Tämänkertainen kokkailukeskiviikkoateria on LIDL:stä ostamani Wieninpihvi jonka söin paistetun tomaatin ja tuoreiden kasvisten kanssa. Tuttuun tapaan yksinkertaisella linjalla siis mennään.
Näin yksinkertaisen ruoan ollessa kyseessä ei siitä ole paljoa kerrottavaa muuta kuin se että maku näissä pihveissä on aivan uskomattoman hyvä ja näitä täytyy ostaa useammankin kerran.
Valmistus on suoraviivaista eli pannulle vain jotain rasvaa, sen jälkeen pihvit pannulle ja 12-16 minuuttia paistamista. Pihvien pannulla paistuessa on aikaa viipaloida salaatit lautasen reunalle sekä leikellä tomaattia sopivan kokoiseksi viipaleeksi odottamaan pannulle viskaamista.
Pihvit pannulla lämpenemässä
Annoin pihvien lämmetä pannulla jo joitain minuutteja ennen kun heitin sekaan myös tomaattiviipaleet. Ensi kertaa ajatellen voisin heittää lisää rasvaa pannulle tomaattien alle sillä tomaateilla oli taipumusta köntsähtää hieman pannuun kiinni.
Paistettu tomaatti antoi kyllä mukavan lisämaun muuten yksipuoleiseen ja aneemiseen ateriaan. Täytynee koettaa jokin toinen kerta paahtaa tomaattien lisäksi myös ananasta tai jotain muuta vastaavaa.
Helppo ja nopea ateria joka olisi kuitenkin kaivannut lisuketta lautaselle antamaan visuaalisesti kauniimpaa kokemusta.
Satuinpa törmäämään YouTubessa pyöriessäni sangen mielenkiintoiseen mutta kohtalaisen creepyyn Talent Show -esiintyjään. Esiintyjä on Sacred Riana nimellä esiintyvä maagikko joka on tässä koostevideossa esiintymässä Asia’s got talent -televisio-ohjelmassa.
Esityksessä mielenkiintoisimpana piirteenä itse pidin sitä miten esiintyjä rakentaa koko shownsa kahutematiikan, mystiikan ja pelon ilmapiirin ympärille alusta loppuun saakka toisin kuin monet muut taikurit. Vaikkakin temput ovat samankaltaisia mitä monelta muultakin taikurilta nähdään on lavashow ja teatreaalisuus aivan omanlaisensa. Siinä missä yleensä ainakin itse taikurit vaikuttavat normaaleilta on Sacred Riana itsekin kuin suoraan kauhuelokuvista.
Varoituksen sanana sen verran kuitenkin että osa nähdyistä tempuista voi olla hieman ahdistaviakin katsoa mikäli näihin juttuihin uskoo.
Tomb Raider: Underworld on Crystal Dynamicsin kehittämä ja Eidos Interactiven julkaisema toimintaseikkailupeli vuodelta 2008. Peli on julkaistu Playstation 2:lle, Playstation 3:lle, Xbox 360:lle sekä PC:lle. Kiitos Microsoftin Xbox One -konsolin erinomaisen taaksepäin yhteensopivuustoiminnon oli tätä peliä mahdollista päästä nauttimaan myös uudemman konsolisukupolven Xboxilla. Pelasin tämän läpi Xbox One X:llä.
Vaikka olen tämän kertaalleen aikaisemmin pelannut läpi vuonna 2015 Playstation 3:lla oli tähän helppoa tarttua yhä uudemmankin kerran. Pidin pelistä ensimmäisellä läpipeluukerralla ja tämä sattui olemaan tammikuun Games with gold -pelinä Xbox Live Gold -tilaajille joten ei ollut mitään syytä olla tarttumatta Underworldiin toistakin kertaa.
Skandinaavisen mytologian syövereissä
Tarinallisesti Underworld on kiintoisa ja ainakin itselleni hyvin uppoava aihepiirinsä osalta sillä tarina flirttailee skandinaavisesta mytologioista tuttujen aiheiden ympärillä. Lara seuraa vanhempiensa jalanjäljissä aarteiden etsijänä ja onnistuu löytämään Välimereltä Thorin hanskan. Kuitenkin löytö ei miellytä kaikkia ja tuntematon vihollisjoukko räjäyttää luolaston jättäen Laran sisäpuolelle etsimään pakotietä takaisin ihmisten ilmoille.
