Pari viimeisintä postausta olen tänne kirjoittanut siitä kuinka olen innostunut koettamaan filmikuvaamisessa itselleni uutta asiaa, eli filmin pushaamista. Ensimmäinen pushaaminen tapahtui Kentmere Pan 400 -filmillä jonka pushasin ISO 800:aan (lue täältä) ja seuraava Ilford HP5 Plus 400:lla jonka myöskin pushasin samaiseen ISO 800:aan (lue täältä).

Koska kummankin filmin kohdalla pushaamalla saamani tulokset olivat itseäni miellyttävät päätin koettaa kuinka hyvin Ilfordin HP5 Plus 400 -filmi taipuisi jos sitä pushaisin yhden pykälän sijasta kaksi pykälää, eli kuvaisin kamerassa ISO 1600 -arvoa käyttäen ja antaisin valotusmittarin asettaa arvonsa sen mukaan ja sitten kehitysvaiheessa vain kehittäisin pidempään.

Ensimmäinen testirulla tällä tapaa kuvattuna osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja kuvan laadullisesti kuvat ovat sellaisia että suurimpaan osaan niistä olen tyytyväinen.

Kuvauksellisesti monet kuvat olivat toki huonoja eli tarkennus saattoi olla kohteen sijaan taustalla olevassa seinässä, mutta tämä on täysin irrelevantti asia pushaamisen jäljen arvioinnissa. Kiinnostavin aspekti itselleni oli siis siinä, että onko kuvissa niin paljon kohinaa että kuvista tulee käyttökelvottomia siten että terävyys katoaa kokonaan tai onko kontrastia liiaksi, tai tuleeko muuten jotain kuviin mikä häiritsisi.

Ilahduttavaa kyllä, mitään itseäni häiritsevää elementtiä ei kuviin tullut joten jatkossa voin huoletta kuvata useamminkin tällä filmillä käyttäen ISO-arvoa 1600:ssa aina tarpeen niin vaatiessa. Käytännössä sisätiloissa kuvatessa tai muuten vain hämärässä.

Kaikki kuvat on otettu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Kehityksessä on käytetty tälläkin kertaa Rodinalia lantraussuhteella 1:50 ja kuvat on otettu käsivaralta.

Edellisessä blogipostauksessa kirjoitin tänne blogiin siitä että koetin ensimmäistä kertaa Kentmere Pan 400 -filmiä ja samalla myös ensimmäistä kertaa filmin pushaamista (lue blogipostaus tästä). Koska Kentmere on itselleni uusi filmi enkä ole sillä vielä kuvannut sen vakionopeudella lainkaan, koetin heti perään pushaamista tutummalla Ilfordin HP5 Plus -filmillä.

Samoin kuin Kentmeren kohdalla, myös tässä koetin pushaamista yhden pykälän verran eli kuvasin ISO 400 -filmiä käyttäen kamerassa ISO 800 -valintaa ja säädin kehitysvaiheessa kehitysaikaa pidemmäksi. Tämänkin filmin kohdalla kehityksessä käytin Rodinalia lantraussuhteella 1:50.

Olen varsin tyytyväinen näihin tuloksiin mitä pushaamalla Ilfordia sain. Kuviin tuli luultavastikin hieman tavallista enemmän kontrastia ja varmaankin myös kohinaa kuten yleensä pushaamalla ilmeisesti tulee, mutta silmämääräisesti itseäni ei häiritse kumpikaan. Kontrasti on muutenkin itselleni asia josta pidän enkä ainakaan tämän rullan kuvissa kokenut että kontrastia olisi ollut missään vaiheessa liiaksi.

Modernin teknologian kautta – eli näytöiltä – katsottuna kuvissa oleva kohina kyllä on hyvinkin selkeää ja sellaista että se voi häiritä mikäli preferenssi on saada kuvia vailla kohinaa tai erittäin minimaalisella sellaisella, mutta itse onneksi olen jo vuosien mittaan päässyt eroon tämänkaltaisista mieltymyksistä.

