksien osalta. Vaikka kuinka osaisimme ulkoa Raamatun ja tietäisimme mitä sinne on kirjoitettu, on meidän helppoa lähteä harhailemaan epäterveisiin oppeihin jos emme ymmärrä mitä milläkin sanalla Raamatussa todella edes tarkoitetaan.

On tärkeää siis aina toisinaan miettiä, ymmärrämmekö me sanojen merkityksen aina samoin kuin mitä Raamatussa on tarkoitettu sillä sanalla, vai ymmärrämmekö sanan vain siten mitä tämän hetkinen ympäröivä kulttuurimme sen ymmärtää emmekä ole koskaan kyseenalaistaneet onko oppimamme käsitys Raamatun mukainen vaiko maailman mukainen.

Roomalaiskirje 12:2 Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

Yksi sana jonka merkitys on muuttunut arkikielessä tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä Raamattu kyseisestä sanasta kertoo on kristinuskon ydinsanoman kannalta olennaisin sana eli rakkaus. Nykyään kun ihmiset puhuvat rakastamisesta ja rakastumisesta he mitä suuremmalla todennäköisyydellä kuvaavat tunnetta, eivät Raamatun mukaisen rakkaus-käsityksen mukaista rakkautta.

Ihmiset kertovat toisinaan rakastuneensa toiseen ihmiseen, mutta muutamia kuukausia tai muutamia vuosia myöhemmin he ovat eronneet eikä rakkaudesta – tai ainakaan sen tunteesta – olekaan enää tietoakaan. Kun rakkaus nähdään ja käsitetään vain tunteena, on lopputulos mitä luultavamminkin ennemmin tai myöhemmin katastrofaalinen. Jos rakkaus kuolee tunteen kuolemisen myötä, ei kyseessä ole ollut missään vaiheessa rakkaus vaan ainoastaan oma tunne.

Mitä Raamattu sitten opettaa meille rakkaudesta? Ensimmäinen Korinttolaiskirje, luku 13 jakeet 4-8 kertoo meille seuraavaa:

4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.
7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.

Toisin kuin yleensä miellämme rakkauden ja sen tunteen, Raamatun antama määritelmä rakkaudesta ei puhu meille mitään siitä kuinka se tuntuisi itsestä mukavalta, ihanalta tai hyvältä. Se kyllä kertoo meille mitä rakkaus on ja todella monella eri tavoin kertoo myös sen mitä se ei ole, joten mikäli näiden arvojen ja määritysten mukaisesti rakastamme toisiamme, se kyllä tuntuisi meistä myös mukavalta, ihanalta tai hyvältä.

Mielenkiintoista onkin miettiä kuinka täysin erilainen nykyinen käsite rakkaudesta on verrattuna siihen mitä Raamatullinen kuvaus rakkaudesta on. Kun rakastamme toisiamme kristillisen rakkauden mukaisella tavalla, on se itsestään ulospäin suuntautuvaa rakkautta, sellaista mikä ei etsi hyvää itselleen vaan hyvää toisille jonka seurauksena se myös itsestä tuntuu hyvältä. Kuitenkin kulttuurin käsitys rakkaudesta on sellainen mikä nojaa ensisijaisesti omaan itseensä, omaan hyvinvointiin ja omiin tunteisiin, siihen mikä tuntuu siis itsestä mukavalle jolloin toisen ihmisen tehtävä on vain olla omien tunteiden saavuttamisen välikappaleena.

Kristillisessä rakkaudessa on yleensä tietenkin myös tunnetta, mutta tunne on luonnollinen seuraus siitä kun olemme rakastaneet ja saaneet samankaltaista rakkautta, sellaista mikä on vilpitöntä ja uhrautuvaa, sellaista mikä ei etsi omaa etuaan. Ympäröivän kulttuurin mieltämä käsitys rakkaudesta on vain tuo tunnetila. Tuon rakastumisen tunnetilan ainakin jossain määrin ihminen voi kyllä saavuttaa muutoinkin, mutta jos tunne ei pohjaa kestävälle pohjalle, se myös lähtee helposti pois jolloin voi syntyä mielikuva siitä että “rakkaus kuoli” vaikka Raamattu selvästi sanoo että rakkaus ei koskaan katoa.

Tunnetilamme voi luoda vääristyneen kuvan rakkaudesta – ja usein luokin, sillä jos meistä tuntuu mukavalta ja hyvältä olemme helposti taipuvaisia mieltämään tunteemme rakkaudeksi. Kuten niin monessa muussakin asiassa myös tässä on tärkeää huomata se, että jos katsomme vain lopputulosta emmekä arvioi sitä mistä lopputulos on johtunut olemme helposti menossa harhaan. Jos saavutettava tunne on päämäärä itsessään eikä ainoastaan kristillisen rakkauden käsityksen mukaisen rakastamisen luonnollinen seuraus olemme enemmän tai vähemmän tunteidemme tuuliajolla.

Jumalan rakastamisesta

Sanan merkityksen muuttumisen ongelmat yltävät kristillisessä viitekehyksessä monenlaisiin ongelmiin, erityisesti silloin kuin kyse on niinkin teologian oikeaoppisen ymmärtämisen kannalta merkityksellisestä sanasta kuin rakkaus, sillä se on koko kristinuskon sanoman ydin.

Matteus 22:
35 Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle:
36 “Opettaja, mikä on lain suurin käsky?”
37 Jeesus vastasi: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.
38 Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.
39 Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
40 Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Kuten voimme huomata, näiden kahden käskyn varassa on Jeesuksen mukaan laki ja profeetat. Jos miellämme ainoastaan omien tunteidemme perusteella oman rakkautemme, on silloin syytä pysähtyä miettimään onko se todella sitä mitä Raamattu opettaa?Jos laki ja profeetat on näiden yllä olevien jakeiden varassa, olisiko se millään tapaa realistista ja kestävällä pohjalla olevaa jos kaikki nojaisi meidän omiin tunnetiloihimme, siihen miltä milloinkin sattuu tuntumaan?

On tärkeää muistaa myös se, että Raamatullisesti rakkautta on useaa eri tyyppiä – eros, storge, philia sekä agape. Eros on romanttista, parisuhteessa olevaa rakkautta, storge on perhettä kohtaan tunnettua rakkautta, philia on veljellistä rakkautta mikä yhdistää seurakuntalaisia ja agape on Jumalan rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan (lähde). Kuitenkin meidän kielessämme kaikista näistä puhutaan vain yhdellä ja samalla sanalla joka on omiaan luomaan lisää väärinkäsityksiä.

Mitä sitten on Jumalan rakastaminen jos sitä kerta meiltä kristityiltä odotetaan koko sydämestä, mielestä ja sielusta sillä eihän rakkautemme Jumalaamme kohtaan voi nojata meidän sen hetken mielialoihin ja fiiliksiin? Onneksi Raamattu vastaa tähänkin hyvin selkeästi.

1. Johanneksen kirje 5: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. 

Jumalan rakastaminen on siis sitä, että pidämme hänen käskynsä. Kyseessä on siis asia joka on oman tahtomme vallassa, toisin kuin tunteet jotka tulevat ja menevät eikä niitä voi samalla tapaa kontrolloida.

Jos tätä miettii arkirealistisen esimerkin kautta niin jos vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan olisi täysin heidän omien tunteidensa varassa olisi tämä äärimmäisen vaarallista lapselle. Jos vanhemmista sattuisi tuntumaan oman huonon fiiliksen vuoksi jonain päivänä siltä että ei huvita ruokkia vauvaansa vaan mukavampaa olisi vain katsella televisiota, on mahdollista että vauvalle kävisi huonosti. Kuitenkin rakastavat vanhemmat ruokkivat vauvansa silloinkin kuin heitä ei syystä tai toisesta sattuisi huvittamaan niin tehdä.

Jos rakkaus olisi vain tunnetta, voisi esimerkin kaltaisia vanhempia pitää silti hyvällä omallatunnolla rakastavina vanhempina vaikka he jättäisivät lapsensa ruokkimatta jos ei siltä sattunut tuntumaan, mutta normaali arkijärkikin sanoo että tällaisiä vanhempia emme pitäisi rakastavina vanhempina jos ainoa syy lapsen ruokkimatta jättämiselle olisi heidän oma viitsiminen oman mukavuudenhalun voittaessa velvollisuudentunteen.

Käskyjen pitämisestä

1. Johanneksen kirje 5: Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. 

Tämä edellisessä tekstikappaleessa lainaamani Raamatun kohta on mielenkiintoinen myös toisessakin mielessä kuin vain kertomaan meille mitä on rakkaus, joten laitan saman kohdan siksi tähän uudemmankin kerran luettavaksi ja mietittäväksi. Syy miksi se on erityisen kiinnostava on se, että siinä kerrotaan käskyjen pitämisestä. Käskyjen pitäminen tai aiheesta puhuminen jostain syystä tuntuu olevan joillekin kristityille hyvinkin negatiivisia tunteita nostattava aihe.

Yleinen käsitys kristillisessä maailmassa on nykyään se, että emme ole lain alla eikä laki enää meitä koske, ja koska olemme pelastettu armosta ei meidän teoillamme ole mitään merkitystä. Osa näistä ajatuksista onkin todenmukaisia tai niissä on osa totuutta myös Raamatullisesti arvioiden, mutta päätelmät joita sen perusteella on tehty on selkeästi sellaisia että moni muu kohta Raamatusta täytyy jättää lukematta että sen käsityksen saa itsellään pidettyä.

Johannes 14:15 Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.

Matteus 28:18 Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
19 Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
20 ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

2. Joh. 1:5 Ja nyt, valittu äiti, esitän sinulle pyynnön — uutta käskyä en sinulle kirjoita, vaan sen, joka meillä on ollut alusta asti: rakastakaamme toisiamme.
6 Ja rakkautta on se, että me elämme hänen käskyjensä mukaan. Tämän käskyn te olette kuulleet alusta alkaen, ja sen mukaisesti teidän tulee elää

Jeesus puhui myös siitä, että todistamme rakkauttamme Jeesusta kohtaan noudattamalle Hänen käskyjään (Johannes 14:15). Kristus myös antoi lähetyskäskyssä ohjeen että “opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa” (Matteus 28:18). Mitä Jeesus siis on käskenyt noudattaa? Rakkauttako ihmisiä kohtaan vaiko Jumalaan kohtaan vai jotain muuta vai näitä kaikkia? Kuitenkin rakkaushan Jumalaan kohtaan on Raamatussa kerrottu olevan sitä että noudatamme Jumalan käskyjä? Mitä on Jumalan käskyt? Kymmenen käsykäkö vai jotain muuta?