Kieli keskelle suuta
Tarinan edetessä paljastuu että vihollisjoukolla ja Laralla on entuudestaan yhteisiä tuttavia jotka sotkeutuvat tarinaan mukaan. Laralle selviää myös että isänsä on etsiessään Avalonia erehtynyt paikasta ja ollutkin Nilfheimissä. Samoin Laran äiti on mennyt aikoinaan Helheimiin eli skandinaavisen mytologian kuolleiden valtakuntaan. Päästäkseen sinne sisään Lara kuitenkin tarvitsee myös Mjölnerin, legendaarisen Thorin vasaran ja näinpä tarina hakee vähitellen muotoaan skandinaavisen kansantaruston ympärille.
Maailma on muuttunut kymmenessä vuodessa
Nykypelaajalle – minä mukaanlukien – voi Underworld aiheuttaa alussa hieman kevyttä hämmennystä sillä lähes kaikki nykypeleistä tutut elementit loistavat poissaolollaan. Pelin aikana Laran normaalisti kirmaillessa pitkin maita ja mantuja ei näytöllä näy mitään muuta kuin peli. Jatkuvalla syötöllä ei ole siis HUDia jossa olisi karttoja, infolaatikoita ja miljoonaa muuta pientä näytön täytettä. Pelin aikana HUD tulee välillä esiin tilanteissa jolloin sille on tarvetta. Esimerkiksi kun Lara ottaa aseen esiin ja laittaa lyijyä ilmaan tulee vasempaan yläkulmaan näkyviin panosten määrä.
Kaunotar ja hirviö
Alussa tästä karttojen ja opasteiden puutteesta tulee helposti jopa hieman orpo ja avutonkin olo kun ei ole päivänselvää minne suuntaan tässä on tarkoitus suunnistaa ja mitä on tarkoitus tehdä. Hyvänä puolena peli kyllä pitää pelaajastaan huolen sillä kenttien suunnittelu auttaa pelaajaa toimimaan vaistomaisesti siten kuin on tarkoitettu.
Pelin kymmenen vuoden takaisen historian huomaa kyllä helposti myös muista piirteistä. Grafiikat on nykyisiin peleihin tottuneelle silmälle varsin karkeaa katsottavaa mutta onneksi vauhtiin päästyä tähän ei juurikaan tule edes kiinnitettyä huomiota. Isompi ikävyys jolla on jo pelattavuuden kannalta merkitystä sitä vastoin löytyy kontrolleista. Vaikka nykypeleistä voi olla mitä mieltä tahansa väitän silti että nykypeleissä kontrollit on lähes poikkeuksetta merkittävästi paremmat kuin tässä ja muissa tämän aikakauden tuotoksissa.
Ohjattavuus toimii pääpiirteittäin asiallisesti mutta paikoitellen Lara päättää hypätä aivan minne sattuu pienen virheeliikkeen seurauksena. Toisinaan tuntuu että virheliikettä ei edes tarvitse olla kun Lara päättää hakeutua Ahdin valtakuntaan päättämään päiviään tai muuten vain toteuttaa vapaapudotusta vailla laskuvarjoa tarpeettoman korkeilta paikoilta. Toisinaan tämänkaltaiset kontrollien ongelmat aiheuttavat jopa kevyttä turhautumista.
Isokokoisia öttiäisiä päästään lahtaamaan
Myöskin ison budjetin pelien muuttumisen kymmenessä vuodessa huomaa niiden tallennuslogiikasta. Siinä missä nykypelit tallentavat usein mahdollistaen inhimillisemmät pelisession pituudet (joita ei pelaajana tietenkään tule kuitenkaan suosittua) on Tomb Raider: Underworldissä toinen meininki. Pidemmässä pelin luvussa saattoi kestää tunti tai ylikin ja jos oli pelannut sen lähes loppuun mutta lopettanut kesken, ei peli antanut armoa seuraavalla kerralla vaan koko osio piti pelata uudemman kerran seuraavalle välitallennuspaikalle.
Pelin käynnissä ollessa välicheckpointteja oli kyllä useita mutta ei sellaisia että niistä olisi voinut jatkaa seuraavan kerran peliä uudelleen käynnistäessä. Tämä pisti hieman turhauttamaan paikoitellen kun pelisessiota piti venyttää sen vuoksi aamuyön pimeille tunneille saakka jotta peli varmasti on tallentanut edistymisen.