Nuorempana mieltymykseni oli ainakin digitaalisissa kuvissa sellaisiin kuviin joissa ei ole kohinaa juuri lainkaan, mutta nykyään kohinan häiritsevyys on tapauskohtaista. Kenties siinä vaiheessa kun rupesin tulostamaan valokuvia aloin myös pitämään kohinastakin eri tavalla, sillä esimerkkinä keikkakuvat metallibändien keikoilta jotka ovat täysin kohinattomia tuntuvat toisinaan suhteettoman steriileiltä ja sieluttomilta.

Valokuvien tarkoitus (taiteellisessa mielessä) on itselleni enemmänkin välittää tunnetta ja tunnelmaa ja liiallisen sliipattu versio vaikkapa metallibändin keikkakuvasta toisinaan saa kuvasta katoamaan kokonaan kaiken mystiikan tunnun. Vähän samalla tapaa kuin liian steriili miksaus ja masterointi metallibändien levyissä pilaa toisinaan tunnelman kokonaan ja saa sen vain tuntumaan kädenlämpöiseltä ja salonkikelpoiselta radiopopilta jota voi nelikymppinen toimistotyöntekijä kuunnella työviikolla bändin keikalla samalla kun ottaa yhden oluen ja miettii että olikohan yksi olut liikaa vai kärsiiköhän koko loppuviikon yöunet nyt tästä arjen poikkeavasta villistä valinnasta ja äärirajoilla elämisestä.

On mahdollista että mielipiteeni kohinasta on muuttunut myös vuosien myötä myös siksi, että digitaalisten kameroiden kohina on aikoinaan ollut erilaista kuin nykyään. Voi olla että ennen aikaan digitaalinen kohina on ollut aivan kauheaa katsottavaa ainakin näytöllä ja sen vuoksi preferenssi on jäänyt suosia kohinattomia kuvia. Mene tiedä mikä on ollut syynä, mutta nykyään kohina kuvassa voi olla upea kuvaa kaunistava asia tai se voi olla koko kuvan tunnelman pilaaja. Kohina itsessään ei ole siis enää mitään muuta kuin ominaisuus ja vasta lopputulos määrittää sen onko kohina hyvä, huono vai neutraali asia.

Muutenkin nykyään kuva on itselleni enemmänkin “valmis” vasta siinä vaiheessa kun se on paperilla tulostettuna, joten kohinakin näyttää paperilla aivan erilaiselta kuin näytöltä katsottuna.

Kuten näistä kuvista voi havaita, on kuvissa selkeästi nähtävää kohinaa. Mikäli kohina kuuluu niihin asioihin joita et kuviisi tahdo (etkä tahdo vähentää sitä tietokoneella), ei pushaaminen luultavastikaan ole asia jota tahdot koettaa kovin usein tehdä.

Mikäli suhtautumisesi on sallivampi ei HP5 Plus 400 -filmi pushattuna yhdellä pykälällä välttämättä ole lainkaan huono asia. On luultavaa että itse tulen jatkossa pushaamaan Ilfordin filmiä (sekä Kentmere Pan 400:aa) varsin surutta 800:aan asti tarpeen vaatiessa, eli ainakin silloin kun aikomuksenani on kuvata sisätiloissa jossa valaistus ei riitä antamaan tarpeeksi lyhyitä suljinaikoja. Näitä tilanteita on itselläni useasti joten on hyvä että jatkossa näihinkin löytyy keinot saada parempia kuvia.

Pushaamisessa (sekä pullaamisessa) on kuitenkin hyvä muistaa se, että koko filmi täytyy kuvata samalla tapaa, eli tätä ei voi tehdä vain yksittäisille kuville rullassa. Tämä ei ole itselleni ongelma sillä useimmiten kuvaan filmin täyteen suhteellisen lyhyessä ajassa (päivässä tai parissa) ja kuvatessa voi sitten valottaa kuvansa tarpeisiinsa sopivaksi.