Omien havaintojeni mukaan nykyisin monet kristityt ajattelevat että Jumalan käskyjen noudattaminen tai ainakin siihen pyrkiminen on ns. “lakihenkisyyttä” ja “itsensä pelastamisen yrittämistä omilla teoillaan” ja että se olisi vastakohta sille että olemme armon alla. Toisinaan tuntuu että kristittyjen käsitys kristillisyydestä on käsittämättömän monimutkaista ja sisäisesti ristiriitaista – koska olemme armon alla meidän ei tarvitse noudattaa Jumalan lakia ja jos sitä haluamme noudattaa on se heti lakihenkisyyttä ja orjuutta.

Tuollaista nykyisin valtavirrassa olevaa vääristyneen armokäsityksen logiikkaa noudattaen kristitty voisi olla siis aivan hyvin kristitty mutta palvoa epäjumalia, harrastaa irstauksia, olla kunnioittamatta vanhempiaan, harrastaa noituutta ja oikeastaan tehdä mitä vain koska on armon alla eikä lain alla.

Yleensä moni kristitty ajattelee että tuollaiset eivät jostain syystä olisikaan soveliaita toimintoja kristityille, koska monet näistä on kymmenessä käskyssä kiellettyjä asioita. Jostain syystä Jumalan laki sittenkin halutaan nähdä tällöin asiana joka onkin voimassa silloin kuin halutaan perustella jotain mihin uskotaan tai halutaan uskoa, mutta jostain syystä se lakkaa olemasta heti voimassa kun kyse on neljännestä käskystä eli sapatin vietosta. Ehkä osittaisena syynä tähän on myöskin kielen muuttumisen myötä mielikuvan muuttuminen asiasta, sillä uudemmissa suomenkielisissä käännöksissä käytetään ilmaisua “lepopäivä” kun taas vuoden 1776 Bibliassa on asia ollut muodossa “Muista sabbatin päivää, ettäs sen pyhittäisit.”?

Johanneksen Ilmestys 12: 17 Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle.   

Raamattu puhuu lähes kautta linjan Jumalan käskyjen pitämisestä ja sen merkityksestä, mutta jostakin syystä nykyisen epäterveellä tavalla armokorosteisen teologian myötä kuuliaisuus Jumalan laille ja käskyille halutaan vesittää kokonaan. Tuntuu että ajatuksena on se että Jumalan käskyjä ei tarvitse noudattaa, koska se on lakihenkisyyttä ja fariseuslaista jos niitä tahtoo noudattaa.

2. Moos. 20:8 “Muista pyhittää lepopäivä.
9 Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi,
10 mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi.

Kuitenkin kymmentä käskyä monet haluaakin noudattaa jossain muodossa jostain syystä, mutta yhtä käskyä ei haluta noudattaa – ironisesti juuri sitä, jossa on eksplisiittisesti kerrottu että se pitää muistaa. Lisäksi käskyssä on vielä kerrottu milloin se on, eli seitsemäntenä päivänä, ei siis milloin vain itsestä siltä sattuu tuntumaan.

Onko tällä käskyllä tai käskyjen noudattamisella yleisesti sitten jotain väliä? Ainakin Matteuksen evankeliumin kohdan perusteella voisi näin päätellä että on väliä:

Matt. 5:19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Jostain syystä tässäkin puhutaan laista ja lain noudattamisesta, vaikka yleinen valtavirtainen ajatus on että meillä ei ole mitään lakia koska olemme armon alla. Raamattu puhuu kuitenkin myös Jaakobin kirjeessä seuraavaa:

Jaakobin kirje 2:
8 Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, te teette oikein.
9 Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.
10 Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin.
11 Hän, joka sanoi: “Älä tee aviorikosta”, sanoi myös: “Älä tapa.” Vaikka siis et teekään aviorikosta, olet lainrikkoja, jos tapat.
12 Vapauden lain mukaan teidät tuomitaan; pitäkää se mielessänne, mitä puhutte tai teettekin.

Tämän mukaan meidät kristityt tuomitaan vapauden lain mukaan. Miten se siis on mahdollista, jos olemme kerta armon alla emmekä lain alla? Tai mitä väliä silloin on rikommeko me yhtä, kahta vai seitsemää käskyä jos kerta kristityt eivät ole enää lain alaisuudessa? Jos Jaakobin kirje puhuu meille että ihmisten erotteleminen on syntiä ja sen osoittaa meille laki, mitä väliä sillä on jos sitä lakia ei enää ole? Samoin jakeet 10-11 kertoo että olen lainrikkoja jos noudatan kaikessa lakia mutta rikon yhdessä kohdassa ja että olen syypää kaikilta kohdin, mutta onko sillä väliä jos armon alla olemme emmekä lain alaisuudessa?

Vai voisiko olla – ihan vain näin villinä ajatuksena – että kristittyjen valtavirtainen käsitys armosta ja laista on täysin väärässä ja sen vuoksi emme tahdokaan ojentaa itseämme Raamatussa kuvatulla tavalla Jumalan tahdon mukaiseen elämään?

Muutama sana laista

Kun miettii Jumalan lakia, on hyvä muistaa myös Heprealaiskirjeen kuvaus siitä, kuinka Jumala kirjoittaa lakinsa Israelin kansan sydämeen.

Hepr. 8:
8 Mutta nyt Jumala moittii kansaansa: — Kuulkaa! Aika tulee, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa.
9 Se ei ole samanlainen liitto kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä, sanoo Herra.
10 Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Tietenkin kyseisen kohdan voi nähdä että se koskettaa vain Juudan kansaa sekä Israelin kansaa eli se ei koskisi meitä kristittyjä jos Israelin mieltää koskettamaan ainoastaan juutalaista kansaa. Mikäli näin asian kuitenkin tulkitsee, mikä olisi silloin se “uusi liitto” johon kristityt uskovat kuuluvansa jos se ei ole tämä liitto? Vai olisiko tällöin olemassa useampia uusia liittoja, yksi mikä koskettaa juutalaisia ja yksi mikä koskettaa pakanoita (eli muita kuin juutalaisia)? Mikään Raamatussa ei anna kuitenkaan tukea tällaiselle, vaan siellä on puhetta ainoastaan uudesta liitosta, ei monesta uudesta liitosta.

Jos olemme kerta uuden liiton osapuolina, silloinhan Jumala itse on kirjoittanut lakinsa meidän sisimpäämme. Jos käsityksemme armon alla olemisesta on sitä että ei ole enää lakia, miksi Jumala olisi kirjoittanut lakinsa meidän sydämiimme?

On kiintoisaa miettiä asiaa myös käänteisesti. Jos on olemassa laki, on sen noudattamatta jättäminen silloin lain rikkomista eli laittomuutta. Lain rikkominen on kapinointia lakia vastaan.

Jos negatiivisen konnotaation sisältämän sana lakihenkinen ottaa kirjaimellisesti sen sanan varsinaisessa merkityksessä, tarkoittaisi se ihmistä jonka henki noudattaa lakia. Vastakohtahan tälle olisi siis ihminen joka ei tahdo noudattaa lakia, eli hänessä vallitsee silloin laittomuuden henki eli kapinahenki.

Kapinointi on mielenkiintoinen asia, sillä Raamatun mukaan se on noituuteen verrattavissa oleva synti:

Sam. 15:23 Kapinointi on noituuden vertainen synti, röyhkeys on kuin pettävät jumalankuvat. Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi.

Tietenkin sanalla lakihenkinen yleensä tarkoitetaaan arkikielessä ihmistä joka noudattaa sääntöjä orjallisesti. Ongelma varmaankaan ei kuitenkaan ole siis siinä että ihminen noudattaa lakia, vaan siinä että syy miksi noudattaa lakia on vääristynyt. Jos noudatamme lakia vain siksi että pelkäämme saavamme rangaistuksen jos emme noudata lakia, elämme pelossa. Jos taas noudatamme lakia siksi että rakastamme Jumalaa, silloin olemme vapaita ja lain noudattaminen on osoituksemme siitä että rakastamme Jumalaa kun tahdomme pitää Hänen käskynsä.

1. Johanneksen kirje 3:4 Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen, sillä synti merkitsee Jumalan lain rikkomista.

Jos ajattelemme että lakia ei enää ole eikä meitä tuomita lain mukaan koska olemme armon alaisuudessa, voisimme helposti myöskin päätellä Joh. 3:4 kohdan perusteella että ei ole myöskään edes mitään syntiä. Tämän kohdan mukaanhan kerta synti merkitsee Jumalan lain rikkomista, ja jos kerta lakia ei enää ole, ei ole mitään mikä kertoo että olemme tehneet syntiä.

Tässä vaiheessa ainakin olisi syytä jokaisen kristityn pysähtyä miettimään sitä että mitä rakkaus, laki ja armo todella ovat ja mitä ne tarkoittavat Raamatun mukaan, ei sen mukaan mitä meidän kulttuurimme sanoista ja niiden merkityksistä opettaa. Onko näillä sanoilla enää sama merkitys ja olemmeko me varmasti ymmärtäneet asiat oikein.

Monesta asiasta toisinaan kysymme “onko se pelastuskysymys”. Tuomiovalta on tietenkin on Jumalalla, joten en voi itse sitä tietää, mutta jos tätä edes miettii näin on hyvä pysähtyä tutkimaan itseään miksi tuon asian haluaa tietää.

Onko motiivina se, että haluaa tietää mikä on matalin taso millä voi päästä taivasten valtakuntaan, eli kuinka paljon voi elää kiinni tässä maailmassa luopumatta asioista jotka maailmassa miellyttää mutta vielä voi päästä silti taivaaseen? Vai onko syynä se, että ei halua tutkia Raamattua tarkemmin selvittääkseen sitä mikä on totuus tässä asiassa sillä oma uskomus kuulostaa paljon miellyttävämmältä, sillä silloinhan itseään ja halujaan ei tarvitse kieltää lainkaan koska armo kyllä riittää?

Tutkikaa itse Raamatusta onko tekstini sisältö oikeaa vai väärää, sillä jokainen meistä kristitystä pelastuu ainoastaan omakohtaisella suhteellaan Jeesukseen Kristukseen, ei siis minkään ryhmän mukana kulkien ja muita sokeasti uskoen. En halua että uskotte kyseenalaistamatta ja sokeasti sen mitä kirjoitan, vaan haluan että jokainen itse tutkisi Raamattuaan ja miettisi onko kirjoittamissani ajatuksissa mitään perää vaiko ei.

Loppusanat

Koska tämän tekstini voi helposti – mutta silloin täysin väärin käsittäen – lukea siten että omat teot pelastaa, olen lain alla ja sen orjuudessa ja siksi harhaoppinen joka ei usko armoon, on hyvä tarkentaa mitä tarkoitan ja miten uskon.

Uskon siihen että kristityt ovat armon alaisuudessa. On olemassa laki, joka kertoo mikä on Jumalan tahto ja se kertoo meille mitä on synti. Kun rikomme Jumalan lakia vastaan, teemme syntiä. Armo on kuitenkin sitä, että kun tunnustamme rikkomuksemme ja käännymme Jumalan puoleen ja katuen pyydämme syntejämme anteeksi, me voimme luottaa siihen että me saamme anteeksi syntimme.

