“Suuri, valkoinen huvipursi oli juuri tulossa satamaan, ja kaukana taivaanrannalla näkyi tankkilaiva, jonka ääriviivat erottuivat sinistä merta vasten pieninä ja puhdaspiirteisinä sen suunnatessa kulkunsa länttä kohden läheltä riuttaa välttääkseen vastavirtaa ja siten säästääkseen polttoainetta.” (s. 253).

Kirjava Satama (alkuperäiseltä nimeltään To have and have not) on yhdysvaltalaisen kirjailija Ernest Hemingwayn kirjoittama romaani vuodelta 1937. Sivuja tässä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painoksessa oli 253.

Päähenkilönä teoksessa on oman pienen laivan kapteeni Harry Morgan joka tienaa rahaa järjestämällä retkiä joissa matkalaiset pääsevät kalastamaan. Elämä lähtee ajautumaan raiteiltaan epäonnisen reissun jälkeen missä asiakas jättää maksunsa maksamatta ja katoaa maasta lentokoneella. Rahan tarpeen takia Harry alkaa ottamaan vastaan laittomia viinan ja ihmisten salakuljetuskeikkoja eivätkä rikokset lopulta jää näihin.

Omaan makuuni erikoisena aspektina kirjan alkupuoleen suhteutettuna teoksessa lähdetään myöhemmässä vaiheessa kuvaamaan täysin muitakin ihmisiä ja heidän elämäänsä, eli koko teos ei käsittele Harry Morgania ja hänen elämänsä vaiheita vaikka pidemmän aikaa siltä lukiessa ensin vaikuttaakin.

Itse pidin enemmän siitä kun teos keskittyi Harryyn ja hänen toimiinsa, mutta tarinan siirryttyä enemmän kuvaamaan muita henkilöitä tuntui aivan kuin kaksi eri teosta olisi yhdistynyt vailla kunnollista yhteennivoutumista. Muut henkilöt ja heidän kuvauksensa jäivät lähinnä etäisen ja irtonaisen tuntuiseksi sivujuonteeksi ja tuntui irrelevantilta täytteeltä.

Hahmoja ei kovin syvästi avata, mutta tarpeeksi jotta heistä voi muodostaa mielikuvat. Hahmojen syvempiä kuvauksia merkittävämpi aspekti teoksessa luultavasti kuitenkin on sen tarina ja se, kuinka vastoinkäymisten ja epätoivon iskemisen kautta on vaarana lähteä joustamaan moraalista ja ajautua rikoksen maailmaan.

Kokonaisuutena teos piti hyvin yllä mielenkiinnon jolloin sen lukeminen oli helppoa, sujuvaa ja viihdyttävää. Teksti on nopeaa luettavaa eikä missään vaiheessa tule vastaan kovinkaan monimutkaisia virkkeitä. Luettava teos, vaikkakaan ei omaan makuuni mitenkään erityisesti säväyttävä.

“Vois syödä vaikka kenkät jalassa ja pipo päässä. Katsoa puoli yhdeksän aikaan hölmöläisporukoiden kotivideoita uutisten sijaan. Mutta minuutin kuluttua tunsin sen mitä lättähattu vapauden alla tuntee. Yksinäisyyden.” (s. 89)

Tuomas Kyrön kirjoittama Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on vuonna 2012 julkaistu romaani jonka on julkaissut WSOY. Viimeinen numeroitu sivu on 130 joten kirja on suhteellisen lyhyt ja nopealukuinen.

Edellisen teoksen, Mielensäpahoittaja (lue arvostelu), tapaan kirjan protagonistina on noin 80-vuotias yksin asuva perisuomalainen mies joka elää maaseudulla omiin elämäntapoihinsa juurtuneena. Elämisen rytmi on kuitenkin vaikeutunut maailman muuttuessa, sillä hänen oma vaimonsa on sairaalassa ja aikaisemmin häntä avustamassa käynyt ruma mutta hyvä kotiapulainen on vaihdettu vastoin hänen tahtoaan nuoreen ja kauniiseen mutta vääränlaiseen avustajaan. Tämä ei mielensäpahoittajalle sovi ja niinpä hän ei päästä uutta avustajaa kotiinsa vaan lukitsee ovensa sisäpuolelta tehden selväksi että hänen apuaan ei kaivata.

Yksin ilman apulaista ollessaan mielensäpahoittaja joutuu useamman päivän ilman lämmintä ruokaa oltuaan vielä vanhoilla päivillään opettelemaan ruoan laittamisemisen jalon taidon. Hankaluuksia riittää eikä ruskeankastikkeen teko ole kovin helppoa, mutta kirjan edetessä kokkailutaidot kohenevat samalla kun lukijalle kerrotaan erilaisista asioista mistä kaikesta mieltä on keretty pahoittamaan.

Omat ajatukset kirjasta on hieman kahtiajakoiset. Siinä oli edellisen kirjan tapaan tuttua ja turvallista suomalaisen jäärän mielenmaisemaa, mutta jotenkin jääräpäisyys tuntui kuitenkin aikaisempaa pehmeämmältä ja jopa hieman avoimemmalta joillekin maailman muutoksille. Aivan kuin jääräpäisyyden alta olisi hieman nähtävissä paikoitellen jopa ymmärrystä muidenkin ihmisten erilaisia elämäntapoja kohtaan, vaikka aivan villiksi ja liian ymmärtäväiseksi ei kuitenkaan ryhdytä.

Kirjassa oli humoristinen ote, vaikkakaan erikoisia naurahduksia ei ainakaan itselleni kovin monessa kohtaa tullut. Huumori on kuitenkin toimivaa ja viihdyttävää, mutta ehkä itse odotin enemmän sellaista jolle olisin nauranut ääneen enemmänkin.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on omalla tapaansa aikaisempaa osaa lohdullisempi teos. Se tuntuu inhimillsemmältä ja siinä on enemmän kasvutarinaa kuin vain yksinäisen suomalaisen miehen jääräpäisyyttä. Onnistumisen kokemukset ruoan laitossa ja naapurilta yllättävät ruoasta kehujen saamiset sekä mielensäpahoittajan aikaisempaa avoimempi mieli eri asioita kohtaan tekee kirjasta teoksen, joka antaa lukijalleen toivoa siitä että vanhakin jäärä voi pehementyä onnistumisen kokemusten myötä helpommaksi ja lämpimämmäksi ihmiseksi kohdata.