Kaikesta huolimatta hyvä peli
Palovaroittimen paristot on hyvä muistaa tarkistaa aika ajoin
Vaikka Tomb Raider: Underworldissa on paljon asioita joita olisi voitu tehdä paremmin oli siinä silti onnistuttu tärkeimmässä eli viihdyttävyydessä. Se on kaikessa suoraviivaisuudessaan miellyttävän mutkatonta kevyttä puzzleilua tarjoileva toimintaseikkailu jossa on imua vielä tänäkin päivänä.
Vaikeustaso on kasuaalipelaajalle sopivasti mitoitettu, puzzlet eivät vaadi aivan hillittömiä ruudinkeksijän kykyjä ja jatkuvasti näytöllä näkyvän kartan puutteesta huolimatta pelimaailmassa on mahdollista suunnistaa ilman turhautumiseen asti menevää haahuilemista joten kenttäsuunnittelu on varsin toimivaa tasoa. Pelin pituuskin on inhimillinen sillä tämän tahkoaa läpi How Long to Beat -sivuston (ja myös omien kokemusteni mukaan) noin kymmenessä tunnissa.
Kaiken kaikkiaan vanhuudesta huolimatta Tomb Raider: Underworld on pelaamisen arvoinen peli myös vuonna 2018.
“Mutta ollessani paikassa, jonka kieli on minulle vieras, minusta tulee arka. Olin unohtanut sen. Kun sanoista ja lauseista puuttuu syvin merkitys, kun ymmärrän ja voin sanoa ääneen vain perusasiat, minä kutistun ja uuvun, kadotan omat ääriviivani.” (s. 42)
Pitkästä aikaa sain luettua kirjan sillä ensi viikolla on jälleen Kirjailijan Kanssa -lukupiiri johon itselläni on aikomus päästä menemään paikalle mukaan. Lukupiirissä tällä kertaa on Helmi Kekkosen romaani Vieraat joka on julkaistu vuonna 2016.
Helmi Kekkonen on suomalainen kirjailija jonka teoksia on ennen tätä julkaistu Kotiin (Novellikokoelma, 2009), Valinta (Romaani, 2011) sekä Suojaton (Romaani, 2014). En valitettavasti ole näistä yhtäkään aikaisemmin lukenut joten täysin uutena tuttavuutena teoksen lisäksi tuli myös kirjailijakin.
Vieraat on tyylillisesti varsin mielekiintoista luettavaa ja se poikkeaa selkeästi monista muista vuosien mittaan lukemistani teoksista niin kielellisen kuin ilmaisullisen tyylinsä osalta. Siinä missä monissa muissa lukemissani teoksissa on selkeää alusta loppuun saakka etenevää tarinankuljetusta on tässä tyyli toisenlainen. Aivan alussa teos maalailee lukijansa mielenmaisemaan kuvaa jossa tarinaa ja tapahtumia kerrotaan sivustakatsojan perspektiivistä hieman elokuvamaiseen tyyliin. On siis tapahtumapaikka, tapahtumia ja persoonaton sivustaseuraaja joka kuvaa tätä kaikkea lyhyillä havainnoillaan ympäröivästä todellisuudesta vailla protagonistin luomaa subektiivisuuden filtteriä.
Kuitenkin heti alkuvaiheiden jälkeen astutaan yksi kerrallaan tapahtumapaikan henkilöhahmojen sielunmaisemaan. Kirja hyppää luvuissaan yksilöihin jotka ovat osallisena tässä alun rutiininomaisessa vierailutapahtumassa ja sen jälkeen luku kerrallaan teos alkaa vähitellen antamaan pintapuolisille ihmisille niiden persoonaa ja sisältöä, kertomaan heidän tarinaansa jonka kautta lukijan on helpompaa nähdä alun tapahtumapaikka ja sen henkilöt persoonina joilla on oma historiansa kasvottomien ja muodottomien henkilöhahmojen sijaan.
Henkilöhahmojen kuvaus on suhteellisen pintapuoleista niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, eli henkilöhahmoille luodaan historiaa ja persoonaa, heistä kerrotaan tarpeeksi jotta lukija saa rakennettua omanlaisensa tulkinnan hahmosta mutta siinä ei kuitenkaan jäädä kuvailemaan suhteettoman paljoa jokaista hahmon piirrettä. Omaan makuuni tämä tyyli sopi hyvin sillä sen myötä lukijan on helpompaa etsiä teoksen sisällöllistä tarkoitusta ja merkitystä muualtakin kuin vain tarpeettoman syväluotaavasta analyysistä joka tuntuisi valmiiden vastauksien kertomiselta kysymyksiin joita kukaan ei ole käskenyt kysyä, mutta joita lukijana helposti Vieraita lukiessa onneksi syntyy.