Meillä on halu siihen, että emme enää tahdo tehdä syntiä, mutta olemme luontaisesti sen verran heikkoja että kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lankeamme syntiin.

Armo on sitä että saa anteeksi syntinsä, mutta rakkaus Jumalaa kohtaan on se mikä saa meidät haluamaan parannusta ja muutosta, tahdon päästä synneistä eroon. Me emme pääse omassa voimassamme eroon synneistämme, vaan voimme päästä eroon synneistämme vain Jumalan voimassa kun seuraamme Jumalan tahtoa – sitä Jumalan tahtoa, mikä on meille ilmoitettu Raamatussa.

Me emme ole täydellisiä, mutta täydellisyys on se päämäärä mihin me tahdomme kristittyinä kehittyä. Kuitenkin ymmärrän, että luultavasti en siihen tämän elämän aikana maan päällä eläessä pääse, mutta se on kuitenkin se suunta johon meidän kristittyjen on pyrittävä uskossa kasvaen. Uskossa kasvaminen ei ole hampaat irvessä pinnistellen synnin tekemistä vastaan ja Jumalan tuomiota peläten, vaan vapaasti elämällä Jumalan rakastavassa armossa tietäen että pyrin kasvamaan paremmaksi versioksi itsestäni jotta voin myös paremmin tuottaa hyvää hedelmää Jumalan valtakunnan työhön.

Johannes 8:
9 Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.
10 Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: “Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?”
11 “Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Meidät on kutsuttu tekemään parannusta synneistämme, aivan kuten Johannes 8:ssa Jeesus sanoo aviorikoksesta kiinni jääneelle naiselle – “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”. Tässä kohdassa näkyy Jumalan armo ja anteeksiantamus, mutta myös kehoitus siihen että meidän pitäisi olla tekemättä syntiä. Kuten aiemmin Raamatusta olen tähän tekstiin laittanut, synti on Jumalan lain rikkomista (1. Joh. 3:4), joten laki on kyllä yhä olemassa ja se kertoo meille vielä tänäkin päivänä sitä mikä on oikein ja mikä on väärää, eli emme ole subjektiivisten fiilispohjaisten tuntemusten varassa siitä mikä on oikeaa ja mikä väärää, vaan meillä on selkeä objektiivinen pohja mikä kertoo mikä on oikeaa ja mikä on väärää.

Olemme pelastettuja vain ja ainoastaan Jumalan armosta, Jeesuksen Kristuksen ristin kuoleman ja syntiemme sovittamisen tähden. Teot eivät siis meitä pelasta, mutta meidän tekomme ovat seurausta meidän uskostamme – ne ovat todiste siitä että me rakastamme Jumalaa. Kun me rakastamme Jumalaa, me tahdomme tehdä sitä mikä on Jumalan mielen mukaista. Se, mikä on Jumalan mielen mukaista on kerrottu Hänen käskyissään.

Me emme ansaitse siis omilla teoillamme pelastusta vaikka näin usein kuuleekin väitettävän jos puhuu laista. Lain noudattaminen on lähtökohtainen olettamus siitä miten ihmisten kuuluu elää ja halu sen noudattamiseen tulee Jumalalta. Kun rakastamme Jumalaa, haluamme tehdä sitä mikä on oikein, emme siis kapinoida sitä vastaan minkä tiedämme olevan Jumalan tahdon vastaista. Motiivi lain noudattamiselle on rakkaus Jumalaa kohtaan, ei siis pelko ja lain orjuus joista yleensä kuulee syytöksiä jos haluaa noudattaa Jumalan tahtoa.

Lain noudattamisen halun ja sen “orjuuden” tunteen voi miettiä myös maallisesta näkökulmasta jos asia on sitä kautta helpompaa hahmottaa. Noudatamme itse kukin Suomen lakia, emmekä me lähtökohtaisesti halua sitä vastaan rikkoa ja kapinoida. Harvalle ihmiselle Suomen lain noudattaminen on “lain orjuudessa elämistä”, vaikeaa kärvistelyä jossa tekee oikein vain siksi että pelkää rangaistusta.

Suomen lain noudattaminen keskimäärin monista säännöistä ja säädöksistään huolimatta ei ole mikäään vaikea ja orjuuttava asia, sillä me tiedämme että sen lain noudattamiseen riittää että elämme tavallisella tavalla emmekä tee vääryyttä, jolloin täytämme Suomen lain asettamat vaatimukset oikeudelle. Vasta jos rikomme Suomen lakia, vasta silloin meidät lain mukaan tuomitaan. Kun emme riko sitä, emme ole tuomion alaisia, vaan olemme vapaita.

Samalla tapaa Jumalan lain noudattaminen ei ole taakka tai pelosta tapahtuva asia, jotain joka on “lain orjuudessa elämistä ilman armoa”, vaan se on luontainen olotila jos olemme syntyneet uudesti ja saaneet Pyhän Hengen. Kun rikomme Jumalan lakia vastaan, olemme tehneet syntiä ja silloin meitä kutsutaan parannukseen – se on siis armoa, että voimme Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan rikkoneenakin kääntyä Jumalan puoleen katuvana tietäen että Jumala on armollinen Jumala joka antaa meille meidän syntimme anteeksi.

Johdanto

Kuten jotkut blogia lukevat tietävät on allekirjoittanut kristitty ja seurakuntani on ollut nyt muutamia vuosia jo Seitsemännen päivän adventtikirkko. Taustaltani olen luterilainen jossa olen nuorena käynyt myös rippikoulun.

Joskus noin 20-vuotiaana päädyin Joensuussa City-seurakuntaan kaverini kutsumana ja siellä olin varmaankin vuoden päivät. Tuolloin kävin satunnaisesti myös helluntaiseurakunnalla ja vapaakirkolla, mutta myös yksittäisiä käyntejä olen tehnyt myös Herran Kansa Ry:n kokouksessa Suhmurassa sekä kerran olen käynyt myös Luther-säätiöllä. Olen käynyt muutamia kertoja myöskin lestadiolaisten suviseuroissa sekä tietenkin luterilaisen kirkon tapahtumissa, joten useampia erilaisia seurakuntia ja hengellisiä tapahtumia on tullut vuosien mittaan nähtyä.

Elämässä oli pitkä aika että en käynyt missään seurakunnassa, varmaankin lähes kymmeneen vuotta tai jos sinä aikana jossain kävin, oli käynnit yksittäisiä ja satunnaisia.

Ensimmäisen kerran päädyin Seitsemännen päivän adventtikirkolle muistini mukaan luultavasti elokuussa 2019 ja sille tielle olen jäänyt. Kävin kasteella vuonna 2022 ja liityin samalla seurakuntani viralliseksi jäseneksi.

Vuosien aikana olen lukenut paljon erilaisia foorumeita ja tietenkin niihin keskusteluihin myös osallistunut itsekin ja olen tavannut monenlaisia uskonkäsityksiä omaavia ihmisiä niin netissä kuin myös fyysisen konkreettisen maaailmankin puolella.

Syy miksi avaan tässä johdannossa hieman omaa historiaani seurakunnissa käymisten suhteen on se, että lukija voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä että nämä tekstini näkemykset eivät ole muodostuneet siksi että olisin kasvanut yhdessä kirkkokunnassa ja ollut siellä koko elämäni. Näkemykseni on muodostunut monien eri seurakuntien ja monien eri kristittyjen tai ainakin itseään kristittynä pitävien ihmisten kanssa käytyjen keskusteluiden tuloksena.

Käsittämätöntä oppia

Matt. 22:29 Jeesus vastasi heille: “Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.

Yllä olevassa jakeessa Jeesus keskustelee saddukeusten kanssa ylösnousemuksesta ja siitä, kenen vaimoksi keskustelussa viitattu nainen päätyy. Saddukeukset eivät olleet ymmärtäneet asioita oikein ja Jeesus sanoi heille kyseisest sanat.

Asia jonka olen vuosien mittaan havainnut on se, että hyvin monien uskovien tuntemus Raamatusta on sanalla sanoen huonoa, mutta mielipiteet omien näkemyksien oikeellisuudesta sitä vastoin ovat useinkin vahvoja. Samat Jeesuksen sanat valitettavasti soveltuvat siis myös meihin jokaiseen muuhunkin, sillä mekin kuljemme eksyksissä mikäli emme tunne pyhiä kirjoituksia ja Jumalan voimaa.

On tietenkin normaalia ja toivottavaakin että ihmiset ovat uskoissaan vahvoja, mutta on erittäin tärkeää myös lukea Raamattua ja tutkia erilaisia näkökulmia siitä että onko oma näkemys kuitenkaan Raamatun valossa sittenkään teologisesti kestävällä pohjalla, etenkin jos vastaan tulee näkemys joka ei vastaa sitä mihin on oppinut uskomaan. Useimmiten tuntuu että tällöin Raamatusta otetaan yksi tai muutama yksittäinen jae joilla perustellaan oma uskomuksensa ja jätetään huomioimatta todella monet muut kohdat jotka antavat täysin toisenlaisen kuvan tulkinnasta.

Jostakin syystä omasta näkemyksestä halutaan pitää kiinni vaikka monet todisteet sanoisivat toista – riittää että yksi kohta tukee sitä näkemystä mihin halutaan uskoa eikä mietitä kokonaisvaltaisemmin sitä että oma tulkinta on täysin loogisesti epäjohdonmukainen. Oma arvioni miksi näin on – voin olla siis täysin väärässäkin – on se, että hyvin monet kristityt eivät lue Raamattuaan eivätkä näin ollen edes tiedä mitä siellä sanotaan muissa kohdissa kuin vain niissä jotka tukevat omaa näkemystä milloin mistäkin aiheesta. Kun kokonaisvaltainen ymmärrys puuttuu on helppoa mennä opeissaan mihin suuntaan tahansa.

En tietenkään tiedä onko tilanne Raamatun lukemisen suhteen myös Suomessa näin huono, sillä oma mielikuvani syntyy vain omista havainnoista. Omat havainnot vuosien mittaan on tietenkin hyvin suppeaa otannaltaan, mutta ainakin Yhdysvalloissa Pew Research Centerin tekemän tilaston mukaan asia valitettavasti on näin monen ihmisen osalta ainakin siellä. Vuonna 2014 kristityiksi itseään luokittelevista ihmisistä ainoastaan 45 % luki Raamattuaan ainakin kerran viikossa, 12 % kertoi lukevansa kerran tai pari kertaa kuukaudessa, 9 % luki muutamia kertoja vuodessa ja 33 % oli vastannut että he lukevat sitä harvoin/ei koskaan. 1 % vastaajista ei osannut sanoa. Tilaston löytää tämän linkin takaa.

Raamatun lukemisen merkitys

Toisinaan tuntuu että ainakin osalla kristityistä on näkemys siitä, että Raamattua ei tarvitse lukea ja kun uskoo ja rukoilee niin se riittää. Toivottavasti olen tässä käsityksessäni ja mielikuvassani täysin väärässä, sillä tuonkaltainen ajatus on kenties mukavan kuuloinen mutta samalla se on myös hengellisen elämän kannalta äärimmäisen vaarallinen.