Kaikki tämän postauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s järjestelmäkameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia. Filminä oli postauksessakin mainittu Ilford HP5 Plus 400 jonka pushasin 800:aan. Kehitteenä oli Rodinal lantringilla 1:50.

Tänään kehitin ensimmäistä kertaa pushatun filmirullan ja samalla se oli myös ensimmäinen kuvaamani Kentmere Pan 400 rulla. Ostin PhotoStellalta entuudestaan itselleni tuntematonta mustavalkoista Kentmereä testiin 10 rullaa jotta saan jonkinlaisen käsityksen minkälainen filmi on kyseessä.

Kentmere Pan on suhteellisen edullinen filmi etenkin tarjouksessa, sillä rullia sai tarjoushintaan 4,99 EUR/rulla normaalin 6,99 EUR/rulla sijaan. On kuitenkin hyvä huomata että rullakoko oli näissä 24 kuvaa, ei 36 kuvaa. Aikaisemmin olen kuvannut pääsääntöisesti Fomapanin filmille sekä Ilfordin HP5 Plussalle joten oli mielenkiintoista koettaa Fomapanin lisäksi myös jotain toista huokeaa filmiä.

Tähän mennessä olen aikaisemmin aina kuvannut ns. box speedillä, eli kun filmissä lukee ISO 400, olen kuvannut sen ISO 400 -arvolla jolloin kameran valotusmittari osaa laskea valotusajat sen mukaan sopivaksi.

Filmikuvauksessa on olemassa kehitystapa jota kutsutaan filmin pushaamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa siis sitä, että filmille on kuvausvaiheessa annettu filmin herkkyyttä korkeampi ISO-arvo millä kuvataan ja sen jälkeen kehitysvaiheessa annetaan myös eri arvot minkä mukaan kehitys tehdään.

Esimerkkkinä tässä tapauksessa siis filmin ISO-arvo on 400, mutta olen kameraan laittanut ISO-arvoksi 800. Tämä antaa mahdollisuuden ottaa hämärämmässä käsivaralta kuvia kun kameran automatiikka antaa lyhyemmän valotusajan. Tietenkään valoa ei filmille ilmesty mistään enempää, mutta kehitysvaiheessa sitten kehitin filmin siten kuin se olisi ollut ISO 800, eli ei siten mitä se oikeasti oli (eli ISO 400). Kehitysajasta tuli hieman normaalia pidempi tämän prosessin vaikutuksesta mutta tulokset vaikuttivat ensikokeilulta positiiviselta.

Filmin pushaamisessa on omat etunsa ja omat haittansa. Hyöty on tietenkin siinä, että kuvaajan on mahdollista ottaa kuvia hämärämmässä käsivaralta kuin mitä normaalisti onnistuisi sillä kamera kuvittelee filmin olevan herkempää kuin onkaan. Haittana tai hyötynä – tapauksesta ja preferenssistä riippuen – on se, että negatiiviin tulee normaalia voimakkaampi kontrasti.

Tavallista voimakkaammat kontrastit on itseäni kiinnostava aspekti sillä pidän yleisesti ottaen voimakaskontrastisista kuvista, joten oli mielenkiintoista huomata että tällä tekniikalla ainakin ensimmäisen koettamani rullan osalta sain positiivisia tuloksia. Tietenkin vähemmän kontrastikkaaseen kuvaan voi helposti tietokoneella lisätä kontrastia, mutta itseäni kiinnostaa pyrkiä saamaan kuviin haluamanilainen ulkonäkö jo suoraan negatiiviin.

Tietokoneella jos kontrastia lisää niin se on kyllä monessa mielessä parempi tapa, sillä kontrastia voi kyllä aina lisätä jälkeenpäin niin paljon kuin sielu sietää, mutta jos se on jo kuvassa kiinni sitä ei enää saa pois. Kuitenkin omaan kuvaustyyliini ja mieltymykseeni muutenkin sopii silti paremmin se että kontrasti on suoraan jo kehitysvaiheessa tullut mukaan eikä kuvia käpistellä enää tietokoneella yhtään enempää kuin skannaaminen.