En toki tiedä mistä teoksessa on lopulta kyse ja jokainen lukija varmastikin tulkitsee teosta eri tavoin oman maailmankuvansa kautta, mutta itselleni teoksesta syntyi mielikuva rikkinäisten ja hauraiden ihmisten kaipuusta eheään elämään. Henkilöhahmojen toimintamalleja ja heidän haavoittuneiden elämiensä repaleisuutta pohtiessa en voinut välttyä ajatukselta siitä että ainoa mikä heitä estää lopulta näkemästä terveen tasapainoista elämää on heidän oma toimintamallinsa jossa oma onnellisuus projoisoidaan ulkoisiin olosuhteisiin ja kokemus tasapainoisesta elämästä muihin ihmisiin ja heidän tarpeeseen toimia kuten henkilö haluaa jotta hän voisi olla onnellinen.
Toiset heistä toistavat samoja virheitä kuin vanhempansa, toiset taas sitä vastoin tiedostavat vanhempiensa virheet ja pyrkivät olemaan toistamatta samoja toimintamalleja mutta samalla kuitenkin onnistuvat luomaan vastareaktiollaan yhtä absurdin tilanteen kuin omien varoittavien esimerkkiensä kohteet ovat luoneet. Esimerkiksi Anna joka päättää luoda lapsen. Hän on nähnyt vanhempiensa toiminnassa paljon parantamisen varaa mutta tuntuu aivan kuin hän pyrkisi valinnallaan olla tietoisesti yksinhuoltaja omien pelkojensa vuoksi. Hän haluaa olla äiti mutta kuitenkaan hän ei tarvitse muutoin miestä elämäänsä kuin lapsen alkuun laittamiseen. Hahmon kuvauksesta syntyi mielikuva yksinäisestä ihmisestä joka pelkää päästää muita ihmisiä aidosti lähelleen mutta joka todellisuudessa kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja tietää että lapsen saattaminen tähän maailmaan ja siitä huolehiminen antaa mahdollisuuden olla kohtaamatta yksinäisyyttä ja toisen ihmisen lähelle päästämisen pelkoa vielä pitkäksi aikaa.
Myöskin Senja on henkilöhahmona kiintoisa sillä hänen halunsa eheästä ja onnellisesta perheestä tuntuu enemmänkin pakokeinolta kohdata oman elämänsä ongelmat ja haasteet sellaisena kuin ne on. Esimerkiksi Senjan ja äitinsä persoonien selkeät erovaisuudet ja haastava keskinäinen suhde rakentaa mielikuvaa siitä että Senja pyrkii pakemaan omia ongelmiaan ja käsittelemättömiä lapsuutensa ongelmia omaan parisuhteeseen ja perheeseen. Hän haluaa todella kovasti saada lapsen miehensä kanssa mutta jossain vaiheessa terveen haluamisen ja pakkomielteisyyden väliset rajat alkavat hämärtyä.
Kaikenkaikkiaan Vieraat on varsin toimiva teos jossa lukijan annetaan rakentaa annetuista paloista haluamanlaistaan palapeliä osa kerrallaan. Valmiita selityksiä ei tarjoilla tarpeettomasti ja lukijalle jää tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Vieraat on samaan aikaan lohduton kuvaus jossa monen rikkinäisen ihmisen elämä ei muodosta kuitenkaan eheyttä missään vaiheessa mutta samaan aikaan se on myös jollain muotoa lohdullinen sillä kaikkea mitä sanomattomiksi sanoiksi jää emme koskaan joudu kohtaamaan.
Teoksen luettua herää myös ajatus siitä että onko olemassa eheitä ihmisiä lainkaan, vai onko vain olemassa eri tavoin rikkinäisiä ihmisiä mutta joiden rikkinäisyyttä toiset eivät näe sillä heidän ongelmansa ovat sellaisia joita emme itse ongelmina edes näe mutta jotka sitä kantajalleen voivat olla heidän omien kokemustensa luomien painolastien vuoksi?