Jos vain uskoo ja rukoilee, mistä voi tietää onko uskomukset ja rukoukset terveitä ja Jumalan mielen mukaisia jos ei tiedä onko ne Raamatun opin mukaisia?

Osa saattaa ajatella että Pyhä Henki ohjaa meitä ja on totta että Jumalan Pyhä Henki ohjaakin kristittyjä. Kuitenkin Pyhä Henki ei opasta ihmisille sellaista oppia mikä on vastoin Raamatun Sanaa, joten jos me emme tiedä mitä Raamattu opettaa, miten me voimme tietää että olemmeko oikeasti Pyhän Hengen johdatuksessa vaiko ainoastaan omien tuntemustemme ohjattavana?

Tietenkin voi ajatella että Jumala ei sallisi että eksymme, mutta Raamattu kuitenkin kertoo toista – Jumala lähettää lopun aikana myöskin rajun eksytyksen ja tuomion saa kaikki jotka eivät ole uskoneet totuuteen vaan ovat valinneet vääryyden.

2. Tess. 2:
9 Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä.
10 Hänen vääryytensä pettää ne, jotka joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät.
11 Siksi Jumala lähettää rajun eksytyksen, jotta he uskoisivat valheeseen,
12 ja niin saavat tuomionsa kaikki ne, jotka eivät ole uskoneet totuuteen vaan ovat valinneet vääryyden.

Mikä on sitten vääryys johon ihmiset uskovat? Miten me voimme tietää mikä on vääryyttä, jos emme tiedä edes sitä mikä on totuutta? Raamattu puhuu myös seuraavaa:

2. kirje Timotukselle 4:
3 Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee.
4 He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.

Miten kristitty voi tietää onko se oppi mitä kuulee tervettä, jos hän ei itse lue Raamattuaan ja tarkista onko asia niin? Jos kaksi kristittyä kuulee saman saarnan ja kummatkin luottaa ainoastaan siihen että Jumala ohjaa heitä tuntemaan totuuden mutta toinen sanoo että opetus oli harhaoppia ja toinen sanoo että se oli todenmukaista, kumpi on silloin oikeassa, sillä on selvää että kummatkin ei voi olla oikeassa jos käsitys on täysin ristiriitainen?

Jos kumpikaan ei ole lukenut Raamattuaan eikä kumpikaan tunne kirjoituksia, kumman näkemys saarnasta ja sen oikeaoppisuudesta on siis oikea ja kumpaan voi luottaa, jos kummatkin luottavat Hengen johdatukseen ja saavat erilaisen tulkinnan?

Saatanakin tuntee Raamatun

Muutamia päiviä sitten katsoin erästä YouTube-videota missä nuori kristitty nainen puhui Raamatun kohdasta missä Jeesus on erämaassa paastottuaan 40 päivää ja 40 yötä jolloin Saatana saapuu kiusaamaan Jeesusta (Matteus 4:1-11 ja Luukas 4:1-13). Mikäli kohta ei ole Raamatusta tuttu, kerrotaan siinä siis siitä kuinka paholainen koettaa saada Jeesuksen lankeamaan pois tehtävästään ihmiskunnan pelastajana.

Ensimmäisellä kerralla paholainen kyseenalaistaa Jeesuksen auktoriteettia ja käyttää Jeesuksen pitkästä paastosta johtuvaa nälkää hyväkseen ja sanoo että “Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske tämän kiven muuttua leiväksi.”. Jeesus vastaa kuitenkin “On kirjoitettu: ‘Ei ihminen elä ainoastaan leivästä”, eli Jeesus tuntee kirjoitukset ja vastaa käyttäen Raamatun Sanaa.

Toisella kertaa paholainen näyttää Jeesukselle kaikki maailman valtakunnat ja kertoo että hänelle on annettu se hallintaan ja hän voi antaa sen kenelle tahtoo, mutta hän kuitenkin lupaa antaa sen Jeesukselle jos tämä kumartaisi häntä. Jeesus kuitenkaan ei suostu siihen vaan vastaa “On kirjoitettu: ‘Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’”. Tälläkin kertaa Jeesus vastasi kiusaajan esittämään houkutukseen Raamatun Sanaa käyttäen.

Tämä videolla puhunut nainen nosti hyvin esiin varsin pysäyttävän huomion siitä kuinka Saatana kiusasi Jeesusta, sillä kolmas tapa millä Jeesusta yritettiiin johtaa harhaan oli Raamatun Sana. Paholainen siteeraa kolmannella kerralla Raamattua ja käyttää sitä keinona johtaa Jeesus harhaan.

Luukas 4:
9 Paholainen vei Jeesuksen Jerusalemiin, asetti hänet temppelimuurin harjalle ja sanoi: “Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas.
10 Onhan kirjoitettu: ‘Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua.
11 He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’”

Jakeessa 12 Jeesus vastaa jälleen käyttäen Raamatun Sanaa:
12 Jeesus vastasi: “On myös sanottu: ‘Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’”

Kaksi ensimmäistä keinoa miten Jeesusta koetettiiin johtaa harhaan paholaisen toimesta olivat hänen asemansa kyseenalaistaminen sekä vallan, maineen ja kunnian tarjoaminen maan päällä, mutta näihin kumpaankin Jeesus vastasi Raamatun Sanalla. Jeesus tiesi ja tunsi kirjoitukset ja tiesi että miten ihmisen kuuluu elää ja palvella Jumalaansa.

Tämä kolmas paholaisen käyttämä tapa kiusata Jeesusta on kuitenkin tämän tekstini kannalta se kaikkein olennaisin kohta, sillä Jeesus ei ole ainoa kuka siteeraa Raamattua – tällä kertaa myös paholainen käyttää Raamattua ja sieltä löytyviä jakeita oman agendansa ajamiseen. Tämän jos jonkin pitäisi toimia meille kristityille herätyksenä sille, miksi teologinen ymmärrys ja Raamatun Sanan kokonaisvaltainen tutkiminen on tärkeää syvemmin kuin vain yksittäisten Raamatun jakeiden ulkoa osaaminen sieltä täältä.

Paholainen siteerasi Raamattua eikä hän edes vääntänyt niitä jakeita suoraan myöskään vääräksi (ainoastaan yksittäisen alakohdan jätti siteeraamatta siteeraamastaan psalmista mutta se ei silti muuttanut asiaa), joten se että joku uskomuksemme on perusteltavissa yksittäisellä Raamatun jakeella ei todista yhtään mitään siitä onko näkemys oikea, terve ja Jumalan tahdon mukainen vaan Raamattua on tutkittava kokonaisvaltaisemmin ja luettava muitakin kohtia kuin vain yksittäisiä jakeita sieltä täältä mitkä tukevat sitä mihin halutaan uskoa.

Monet tiet vievät harhaan

Matteus 7:
21 “Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.
22 Monet sanovat minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’
23 Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ‘En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’

Omien havaintojeni mukaan – jotka voivat olla väärät ja toivottavasti myös on – moni kristitty ajattelee että riittää että me uskomme Jumalaan ja että teoilla ei ole merkitystä vaan ainoastaan uskolla. Tämä on hyvä esimerkki niistä opeista jotka ovat valtavirtaa, mutta eivät kuitenkaan kestä syvempää tarkastelua.

Yllä olevassa Matteuksen evankeliumin kohdasta voimme havaita sen, että taivasten valtakuntaan ei pääsekään jokainen joka sanoo Herra, Herra vaan sinne pääsee vain se kuka tekee Taivaallisen Isän tahdon. Onko siis niin, että pelkkä usko ei riitäkään vaan meidän pitää myös tehdäkin Jumalan tahdon mukaisesti? Voiko siis olla niin, että opetus “riittää vain että uskot” on sittenkin jotain muuta kuin tervettä teologiaa?

Lisäksi samasta kohdasta voimme havaita, että hengelliset teotkaan eivät kerro suoraan mitään siitä ovatko ihmiset sellaisia ketkä pääsevät taivasten valtakuntaan, sillä tässähän kadotukseen joutuvat kertovat tehneensä Jeesuksen nimessä monia voimatekoja, he ovat profetoineet ja vieläpä lisäksi myös karkottaneet pahoja henkiä. Silti Jeesus kertoo että hän ei tunne heitä ja että he ovat vääryydentekijöitä.

Jeesus sanoo siis että taivasten valtakuntaan pääsee ne ketkä tekevät taivaallisen Isän tahdon, mutta sitten kerrotaan heti perään niistä jotka ovat ainakin omasta mielestään tehneet Jeesuksen nimessä ihmeitä että he olivat siltikin väärintekijöitä.

Mikäli Raamatun tuntemus jää pintapuoleiselle tasolle ja oma teologia rakentuu yksittäisten Raamatun jakeiden lainaamiseen voi ihminen jo pelkästään näistä kolmesta jakeesta luoda useampaa erilaista tulkintaa. Jos siteeraa vain jaetta 21 voi lukija saada sen käsityksen että teot ovat välttämättömiä pelastukseen, mutta jos siteeraakin vain jakeita 22 ja 23 voi saada käsityksen siitä että ei teoilla ole merkitystä eikä ne vie taivaaseen.

Jos uskomuksemme perustuvat vain yksittäisiin Raamatun jakeisiin eikä ne kestä kokonaisvaltaista tulkintaa, on syytä pysähtyä lukemaan lisää Raamattua ja tutkia miten asia todellisuudessa on. Mitkä kohdat tukevat uskomustamme ja mitkä kohdat eivät tue uskomustamme? Mikä on tekstin konteksti ja kenelle siinä kohdassa puhutaan?

Jos jätämme oman Raamatun lukemisen ja sen tutkistelun vähälle on meidän helppoa eksyä milloin mihinkin opin tuuleen. Jos uskomme että emme voi eksyä kun vain rukoilemme ja uskomme, olemme oppineet vaarallisen opin, sillä kaikki on aina koeteltava Raamatun sanalla.

1. Joh. 4:1 Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja. 

Miten me voimme koetella onko henget Jumalasta, jos emme tiedä mikä on Jumalan tahto? Miten edes oppisimme tietämään mikä on Jumalan tahto jos pidämme Raamatumme kiinni tai poimimme sieltä täältä yksittäisiä jakeita miettimättä siitä ovatko ne kokonaisvaltaisesti millään tapaa johdonmukaisia muihin Raamatun kohtiin? Miten voimme tietää ovatko ne johdonmukaisia Raamatun muihin kohtiin jos emme edes lue Raamattua kuin harvoin ja vähän, tai jos emme lue Raamattua kokonaan ja kokonaisuutena?

Tunnetko Raamatun?