Pushaaminen käsittääkseni myös nostaa filmin kohinaa, mutta ainakaan mitenkään suhteettomasti ei ensimmäisen testirullan kohdalla kohinaa ilmennyt lukuunottamatta kuvia jotka on kuvattu todella valoisassa. Näin on käynyt kyllä normaalisti aina silloinkin kun olen kuvannut filmin todellisella ISO-arvolla, joten täytynee perehtyä jossain vaiheessa mikä on paras keino kuvata kirkkaissa olosuhteissa.

Yllä olevissa kuvissa kohina on suhteellisen maltillista eikä se itselleni pistä silmään mitenkään häiritsevästi, mutta tietenkin sitä on sen verran että se toisille voi olla jo häiritsevän paljon.

Laitan tähän alle vielä muutamia kuvia joissa kohinaa on jo paljon. Näin tosin itselleni käy muutenkin kun kuvaan valoisassa ulkona vaikka kuvaisin oikealla ISO-arvolla ja kehittäisin box speediä käyttäen, joten vika luultavamminkin on joko kuvaajassa tai mahdollisesti kameran valotusmittarin taipumuksessa valottaa liiaksi. Tämä täytyy selvittää jotta osaan huomioida tällaiset olosuhteet jatkossa paremmin ja saan otettua kuvia joissa ei ole aivan näin paljoa kohinaa mikäli joskus niin haluan.

Lisäksi on hyvä mainita että kaikki nämä kuvat on kehitetty käyttäen Rodinalia 1:50 laimennuksella. Mikäli olen käsittäny valokuvausaiheisista nettikeskusteluista oikein on eri kehitteillä erilaiset ominaisuudet kohinan suhteen ja Rodinal on kohtalaisen kova tekemään kohinaa, eli yksi vaihtoehto voi joskus olla koettaa kehittää kuvia jonkin muun valmistajan kehitteellä. Tämä ei kuitenkaan ole itselläni vielä pitkään aikaan näköpiirissä oleva asia mitä tahdon koettaa, sillä Rodinalia on purkissa vielä suhteellisen paljon eikä mielenkiintoa ole ainakaan vielä niin paljoa että jaksaisin alkaa perehtymään eri kehitteisiin sillä olen yleisesti tyytyväinen kehittämiini kuviin.

Ensimmäinen kuva missä aurinkolasit roikkuvat puun oksalla on sellainen missä kohina ei vielä ole kovinkaan häiritsevää omaan makuuni, mutta se on silti sellainen missä kohinaa on jo paljon.

Kokonaisuutena ensimmäinen pushaus-testaus meni hyvin ja olen kuviin yleisesti ottaen erittäin tyytyväinen. Tälläkin hetkellä kamera on säädetty ISO 800 -arvoon vaikka kamerassa on nyt ladattuna Ilford HP5+ 400 joten seuraavakin filmi menee pushaamisen testaamiseen.

Ilfordin filmin etuna pushaamisen testaamisessa on se että olen kuvannut aikaisemmin monia rullia vakionopeudella joten luultavasti erot on helpompaa hahmottaa. Kentmere Pania en ole koskaan aikaisemmin kuvannut, joten olisi ollut tietenkin viisaampaa kuvata ensimmäinen rulla box speedillä. En kuitenkaan asiaa kovin suuresti miettinyt kun filmin latasin sisään ja väänsin ISO-arvon 800:aan joten ensimmäinen rulla sai kerralla toimia myös ensimmäisen pushaamisen testirullana.

Positiivinen mielikuva ainakin itselleni jäi niin pushaamisesta kuin Kentmere Pan 400 -filmistä, joten mielenkiinnolla odotan millaiseksi Ilfordin kuvat muodostuvat pushattuna kun saan rullan kuvattua ensin täyteen ja pääsen sitä kehittämään.

Kaikki tämän blogipostauksen kuvat on kuvattu Chinon CA-4s kameralla käyttäen 50 mm F/1.7 objektiivia.