Pölyt lattialla vaikuttaa pieneltä murheelta tämän jälkeen
Leffalauantain tämän viikon valinnaksi päätyi Renny Harlinin ohjaama trilleri Cleaner (IMDB) vuodelta 2007. Cleanerin pääosarooleissa nähdään Samuel L. Jackson, Ed Harris, Eva Mendes, Luis Guzmán sekä Keke Palmer.
Cleaner kertoo tarinaa entisestä poliisista joka on vaihtanut työnsä rikospaikkojen siivoajaksi. Käytännössä kun poliisit ovat hoitaneet osuutensa menee Tom Cutler (Samuel L. Jackson) paikan päälle siivoamaan paikalta rikoksen jäljet jotta asunnot ja muut paikat saadaan jälleen siihen kuntoon että kukaan ei pysty tietämään että paikalla on tapahtunut henkirikos. Seinät, sohvat ja kaikki tekstuurit saavat perusteellisen putsaamisen ammattilaisen otteella.
Tavalliseen tapaan uusi toimeksianto tulee ja Tom lähtee siivoamaan paikan epämukavaa verellä kirjoitettua historiaa pois näkyvistä. Seuraavana päivän hänen mentyään käymään uudemman kerran paikan päällä saa hän yllätykseen havaita talolla talon rouvan Ann Norcutin (Eva Mendes) joka on häntä ottamassa vastaan. Hänen miehensä on kadonnut ja etsinnät on käynnissä mutta kukaan ei tiedä minne hän on kadonnut. Onko siivoaja siis tietämättään käynytkin lakaisemassa todistusaineistot henkirikoksesta ilman että tieto rikoksesta on vielä edes poliisilla?
“You did WHAT?” Ann Norcutin roolissa nähdään Eva Mendes.
Tapahtuman aikoihin myös Tomin tytär Rose kyselee edesmenneestä rikoksen uhrina menehtyneestä äidistään ja käynnissä olevien tutkimusten edetessä Tom saa havaita että kaikki historian synnit eivät ole kaikin puolin unohdettuja. Vanhat poliisivoimissa yhä työskentelevät entiset kollegat nivoutuvat mukaan tarinaan eikä Tomkaan voi välttää menneiden asioiden kohtaamista.
Cleaner edustaa juoneltansa keskivertoa tarinaa joka rullailee mukavalla tempolla eteenpäin. Juonessa oli useita lankoja joista lopulta kuitenkin punotaan eheän toimiva ja viihteellinen tarina. Vaikka juonessa olikin useita ennalta-arvattavuuksia ja perinteisiä kliseitä oli siinä silti muutamia pienimuotoisesti yllättäviäkin käänteitä jotka pitivät katsomiskokemuksen miellyttävyyttä yllä.
Ohjauksellisesti ja visuaalisesti elokuva on perinteisen toimivaa tasoa vailla suurempia yllätyksiä. Kasvolähikuvia käytetään keskusteluissa usein ja muutenkin kuvakulmat on perinteisiä hyväksi havaittuja ja toimivia kuten myös kameran kuljetuksetkin. Leikkauksissa käytetään mukavasti sopivassa määrin lyhyitä leikkauksia kertomaan nopeasti tapahtuman kulkuja jotka ovat relevantteja mutta eivät sellaisia että koko tapahtumakulku pitäisi kuvata pidemmillä otoksilla.
I’m gonna shoot you, bang bang! Aseen varressa poliisi Eddie Lorenzo (Ed Harris)
Esimerkkinä tällaisesta leikkauksellisesta tyylistä toimii siis vaikkapa rikospaikalle tultua hanskojen laitto, pesuaineiden levittelyt, siivoaminen ja muut vastaavat toimenpiteet aiheen tiimoilta jotka ovat tarinan kuljetuksen kannalta olennaisia mutta sellaisia että niihin ei kannata kuluttaa pitkään katsojan aikaa jotta katsoja ei kerkeä kuolla tylsyyteen. Pidempien ja lyhyempien leikkauksien osalta oli elokuvassa siis mukavan tasapainoinen tunnelma.
Kokonaisuutena Cleaner on keskinkertainen elokuva. Se ei tarjoa mitään erikoista uutta tai ihmeellistä katsojalleen mutta se toimii kuitenkin viihteellisenä elokuvana. Sen katsoi kerran ja kavereiden kanssa tämän voi katsoa toisenkin kerran jos joku välttämättä sen haluaa nähdä. Kuitenkaan itse en tästä saanut paljoakaan irti joten se jää “Ihan ok, perusleffa” -kategoriaan.