Erästä netissä törmäämääni tarinaa mukaellen laitan tähän lyhyen ajatuksen. Kuvittele että sinulla on tililläsi rahaa 28.800 euroa, eli lähes 30.000 euroa. Lisäksi on oletettavaa että sinulle on myös huomenna tulossa samainen summa rahaa lisää tilillesi. Ystäväsi tulee ovellesi ja pyytää voisitko antaa hänelle rahoistasi 600 euroa. Mitä vastaat hänelle? Onko hänen pyytämänsä rahasumma mielestäsi kohtuuttoman suuri annettavaksi?

Ajatteletko että 600 euroa on pieni summa rahaa annettavaksi jos sinulla kerran on 28.800 euroa ja huomenna on tulossa luultavasti myöskin toiset 28.800 euroa? Vai onko summa liian suuri annettavaksi pois? Olisiko mielestäsi 300 euroa kohtuullisempi summa, vai onko parempi olla antamatta lainkaan?

Kuten varmaan olet saattanut jo arvata, kysymyksessä tässä tarinassa ei ole maallinen raha vaan kyseessä on vertaus jossa puhutaan ajasta. Ihmisellä on 24 tuntia aikaa päivässä, eli 86.400 sekuntia. Jos hän nukkuu 8 tuntia ja tekee työtään 8 tuntia, on hänellä vielä 8 tuntia päivässään aikaa eli jäljellä on vielä 28.800 sekuntia.

Yhdessä minuutissa on 60 sekuntia, eli kymmenessä minuutissa on 600 sekuntia. Oletko valmis antamaan omasta ajastasi päivässä 10 minuuttia aikaa Raamatulle ja Jumalan Sanan tutkimiselle? Tai edes 5 minuuttia eli 300 sekuntia? Jos olisit kuitenkin valmis antamaan ystävällesi rahaa 600 euroa jos sinulla olisi 28.800 euroa mutta et lainkaan ole valmis antamaan aikaa Raamatun lukemiselle ja tutkimiselle vaikka sinulla on päivässä enemmänkin aikaa kuin vain tuo 28.800 sekuntia, mitä se kertoo omista prioriteeteistäsi?

En tarkoita yllä olevalla tarinalla siis sanoa että meidän krisittyjen pitää ehdoin tahdoin pakkomielteisesti lukea Raamattua päivittäin tai olemme huonoja kristittyjä. Tarkoitan ainoastaan sitä, että on aina joskus hyvä pysähtyä miettimään omaa uskoaan ja sen merkitystä ja sitä kuinka korkealle sen todellisuudessa elämässään laittaa. Jos menee päiviä ilman lukemista, se on tietenkin ymmärrettävää sillä elämässä on monenlaisia tilanteita, mutta jos huomaa että menee viikkoja tai kuukausia niin että Raamattu pysyy lähes aina kiinni voi silloin olla hyvä ottaa Raamattu jälleen esiin ja alkaa lukemaan.

Jumalan Sana eli Raamattu on meidän taisteluvarusteemme, hengen miekka, taistelussa pahaa vastaan. Miksi lähtisimme siis taisteluun ilman asiaankuuluvaa varustusta?

Kirje efesolaisille, luku 6:
10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä.
11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan.
12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.
13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen.
14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan
15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia.
16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet.
17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.
18 Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta.

Laitan vielä loppuun videon josta itse sain ahaa-elämyksen joka toimi myös tämän tekstin innoittamisessa.

Alkusanat

Tänään näin YouTubessa mielenkiiintoisen videon joka sai itseni ajattelemaan osaa tämän tekstin aiheista. Lisäksi tämä postaus on saanut ajatuksia aikaisemmin näkemästäni toisesta videosta, joten linkitän myös sen tämän postauksen loppuun. Molemmat videoista ovat englanniksi, mutta mikäli englanti sujuu on molemmat videot ehdottomasti arvoisia.

Julkinen salaisuus

Monien muiden tavoin olen vuosien aikana käyttänyt vaihtelevissa määrin Internetin suoratoistopalveluita niin musiikin kuuntelemiseen kuin myöskin elokuvien katseluun. Suoratoistopalvelut ovatkin olleet monella tapaa käytännöllisiä verrattuna fyysiseen mediaan, sillä ne tarjoavat käyttäjilleen helposti, nopeasti ja huokealla hinnalla sen päämäärän mihin palvelun käyttäjät ovat pyrkimässäkin – elokuvan näkemisen tai musiikkialbumin kuulemisen.

Vaikka suoratoistopalveluissa onkin hyvät puolensa ainakin käytettävyyden ja saatavuuden näkökulmasta katsoen, olen jostain syystä vuosien ajan ostanut ja käyttänyt lisäksi myöskin fyysistä mediaa. Painopiste on vuosien mittaan vaihdellut siten, että olen aika ajoin ajautunut käyttämään pidemmiksi ajoiksi ainoastaan suoratoistopalveluita mutta välillä sitten siirtynyt takaisin fyysiseen mediaan, joko kokonaan tai osittain.

Fyysisessä mediassa – olipa kyseessä sitten CD-levy, vinyylilevy tai vaikkapa DVD – on aina ollut oma tunnelmansa. Niissä on jotain mikä on aina ajanut itseni takaisin niiden pariin, mutta en ole osannut luultavastikaan kovin syväluotaavasti arvioida mikä tai mitkä ovat ne syyt. Uskon että asia voi olla käyttäytymispsykologisesti arvioiden monitahoinen asia ja syy voi olla esimerkiksi nostalgiassa, mutta on mahdollista että todellinen syy on kuitenkin jossakin paljon syvemmällä kuin vain kaipuussa menneisyyteen ja jossain määrin yksinkertaisempiin aikoihin.

Kenties kyse on jostakin paljon syvemmästä – siitä, että liian nopeasti ja helposti saavutettu päämäärä missä tahansa toiminnassa tai millä tahansa elämän osa-alueella johtaa vähitellen asian arvon alenemiseen ja johtaa merkityksettömyyden tunteen kasvamiseen. Kun tarpeeksi monessa asiassa matka halutun tavoitteen saavuttamiseksi jää puuttumaan, ei lopulta mikään elämässä tunnu enää miltään ja saavutettu tavoite ei tunnu enää minkäänlaiselta saavutukselta tai palkinnolta vaan siitä tulee lopulta vain jotain sellaista mikä turmelee meidän elämäämme.

Vasta kun asioiden eteen tekee työtä tai näkee vaivaa edes pienen määrän enemmän kuin mitä matalin mahdollinen taso on jolla haluamansa päämärän voi saavuttaa, on asioilla edes jonkin verran merkityksen tuntua. Kenties helppous onkin helpoin tie henkiseen helvettiin, missä ensiksi ehkä luulee saavuttaneensa onnen ja tyytyväisyyden kun pääsee helpolla, mutta lopulta huomaa vain olevansa oman helpon elämänsä vankina missä millään ei ole enää merkitystä eikä arvoa.

Kun olosuhteet yhteiskunnassa on helpottuneet, on samaan aikaan kuitenkin monenlaiset ongelmat kasvaneet. Ongelmat, joita ei ole edes ollut ennen kuin ihmisillä on ollut tarpeeksi helppoa elämää tarpeeksi kauan että heillä on liiaksi aikaa pohtia turhanpäiväisiä asioita jotka pyörivät vain oman itsensä ja mukavuudenhalunsa ympärillä.

Kenties monien ongelmien perimmäinen syy onkin julkinen salaisuus – jotain jonka ehkä tiedämme, mutta emme halua sitä kuitenkaan myöntää – laiskuus ja helppo elämä on tie turmioon niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasolla.

Laiskuuden vaarat

Raamatusta löytyyy kirja Sananlaskujen kirja joka on kokoelma erilaisia elämänviisauksia. Sananlaskujen viisaudet koskettavat monenlaisia asioita ihmisyydestä ja ne ovatkin hyvin pitkälti ajattomia, eli ne eivät ole monessakaan mielessä sidoksissa omaan aikaansa tai siihen kulttuuriin, vaan ne ovat ohjeita ja neuvoja jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään täällä Suomessa kuin ne ovat olleet kirjoittamisensakin aikana Israelissa tai missä niitä onkaan kirjoitettu.

Sananlaskuissa on useampiakin jakeita jotka varoittavat ihmisiä laiskuudesta. Laitan tähän muutaman:

Sananlaskut 13:4 Laiskan sielu haluaa, saamatta mitään, mutta ahkerain sielu tulee ravituksi.

Sananlaskut 21:25 Oma halu laiskan tappaa, sillä hänen kätensä eivät tahdo työtä tehdä.

Sananlaskut 26:15 Laiska pistää kätensä vatiin; ei viitsi sitä viedä suuhunsa jälleen.

Kaksi ensimmäistä näistä laittamistani kohdista ovat hyviä esimerkkejä siitä miten ihmisille käy mikäli laiskuus ottaa elämässä vallan. Meillä on aina haluja saada kaikenlaisia asioita, mutta me emme kuitenkaan saa niitä mikäli emme tee haluamiemme asioiden eteen työtä – paitsi nykyisenkaltaisissa länsimaalaisissa yhteiskunnissa joissa saamme moniakin asioita ilman että on tarvetta tehdä asian eteen työtä lainkaan tai vähintäänkin äärimmäisen vähäisesti. Sitä voisi olla hyvä itse kunkin meistä miettiä onko tämä pitkän päälle meille kuitenkaan hyväksi vaiko ei.

Kolmas laittamani sananlasku sitä vastoin on humoristinen, mutta samalla myös osuva kuvaus siitä kuinka pitkälle laiskuudessaan ihminen voi mennä. Laiska saattaa jaksaa laittaa kätensä vatiin asti, mutta sinne se sitten jääkin eikä nälkä tule lähtemään pois ennen kuin tekee edes sen vähimmän vaaditun työn saadakseen jotain ruokaa suuhunsa. Tästä kohdasta tulee itselleni mieleen se että mitä vähemmän olemme valmiita tekemään työtä minkään asian suhteen, sitä enemmän me ajaudumme aina vain syvemmälle laiskuuteen kunnes olemme niin pohjalla että hädin tuskin saamme edes elämän ylläpidon kannalta välttämättömiä tarpeita täytettyä.

Mikäli ajaudumme laiskuudessa niin pitkälle että olemme biologisesti elossa, mutta elämämme on niin passiivista että juuri mitään ei tule tehtyä, onko se merkityksellisen tuntuista elämää, sellaista mitä kannattaa tavoitella? Kaikkihan on silloin helppoa kun mitään ei tarvitse tehdä, mutta onko se todella elämää jota itselleen haluaa? Olisiko tällöin korkein tavoiteltava päämäärä elämässä maata vain sängyssä siten että ruoka ja juoma tulee valmiiksi letkua pitkin ja parhaassa tapauksessa vieläpä niin että itse ei joudu sitä edes nielaisemaan jolloin säästyy energiaa siitäkin kun ei joudu itseään rasittamaan liikaa?