Viime vuoden puolella innostuin filmille kuvaamisesta ja kotona filmien kehittämisestä, mutta vähitellen kouraan tarttui useammin digitaalinen kamera ja pidempi tauko kerkesi tulemaan filmille kuvaamisessa ja kuvien kehittämisessä.

Filmikuvaamisessa on selvästi kuitenkin jotain mikä itseäni siinä innosti, ja lähipäivinä on taas enemmän tullut tunne että tekisi mieli alkaa taas enemmän käyttämään filmikameraa. Värifilmin kehitystä koetin tehdä viime vuoden lopulla muutaman kuukauden tauon jälkeen, mutta kemikaalit olivat menneet jo pilalle ja sain lopputuloksena vain tyhjän filmin.

Latasin toiseen kameraani (isäni vanhaan Chinoniin), mustavalkoisen filmin ja muutaman kuvan otin viime vuoden lopun puolella. Tällä viikolla kuitenkin toden teoilla alkoi tulemaan voimakkaammin tunne että pitäisi päästä jälleen filmille kuvaamaan, joten räpsin kameraan lataamani rullan täyteen muutamassa päivässä jotta pääsin testailemaan onko mustavalkoisen filmin kehittämisen kemikaalit vielä kunnossa.

Värifilmin osalta tapahtuneen pilalle menneen kehityksen myötä olin tällä kertaa viisaampi ja koetin ennen rullan kehitystä kemikaalien toimivuuden pienellä palalla filmiä. Ensin katsoin kuitenkin väärin että kehite olisi toimivaa mutta fikseri olisi mennyt pilalle ja näytti siis siltä että filmi jää kehittämättä (tietenkin sen olisi voinut kehittää mutta ei fiksata ja lopputulos olisi mennyt kuitenkin pilalle).

Myöhemmin kun pelailin Counter-Strikeä tuli mieleeni että olin tehnyt fikserin testaamisen väärin – fikseri pitää testata kehittämättömällä filmillä, mutta olin koettanut sitä samalla palalla jolla olin ensin testannut kehitteen, eli kehitetyllä filmillä. Tein uuden fiksaussekoituksen ja testasin toisella, kehittämättömällä pätkällä filmiä fikserin toimivuuden ja havaitsin fikserin toimivaksi. Tästä innostuneena rupesin heti kehittämään kuvaamani filmin.

Hieman joutui alussa muistelemaan miten kehitys meni, etenkin kemikaalien määrän suhteen, mutta prosessi onneksi kerkesi menemään viime vuoden puolella jo jollain tapaa selkärankaan että vaiheet muisti suhteellisen hyvin. Lisäksi käytän Massive Dev Charin ohjelmaa iPhonella jossa tietenkin myös näkyy prosessin järjestys ja oikeat ajat eri vaiheille.

Ilahduttavaa kyllä, filmin kehittäminen ja sen fiksaaminen meni onnistuneesti ja vuoden ensimmäinen filmirulla pääsi vessaan kuivumaan.

Yksi asia mikä filmikuvaamisessa on “sitä jotain” mitä digitaalisen maailman kuvaamisessa ei ole eikä voi edes olla on se onnistumisen fiilis mikä tulee siitä kun avaa kehitystankin prosessin päätteeksi, ottaa kehitetyn filmin tankista ulos ja alkaa kiskomaan kehitettyä filmiä jännityksen saattelemana irti rullasta. Se fiilis on kiehtova kun näkee ottamansa kuvat filmillä pieninä miniatyyreinä samalla kun filmin ottaa rullasta ulos ja laittaa filmin klipsiin ja vie sen lopulta vessaan kuivumaan. Jotain siinä prosessissa vain on sellaista että se kiehtoo, eikä sitä fiilistä voi saada digitaalisen kuvan kanssa koskaan.

Kenties filmikuvaamisen yksi kiehtovimmista aspekteista itselleni tulee juurikin siinä, että lopputulos eli lopullinen kuva ei ole se ainoa merkittävä asia, vaan ennen kaikkea se tunne mitä koko prosessi itsessään herättää.

Filmille ottamani kuvat eivät ole yleensä parempia kuin digitaaliset kuvat joita otan ainakaan nykyisellä osaamiseni tasolla, mutta se ei ole koko jutun pointti. Pointti on siinä, että filmille otetut onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä ja monesti itselleni muutenkin paremmalta – ja eikö se ole koko jutun pointti silloin kun valokuvaaminen on ainoastaan itseilmaisun muoto ja harrastus, ei ammatti jossa ulkoinen taho (eli asiakas) määrittää raamit millaisia kuvien olisi oltava?

Ehkä onnistuneet kuvat tuntuvat merkityksellisemmältä siksi, että yhteen rullaan mahtuu normaalisti suunilleen joko 24 tai 36 kuvaa jolloin onnistuneen kuvan kohdalla tietää että kuvia ei ole voinut ottaa satoja joista on saanut kolme onnistunutta kuvaa, vaan onnistuminen on merkityksellisempi asia.

Toinen syy merkitykkellisyyden tuntuun voi olla myös se, että omissa filmikameroissa ei ole juurikaan automatiikkaa muuten kuin valotusmittarin ja valotusajan osalta. Tarkennus on täysin manuaalinen prosessi, joten kun kuva on tarkentunut oikein ja oikeaan paikkaan tulee siitä ehkä siksi parempi fiilis koska tietää että olen itse kuvaajana onnistunut eikä automatiikka ole ottanut ja tarkentanut kuvaa puolestani. Ehkä siksi olen tykännyt myös digitaalisessa maailmassa Leica D-Lux (Typ 109):llä käyttää manuaalista tarkennusta, koska se on jotenkin itselleni palkitsevampaa kun kuva onnistuu verrattuna siihen että kameran automatiikka on onnistunut tarkennuksessaan oikein (jota se lähes aina onnistuu tekemäänkin oikein).

Lisäksi yksi asia mikä filmikuvaamisessa kiehtoo on sen käsinkosketeltavuus. Filmi on todellista ja se on “pysyvää”. Tietenkin kehitetyt negatiivit voivat mennä pilalle, tuhoutua jne. mutta verrattuna digitaalisiin kuviin on tässä merkittävä ero – digitaalisessa maailmassa joutuu näkemään vaivaa siihen että kuvat säilyvät tallessa (kovalevyt hajoaa joten kuvia pitää varmuuskopioida jne.), filmillä taas joutuu näkemään vaivaa että kuvatut negatiivit saa tuhottua. Negatiivit eivät kovin lyhyessä ajassa normaalissa käytössä mene miksikään ja vuosikymmeniä vanhat negatiivit ovat normaalisti vielä hyvässä kunnossa. Samaa ei yleensä kuitenkaan voi sanoa vanhoista tietokoneiden kovalevyistä joihin ihmiset ovat vuosien mittaan kuviaan tallentaneet ja onnistuneet niitä hävittämään kovalevyjen rikkoutumisen myötä.

Vuoden ensimmäisen rullan kehittämisen ja siinä olleen monen suttuisen ja tärähtäneen kuvan myötä myös viisastuin sen verran että seuraavaksi lataan kameraan filmin joka on joko ISO 200 tai ISO 400, sillä ISO 100 on tähän aikaan vuodesta omassa kuvauksessani monesti liian riittämätön. Otan paljon kuvia sisätiloissa ja ISO 100 riittää ainoastaan hyvin valaistussa sisätilassa, mutta hiemankaan hämärämmässä tulee valotusajasta jo niin pitkä että käsivaralta monet kuvat jäävät suttuiseksi.

Koska haluan filmikameran kuvat myös tietokoneellenikin (ja siitä myöhemmin vielä tulostaa osa kuvista paperille) oli lopulta aika skannata kuvat. Kuvien skannaamisen käytin Plustekin 8200i -skanneria ja Silverfast 9 -ohjelmistoa. Omiin tarpeisiini nämä toimivat varsin mainiosti ja tekevät sen mitä tarvitsenkin.