Emme ole onneksi yhteiskuntana näin syvällä laiskuudessamme että näkisimme tämän elämämme suurimmaksi päämääräksi, mutta helpon elämän tavoittelu on selkeästi kansakuntaa laajasti piinaava vitsaus. Moni haaveilee varakkuudesta ilman että on kuitenkaan valmis tekemään tämän tavoitteen eteen työtä, sillä onhan paljon helpompaa jos rikkaudet tulevat lottoamalla tai mikäli on tarpeeksi viehättävä että saa naitua itsellensä rikkaan puolison.

Helppo elämä on vaarallinen houkutus jokaiselle yksilötasolla, mutta erityisen vaarallista se on myös yhteiskunnallisella tasolla mikäli helppoa elämää tavoittelevan ihmisen moraali on tarpeettoman venyvää sorttia niin että hänen omat mielihalunsa voittavat oikeuden ja kohtuuden rajat aiheuttaen petoksia, varkauksia tai muita moraalittomuuksia helpon varallisuuden toivossa.

Ilman uhrausta ei ole arvoa

Kun ihminen tietää mitä elämäänsä haluaa, hän yleensä pyrkii sen saavuttamaan tavalla tai toisella.

Mikäli ihminen tavoittelee vaikkapa varallisuutta ja on valmis tekemään paljon työtä sen eteen, on hänen kulkunsa kohden tätä päämäärää polku jonka aikana hän toivon mukaan kasvaa ymmärtämään päämäränsä todellisen arvon ja merkityksen omaan elämäänsä. Mikäli hän on toiminut rehellisesti ja ahkerasti ja sillä saavuttanut varallisuutensa, hän osaa luultavamminkin hallita omaa varallisuuttaan viisaammin kuin jos sen olisi voitttanut vaikkapa lotossa. Lotosta voittamalla saman summan saaminen ei olisi johtanut häntä kasvamaan viisaaksi taloudenhoitajaksi jonka vuoksi hänelle kävisi luultavasti samoin kuin niin monelle muullekin lottovoittajalle eli hän vain menettäisi saamansa varallisuuden hyvinkin nopeasti.

Mitä helpommalla ja nopeammin ihminen saa sen mitä haluaa, sitä vähemmän hän sitä yleensä osaa arvostaa. Jos päämärä on itseistarkoitus eikä se matka jonka seurauksena tuo päämäärä tulee luonnollisena lopputulemana, kaikki menettää arvoaan. Lisäksi yleensä mitä nopeammin ja helpommin saamme tyydytettyä omat mielihalumme, sitä turmiollisempaa se meille ajan saatossa on.

Esimerkkejä tällaisesta on loputtomiin. Jos teemme vaikkapa ruokaa alusta asti itse kotona, nautittu ateria tuntuu merkityksellisemmältä ja sitä osaa arvostaa enemmän kuin sitä jos vain lämmitämme mikrossa pikaisen kemikaaleilla kyllästetyn valmisaterian. Pikainen nälän tunteen tyydyttäminen helpoimmalla mahdollisella tavalla luultavammin johtaa vain kehoa turmelevaan toimintaan.

Sama pätee rakkaudessa ja parisuhteissakin. Mikäli ihminen haluaa vain löytää itsellensä mahdollisimman nopeasti kumppanin jotta ei olisi yksin tai jotta saisi täytettyä fyyisen läheisyyden kaipuutaan, johtaa se helposti siihen että tällöin päätyy ottamaan kumppanikseen sellaisen henkilön jolla on tai vähintäänkin on isona riskinä olla turmiollinen vaikutus omaan elämään tavalla tai toisella.

Lisäksi on hyvinkin mahdollista että tällaisellä ihmisellä on myös tuon toisen elämään turmiollinen vaikutus, sillä motiivit kumppanin löytämiselle on vain omien tarpeiden ja toiveiden täyttäminen mahdollisimman helpolla ja nopeasti toisen kustannuksella, eikä siis siten että omat tarpeet ja toiveet tulevat täytetyksi siksi että rakastaa toista niin että tahtoo palvella häntä ja etsii hänen parastaan.

Kun päämäärä on itseistarkoitus ja jos se saavutetaan ilman siihen vaadittua uhrausta, ei saavutettua päämäärää osaa arvostaa samalla tapaa. Jos ihminen voisi vaikkapa valita kenet tahansa puolisokseen ja hän saisi sen heti, osaisiko hän todella arvostaa ja rakastaa saamaansa puolisoa kovinkaan aidosti ja pitkään, vai olisiko toinen pian ainoastaan merkityksetön itsestäänselvyys?

Samoin jos ihminen tahtoo saada vaikkapa omakotitalon maalta asunnokseen ja hän saa sen heti ilman että joutuu uhraamaan sen eteen omaa aikaansa, rahaansa tai mitään muuta itselleen merkityksellistä, sitä merkityksettömämmäksi asia ihmiselle helposti muuttuu. Jos sanoo haluavansa omakotitalon maalta mutta ei ole valmis tekemään sen eteen työtä eli uhraamaan omaa aikaansa ja vaivaansa päämäärän saavuttamiseksi, onko tällöin tuo päämäärä oikeasti hänelle milläään muotoa aidosti tärkeä jos oma mukavuudenhalu ja laiskuus houkuttelevat todellisuudessa enemmän?

Mitä merkityksellisempi tavoiteltava päämäärä on, sitä suurempia uhrauksia olemme valmiita tekemään sen päämäärän eteen, sillä ilman uhrausta ei ole myöskään arvoa.

Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista miettiä kristinuskon teologian syvintä olemusta – sitä että Jumala on rakastanut meitä niin paljon että oli valmis antamaan ainokaisen poikansa meidän vuoksemme. Niin suuri ja merkityksellinen uhraus kertoo Jumalan rakkauden syvyydestä kaikkia meitä luotujaan kohtaan.

Laiskuus on mielentila

On hyvä vielä tähän kirjoittaa muutama sana lisää laiskuudesta. Uskon siihen – voin olla tietenkin väärässäkin -, että laiskuus ei ole ainoastaan asioiden tekemistä jättämistä vaan laiskuus on elämäntapa, asenne ja mielentila ja asioiden tekemättä jättäminen on ainoastana seurausta tästä asenteesta ja mielentilasta. Tottumus on kuitenkin toinen luonto, joten tästä tavasta on mahdollista kasvaa myös pois.

Eri ihmisillä on erilaiset kyvyt ja resurssit tehdä erilaisia asioita, joten onkin tärkeää että pyrkii ahkeruuteen siinä asemassa ja tilanteessa missä tällä hetkellä elämässään on sillä ahkeruus ei katso elämäntilannetta eikä varakkuutta. Toiselle ahkeruutta on se että hän tekee 12 tuntia metsätöitä kuutena päivänä viikossa, mutta toiselle ahkeruutta on jo se että hän saa pidettyä edes yhden huoneen asunnossaan siistinä siivoamalla sen kerran viikossa.

Kun ihminen oppii ahkeruuteen ja hänen mielensä muuttuu, hänen ahkeruutensa kasvaa – samoin käy tietenkin myös laiskuuden kanssa, eli jos annamme itsemme olla laiskoja löydämme aina enemmän tapoja tulla vielä aikaisempaakin laiskemmaksi.

Jos alkutaso on siinä että ahkeruutta on jo yhden huoneen siivoaminen kerran viikossa, on hyvinkin mahdollista että pian hän huomaa että hän voi siivota tuon huoneensa kahdesti viikossa, pian kolmesti viikossa ja lopulta huoneen siivoaminen on tullut niin olennaiseksi tavaksi elämässä että sen siivoaminen ei tunnu enää tekemiseltä tai ahkeruudelta, vaan aivan normaalilta perustasolta elämässä. Vähitellen voi huomata että voi siivota myös toisen huoneen kodistaan ja vähitellen kehittää itseään aina vain ahkerampaan suuntaan saaden enemmän aikaan.

Tähän liittyykin olennaisesti juuri se, mistä ensimmäisessä kappaleessa kirjoitin. On helppoa ajautua etsimään kaikessa aina helpointa mahdollista tapaa päästä päämääräänsä, mutta kenties olisi parempi miettiä helppouden todellista hintaa oman elämämme tyytyväisyyden kannalta.

Mitä useampia valintoja teemme elämän eri osa-alueilla missä valitsemme helpoimman mahdollisimman tavan millä pääsemme haluamaamme lopputulokseen, sitä enemmän ruokimme sitä ajatusmallia että kaiken pitäisi olla helppoa ja vaatia mahdollisimman vähän vaivaa. Mikään merkityksellinen ja aidosti tärkeä asia ei elämässä kuitenkaan yleensä ole helppoa vaan jotain sellaista mikä vaatii aina jonkin uhraamista. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa yleisin tarvittava uhraus olisikin siis oma nautinto ja mukavuudenhalu isomman päämäärän saavuttamiseksi.

Kyse tässä tekstissäni ei ole siis missään nimessä siitä, että erilaiset asiat kuten suoratoistopalvelut olisivat itsessään turmiollisia meille isossa kuvassa niiden helppouden takia, vaan siitä ajatusmallista johon ehdollistumme jatkuvasti elinympäristössämme lähes jokaisella elämän osa-alueella.

Suoratoistopalvelut ovat vain yksi ilmentymä tästä vallitsevasta kulttuurillisesta arvomaailmasta missä helppous on viety niin pitkälle että se alkaa vähitellen kääntymään meitä itseämme vastaan. Muita ilmentymiä helppouden kulttuurista ovat mm. pikaruokapaikat, valmisateriat tai vaikkapa jättikokoiset kauppakeskukset. Merkittävimpinä ilmentymänä voi silti luultavastikin mainita nykymuotoisen Internetin, sillä sen myötä laiskuutta ruokkiva helppouden ja nopeuden kulttuuri on saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet ja se lävistää kaikki yhteiskuntaluokat aina nuorista vanhoihin, köyhistä rikkaisiin ja sivistyneistä sivistymättömiin.

Ehkäpä nykymuotoinen Internet onkin ainoastaan meidän hedonismimme alttari jossa saamme loputtoman määrän kaikkea mitä haluamme mahdollisimman vähäisellä vaivalla.

Jos tyydymme elämässä aina tekemään vain sen mikä on välttämätöntä emmekä yhtään sen enempää, sitä enemmän ajamme itseämme ja yhteiskuntaamme rappiolle. Kenties helppous todellakin on helpoin tie henkiseen helvettiin jonne itse vangitsemme itsemme, orjina jotka kuvittelevat olevansa vapaita vain siksi että emme näe omia kahleitamme.

Ajatuksia tähän postaukseen olen saanut seuraavista videoista:

• The Importance of Invonvenience – https://youtu.be/a8iOJkqYNpc?si=VCUm8AaPc3zCFpMe
• The Slow Poison of Endless Fantasy – https://youtu.be/Ma4VZ7rxGOw?si=02OC641u8aVU4ZqM

Johdanto

Lähikuukausien aikana olen enenevissä määrin alkanut miettimään nykyistä ympäröivää yhteiskuntaa – tai pikemminkin koko läntistä maailmaa sen itselleni näkyvän ulkoisen ilmentymän kautta – erilaisesta perspektiivistä kuin aikaisemmin.

Olen jo vuosien ajan pitänyt monia yhteiskunnnallisia pinnalle nousevia ilmiöitä omasta katsantokannasta arvioiden vähintäänkin turhauttavana, mutta toisinaan myös huolestuttavan vaarallisena. Monet tällaisista asioista on tapahtunut Yhdysvalloissa eikä niillä ole siten täysin suoraa vaikutusta päivittäiseen elämään ihmisille Suomessa, mutta se ei lainkaan vähennä tämänkaltaisten asioiden ja ilmiöiden vaarallisuutta sillä samankaltainen asioiden käsittelyn ilmapiiri elää ja voi hyvin täälläkin.

Suomalaiselle lukijalle osa näistä asioista ja ilmiöistä joihin viittaan voi olla entuudestaan täysin tuntemattomia, mutta osa näistä on kyllä saanut ainakin jossain määrin palstatilaa uutisoinnissa myös Suomessa. Esimerkkejä näistä ilmiöistä on ollut vaikkapa Black Lives Matter, laajoja mellakoita aiheuttanut liikehdintä joka sai alkunsa tapauksesta missä George Floyd niminen tumma mies menehtyi yhdysvaltalaispoliisin kanssa käydyn kohtaamisen seurauksena, #metoo, ilmiö jossa monet naiset toivat esiin kokemuksiaan seksuaalisesta häirinnästä sekä uusimpana yhteiskunnallisena ilmiönä yhdysvaltojen entisen presidentin Donald Trumpin murhayritys hänen pitäessään puhetta ja siitä seuranneet keskustelut ja kommentoinnit niin mediassa kuin myöskin sosiaalisessa mediassa.

Suomen mittakaavassa esimerkkejä näistä tapahtumista ja ilmiöistä joihin viittaan tässä tekstissäni olisi vaikkapa itsenäisyyspäivän soihtukulkue, Elokapina, heidän toimintatapansa ja sen aiheuttamat keskustelut, Päivi Räsäsen omaa arvomaailmaansa kuvaavat kannanotot ja niistä yhteiskunnassa syntyvät keskustelut ja kirkosta eroamisen aallot, perussuomalaiset, heidän kansanedustajansa sekä heidän näkemyksensä tai ainakin väitetyt näkemyksensä, suomalainen perinteinen media ja erityisesti Yleisradio ja heidän journalisminsa sekä esitetyt syytökset poliittisesti värittyneestä journalismista.

Rehellisyyden nimissä on hyvä mainita että allekirjoittanut on tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Yleisradion palveluksessa, mutta en itse ole millään muotoa tekemisessä sisältöjen tuotannossa vaan oma roolini yhtiössä on ainoastaan teknologian puolella.

Tämä teksti ei myöskään ota kantaa mihinkään näistä yllä olevista esimerkkinä luetelluista tapauksista. Ajatukseni tässä tekstissä eivät liity siis näihin tapauksiin, vaan ne ovat vain ja ainoastaan esimerkkejä kymmenistä ellei sadoista samankaltaisista ilmiöstä jotta tämän tekstin lukija voi saada perspektiiviä minkälaisiin asioihin viittaan yleisellä tasolla kun puhun yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden seurauksista.

Vaara näistä ilmiöistä ei tule ainoastaan siitä, että haitallinen asia itsessään tapahtuu, vaan siitä, että niiden tapahtuminen on seuraus jostakin paljon suuremmasta ja syvemmästä ongelmasta minkä vuoksi kyseinen asia tapahtuu.

Sanat, teot ja toimintamallit ovat seurausta meidän sisäisestä maailmastamme. Miten elämme, puhumme, ajattelemme ja kohtelemme muita on seuraus ajatuksistamme sekä mielemme ja sydämemme tilasta.

Raamattu sanookin osuvasti Luukkaan evankeliumissa luvussa 6 jakeessa 45 seuraavaa: Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Asiat ja ilmiöt kärjistyvät, kriittinen ajattelu ja kyseenalaistaminen puuttuu tai vaihtoehtoisesti kaikenlainen kriittinen kyseenalaistaminen niputetaan matalimman yhteisen nimittäjän mukaan samaan kategoriaan huonoimman samaan kategoriaan kuuluvan esimerkkitapauksen kanssa jonka seurauksena todelliset huolenaiheet sivuutetaan, polarisaatiota kasvatetaan ja samalla heikennetään ihmisten luottamusta kanssaihmisiin. On olemassa vain “me” ja “he”, olet joko puolellamme tai olet meitä vastaan.

Pintaa syvemmällä tasolla huolestuttavinta kaikissa näissä ilmiössä, niistä uutisoinneissa ja niissä käydyissä keskusteluissa on kuitenkin se tapa miten asioita nykyään käsittelemme. Tieto maailmassa on kyllä lisääntynyt, mutta viisaus sitä vastoin on väistynyt syrjään. Rationaalinen ajattelu tekee hidasta kuolemaansa emotionaalisuden alttarilla.

Mieli on sokea kun se on viettiensä vietävissä

Suurimpana huolena kaikissa näissä ilmiöissä ja niiden käsittelytavassa katsantokannasta riippumatta on yksilön subjektiivisen kokemuksen korostaminen epäterveellä tavalla. Emotionaalisuus saa liian suuren painoarvon ja ihmisen toimintaa ja ajattelua ohjaa ensisijaisesti hänen kokemansa tunteet ja impulsiivisuus – ei harkinta, ymmärrys ja viisaus joka perustuu todellisuuteen sellaisena kuin se on.

Tunteet ja niiden ohjaama elämä on kokonaisvaltaisesti yhteiskuntarauhaa vaarantavaa, sillä kun tunteet ottavat vallan asioiden arvioinnissa ei totuutta nähdä tai haluta nähdä enää sellaisena kuin se todellisuudessa on mikä on omiaan johtamaan kansanjoukot ainoastaan sivistymättömään käytökseen missä tunnekuohujen vallassa ajaudutaan mellakointeihin, paikkojen hajottamisiin tai yleisiin väkivaltaisuuksiin. Liian usein arviot asioista, niiden todenperäisyydestä, tekijöiden motiiveista tai vähintäänkin kuvitelluista motiiveista värittyvät omien ennakkoluulojemme kautta jonka jälkeen emme näe asiaa enää sellaisena kuin se aidosti on.

Omat ennakkoluulomme ovat usein seurausta opituista tavoista, omista havainnoista sekä ympärillämme olevien ihmisten opituista käsityksistä joita helposti opimme itsekin pitämään totena jos emme kyseenalaista niitä käsityksiä. Usein kuuleekin sanottavan että ihminen on keskiarvo viidestä lähimmästä elämässään olevasta ihmisestä.

Myös vanha sananlasku kertoo meille, että Seura tekee kaltaisekseen. On tärkeää miettiä minkälaisten ihmisten seurassa aikaansa ensisijaisesti viettää niissä hetkissä jolloin itse voi valita vapaasti oman seuransa. En tietenkään tarkoita siis sitä, että meidän pitäisi välttää itsellemme huonoa seuraa epäterveellä tavalla, eli siten, että emme haluaisi olla koskaan missään tekemisissä sen kaltaisten ihmisten kanssa. Mikäli esimerkiksi joudumme erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa samaan seuraan ihmisten kanssa jotka ovat huonoa seuraa, on tärkeää pyrkiä kohtaamaan heidätkin samanlaisella arvostuksella ja kunnioituksella kuin nekin jotka ovat parempaa seuraa.

Jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi terveellä huomiomisella riippumatta hänen taustastaan tai olemuksestaan, mutta mikäli ihminen käytöksellään osoittaa itse olevansa epätervettä seuraa, on parempi pyrkiä minimoimaan tämänkaltaisen seuran vaikutus omassa elämässä eli siten että ei vietä tarpeettoman paljoa aikaa heidän kanssaan.

Ihminen ei itse voi valita lähtökohtiaan ja kasvuympäristöänsä ja jokainen meistä kasvaa aikuisuuteen – tai vähintäänkin olisi toivottavaa että ihmiset kasvaisivat aikuisuuteen – askel kerrallaan eri tahtiin eri elämän osa-alueissa. Sen vuoksi toisesta ihmisestä arvion tekemisessä ja hänen seurassaan ajan viettämisessä oman arvionsa pohjalta on noudatettava tervettä ja rationaalisesti harkittua päätöstä että emme tee vääränlaista ja epäoikeudenmukaista tunnepohjaista tuomiota. Ihmisen luonne ja käytös olkoon siis hänen mittanaan, ei hänen sosiaalinen asemansa, koulutuksensa, tai varallisuutensa.

Sosiaalinen asema, koulutus ja varallisuus ovat kyllä toisinaan ellei jopa monesti seurausta siitä, mitä ihminen sisimmässään on ja millainen hänen luonteensa, arvonsa ja ajattelutapansa ovat, mutta näin ei aina ole. Jokainen voi vaikuttaa kuitenkin itse omaan luonteeseensa ja sen kehittymiseen ja sitä kautta muuttaa sitä miten itsensä tuo julki ympäristölleen.

Ihmisen luonteen jalostumisen myötä monesti myös ihmisen olosuhteetkin muuttuvat jonka vuoksi olosuhteiden kautta voi jonkinlaisia ennakkoluuloja syntyä siitä mitä ihminen luonteeltaan on, mutta on tärkeää muistaa että olosuhteet eivät muutu hetkessä vaikka ihminen muuttuisi vaan olosuhteet muuttuvat toisinaan hitaasti. Ihmisen sen hetkisistä olosuhteista ei siis voi luoda todellista kuvaa ihmisestä ja hänen luonteestaan, mutta hänen luonteestaan ja käytöksestään sitä vastoin voi luoda selkeän kuvan sitä mitä ihminen todellisuudessa on.

On hyvä muistaa se, että siihen on aina syynsä miksi olemme millaisia olemme luonteeltamme ja arvoiltamme. Monesti arvomme ja toimintatapamme ovat ympäristömme kautta opittuja malleja joita toistamme vuodesta toiseen miettimättä niiden järkevyyttä tai järjettömyyttä. Olennaista on kuitenkin se, aiommeko me jäädä sellaiseksi kuin olemme vai aiommeko me ihmisenä kehittää itseämme elämän eri osa-alueilla ja alammeko nähdä itsemme ja toimintamme todellisessa valossa – siinä valossa, jonka pystymme näkemään vasta kun olemme päässeet yli omien tunteiden sokaiseman mielen.

Niin kauan kun toimimme tunteidemme vietävissä – olipa se tunne sitten ilo, suru, häpeä, pelko, viha, uhriutuminen tai vaikkapa ylimielisyys – niin kauan jäämme jumiin elämässä. Niin kauan kuin syytämme olosuhteitamme tai muita siitä miksi asiamme on huonosti, sitä kauemmin junnaamme ihmisenä paikallamme vailla kehitystä. Aina kun syytämme muita omista olosuhteistamme pyrkimättä tekemään muutosta niihin, niin kauan pakenemme vastuun ottamista elämästämme ja olemme yhä henkisesti lapsen tasolla.

On helpompaa olla olosuhteistaan muita syyttävä viaton uhri ja etsiä muilta siihen oikeutusta, hyväksyntää ja sympatiaa kuin kohdata todellisuus ja alkaa miettimään miten voisin olosuhteitani muuttaa. Jos olosuhteemme elämässä on huonosti, muiden antama sympatia ja hyväksyntä antavat ehkä hyvän mielen ja oikeutuksen tunteen, mutta se ei yleensä johda muutokseen – ainoastaan siihen, että jäämme yhä edelleenkin huonoihin olosuhteisiin emmekä pyri niitä muuttamaan sillä olemme saaneet toiselta jo sen mitä oikeasti vain etsimme eli validointia ja hyväksyntää joka ruokkii meidän tunnettamme ja kaipuutamme tulla hyväksytyksi ja kohdatuksi sellaisena kuin olemme vailla tarvetta kehitykseen.

Tunteiden ohjaama elämä estää todellisen muutoksen parempaan. Tunteet ovat kyllä tärkeitä olla ja niitä tunnistaa, mutta mikäli antaa niiden ohjata omaa elämäänsä ja käytöstään on lopputulos se, mitä länsimaissa nyt näemme – ylimielisyyttä, riitaisuutta, vian näkemistä kaikissa muissa mutta ei itsessään, itsensä näkemistä todellisuutta paremmassa valossa ja yleisesti kokonaisvaltaista käytöstapojen puutetta.

Kun sivistys kuolee on jäljellä enää vain leipää ja sirkushupeja

Kautta ihmiskunnan historian on ihmisillä luultavasti ollut jonkinlaisia luokkayhteiskuntia. Luokka voi olla näkyvä tai näkymätön, mutta silti olemassa oleva vähintäänkin tiedostamattomalla tasolla.

Nykyisessä yhteiskunnassa olemme ainakin oman arvioni mukaan näkymättömän luokkayhteiskunnan vaikutuksessa. Meillä ei ole erilaisia tietoisia ja rajattuja yhteiskuntaluokkia ja emme ole siis jumissa siinä yhteiskuntaluokassa johon synnymme ja jossa kasvamme, vaan jokainen meistä voi olla ja kehittyä millaiseksi vain. Kuitenkin meillä on yhä selkeitä yhteiskuntaluokkia jonka kautta peilaamme todellisuuttamme vaikka emme aina sitä tiedostaisi.

Tarkoitan siis sitä että meillä on esimerkiksi varakkaita ja meillä on myös vähävaraisia, meillä on korkeasti koulutettuja ja meillä on myös vähemmän koulutettuja, meillä on ministereitä ja presidentti ja monia erilaisia yhteiskunnallisia asemia jotka ovat sosiaalisia yhteiskuntaluokkia joihin kuka tahansa voi kasvaa lähtökohdistaan riippumatta.

Pidän hyvänä sitä että meillä on tämänkaltainen luokkamalli missä jokainen voi kehittyä mihin tahansa riippumatta lähtökohdistaan mutta pidän silti sitä huonona että luokkamallit jotka meillä selkeästikin yhteiskunnassame on, ovat liian huomaamattomat. En tarkoita sitä että ihmisiä pitäisi selkeästi lokeroida johonkin luokkaan ja kohdella sen mukaisesti, vaan sitä että ihmisen itsensä pitäisi ymmärtää oma yhteiskunnallinen asemansa ja yhteiskuntaluokkansa ja toimia sen mukaisella arvokkuudella.

Kun yhteiskuntaluokat ovat selkeät ja ihmisellä on aina itseään ylempiä arvoasteikollaan, silloin ihmisellä on jotain itseään korkeampiarvoista jota voi katsoa ja oppia ja josta voi ottaa mallia omalle kehitykselleen. Tämä antaa mahdollisuuden saada esimerkin siitä kuinka voi ihmisenä kasvaa jalompaan ja arvostettavampaan suuntaan.

Yhteiskuntaluokkien murentamisella ja kaikkien tasapäistämisellä on luultavastikin ollut jalo pyrkimys siihen että kaikki olemme tasa-arvoisia ja siten meille pitää antaa samat lähtökohdat. Ikävä kyllä tämä ei ole johtanut siihen että sivistyksen taso olisi kautta yhteiskunnan lisääntynyt, vaan siihen että korkeammassa yhteiskuntaluokassa olevalta ei odoteta enää ylevämpää ja arvokkaampaa käytöstä mitä aikaisemmin on häneltä odotettu. Tämä riisuu pois hänelta omasta asemastaan vastuun ja velvollisuuden muita kohtaan koska sellaista ei enää kukaan odota häneltä, mutta samalla se kuitenkin jättää silti hänelle näkymättömän luokkayhteiskunnan luokan edut.

Korkeammassa yhteiskuntaluokassa oleva ihminen voi toisin sanoen nykyään olla yhä yhteiskunnalisesti arvokkaammassa asemassa, mutta hänen toimintaansa, käytöstään, sivistystään ja luonteensa arvokkuutta ei enää ohjaa asemansa vaatima arvokkuus ja itsensä hillitsemisen tarve, vaan sitä voi nykyisin ohjata täysin hänen oma tunnepohjainen egosentrisyytensä missä ihminen on vastuussa vain itselleen välittämättä muista. Valta-asema vailla vastuuta on turmiollinen niin yksilölle itselleen mutta vielä suuremmassa määrin muille.

Sivistys, sävyisä ja hillitty käytös sekä arvokkuus ovat asioita joita soisi olevan jokaisella aikuisella ihmisellä, mutta valitettavasti nykyisessä yhteiskunnassamme mitkään näistä hyveistä eivät enää ole vaadittuja ominaisuuksia juuri keneltäkään. Ne ovat kyllä yhä hyveitä, asioita joilla ihminen voi erottua edukseen, mutta niin kauan kuin ne eivät enää ole vaatimuksia missään yhteiskuntaluokassa, sitä enemmän yhteiskunta tuhoaa itseään.

Kun sivistys kuolee, on jäljellä enää leipää ja sirkushupeja. Ikävä kyllä enää ei edes tarvitse lähteä kauas niitä etsimään, sillä koko yhteiskunnasta on muodostunut jättikokoinen sirkus missä hyveellinen muita ihmisiä kunnioittava ja huomioiva käytös joka on järjellisen päätelmän ja itsensä hillitsemisen seurausta on korvattu tunteella elämisellä. Itsensä hillitsemisestä tai arvokkaasta käytöksestä ei ole enää tarve välittää ja oman lapsellisen ja sivistymättömän röyhkeytensä voi tuoda esiin omasta yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta.

Vaikka odotukset ovatkin jo matalalla, onnistumme silti aina yllättämään itsemme ja toisemme siitä kuinka paljon matalammalle voimme päästä.

Huonot puut tuottavat huonoa hedelmää

Kun katsoo sosiaalisen median keskusteluita – mikäli niitä enää voi hyvällä tahdollakaan mieltää keskusteluksi – on helppoa huomata se mihin tällä tekstilläni viittaan. Kommentit ja mielipiteet erilaisista asioista, tapahtumista, ihmisistä ja ihmisryhmistä luodaan nopeasti, vailla harkintaa ja perinpohjaista selvitystä onko asia todellisuudessa niin. Etsimme vahvistusta omille tunteillemme ja uskomuksillemme, sille että asia on juuri niin kuin uskon tai haluan uskoa sen olevan, riippumatta siitä mikä on totuus. Äkkipikaisuus tunnereaktion vallassa on lähtökohtainen toimintamalli harkinnan sijaan.

Sosiaalinen media ja siellä tapahtuva banaali käytös ei kuitenkaan ole varsinainen ongelma, vaan se on ainoastaan seurausta paljon syvemmällä olevasta ongelmasta – siitä, että emme enää kasva emotionaalisesti aikuisiksi vaan olemme yhä henkisesti lapsen tasolla jolloin meidän toimintaamme ohjaa omat aistimme, viettimme ja tunteemme. Kun objektiivinen todellisuus ohitetaan yksilöiden subjektiivisten tuntemuksien vuoksi olemme yhteiskunnallisesti äärimmäisen vaarallisella ja epävakaalla polulla.

Individualistiskeskeinen yhteiskunta toimii hyvin niin kauan kuin meitä ohjaa itseämme ylevämmät ja jalommat päämäärät ja arvot, mutta siinä vaiheessa kun olemme nostaneet oman itsemme ja omat subjektiiviset tunteemme määrittämään asioiden arvokkuuden ja merkityksen olemme kylväneet länsimaisen yhteiskunnan tuhon siemenet. Kun lakkaamme tuntemasta häpeää sopimattomasta käytöksestä ja mikäli sellaista hyväksymme yhteiskunnassa – vieläpä nähden sen jopa arvostettavana hyveenä -, sitä varmemmin tuhoamme kokonaisen kansakunnan ja häpäisemme kulttuurimme ja historiamme.

Kun emme enää vaadi toisiltamme ja itseltämme juuri minkäänlaista arvokkuutta vaan hyväksymme tahdittoman käytöksen tai mitäänsanomattoman keskinkertaisuuden jossa ei odoteta kehitystä, on lopputuloksena katastrofi niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

Kaiken lopuksi on hyvä kuitenkin muistaa se, että emme voi muuttaa muita vaan ainoastaan itseämme. On turhaa siis käyttää aikaansa odottaen ja vaatien muilta muutosta, syyttää heitä heidän teoistaan tai tekemättämättä jättämisistä. Tärkeintä onkin keskittyä ainoastaan siihen että kehittää itseään ja luonnettaan.

On tärkeämpää katsoa itseään ja käytöstään ja antaa sen puhua puolestaan kuin mennä kertomaan muille kuinka heidän pitäisi muuttua. Ne ketkä tahtovat kehittää itseään ja muuttua, he kyllä kehittävät itseään ja muuttuvat. Ne ketkä eivät sitä vielä elämässään tahdo, eivät sitä tule käskemällä tahtomaan ainakaan niin kauan kuin yleinen asenneilmapiiri yhteiskunnassa suvaitsee ylimielisyyttä, typeryyttä ja röyhkeyttä.

Huono maaperä tuottaa huonoja puita ja huonot puut tuottavat huonoa hedelmää, joten on parempi keskittyä huonojen hedelmien kauhistelemisen sijaan omassa elämässään ainoastaan siihen että pitää parempaa huolta omasta maaperästään jotta itse voisi omalla käytöksellään tuottaa parempaa hedelmää joka antaisi parempaa satoa muiden palvelukseen ja tuottaisi siten kunniaa Taivaalliselle Isällemme.