Tulinappi pohjaan ja ääntä päin

Jo pidemmän aikaa Steamin kirjastossani pyörinyt Platypus päätyi vihdoin viimein testipenkkiin. Platypus on suhteellisen vanha peli, sillä se on julkaistu jo vuoden 2004 puolella. Kehitystyö on tehty Idigiconin toimesta ja julkaistusta on ollut vastaamassa KISS ltd.

Pelityylillisesti Platypus on erittäin suoraviivainen Shoot-em-up jossa järkeä ei paljoa tarvita, mutta refleksejä sitäkin enemmän.

Laagi ja vainaa

Platypuksen ideana on lentää viimeisellä F27 Platypus -nimisellä avaruusaluksella ja puolustaa Mungolan planeettaa Colossatropisilaisilta.

Colossatropilaiset ovat päättäneet tulla Mungolaan, sillä heidän oma kaupunkinsa ilma on savuista ja täynnä myrkyllisiä kemikaaleja. Näinpä heidän johtajansa ovat aivoituksissaan päätyneet helpoimpana ratkaisuna lähteä valtaamaan Mungolan saadakseen lisää tilaa.

Platypuksella lennellessä pelikenttä rullailee verkkaisesti eteenpäin ja erisorttisia vähemmän hyvää tahtoa omaavia aluksia lentelee vastaan. Viholliset voi eliminoida tulittamalla niitä niin pitkään kunnes ne tuhoutuvat, tai vaihtoehtoisesti niiden voi antaa lentää ohitse ja jättää ne eloon. Käytännön tasolla kumpaakin näitä tavoista tulee käytettyä, sillä vihollisia sikiää näytölle nopeammin kuin jäniksiä kesähelteellä.

Haastetta peliin luo myös viholliset jotka lentävät näytölle pelaajan takaa. Osa vihollisista osaa myös ampumisen jalon taidon, joten ammusten väistely lisää tarvetta nopeille reflekseille.

Omaa kivaa vaiko kaverille kanssa?

Platypusta voi pelata yksin tai kaksin. Pelaamiseen voi käyttää näppäimistöä, hiirtä tai joystickiä. Itse pelailin tätä aluksi hiirellä, mutta koska hiiren kanssa oli ongelmia liikkuvuudessa, ryhdyin nakuttelemaan tätä näppäimistöllä. Kontrollit ovat erittäin helpot. Nuolilla liikutaan ja Ctrl-näppäimellä ammutaan. Tästä ei paljoa kontrollit enää helpommaksi käy.

Mikäli tätä haluaa pelata kaksinpelinä, on yhtä aikaa näytöllä molemmat alukset. Toki yksinkin pelatessa hiirellä voi ottaa lisäksi toisen aluksen jolla pitää vain Ctrl-näppäintä pohjassa ja tuhoaa sillä samalla mahdollisimman monta vihollista.

Pelin edetessä pitkin kenttää löytyy vihollisia ammuttua toisinaan tähtiä, joita päin lentämällä saa käyttöönsä oletusasetta tehokkaampia tuhovälineitä. Näissä aseissa on kuitenkin aikaraja, jonka kuluttua pelaaja palaa takaisin oletusaseeseensa.

Erisorttiset aseet antavat mukavaa vaihtelua peliin. Asearsenaalissa nähdään ainakin nopeammin luoteja sylkevä ase, kaari joka tuhoaa leveältä alueelta vihollisia, kohtalaisen tehokkaita raketteja sekä myös useampaan eri suuntaan ammuksia ampuva ase.

Vaikeuksien kautta tappioon

Tekniseltä puoleltaan Platypus on pääsääntöisesti toimiva peli, mutta rasittavia ongelmiakin löytyy.

Hiiren ohjaamisessa ilmeni ihmeellistä lagittamista, eikä sillä aina päässyt siirtymään näytön oikeaan laitaan asti. Tämän vuoksi jouduin pelaamaan tätä enimmäkseen näppäimistöllä. Ohjattavuus on näppäimistöllä hyvä ja toimiva, mutta silti hiirellä tällaista olisi paljon mielyttävämpää pelata koska voisi väistöliikkeet tehdä merkittävästi nopeammin kuin näppäimistöllä.

Harmillista kyllä, Steam-versiossa ei toiminut Steamin overlay eikä siitä saanut otettua myöskään kuvankaappauksia F12-näppäimellä. Arvostelua varten otetut kuvankaappaukset on otettu pelin aikana kuvatusta videosta. Myös näytön päivitys tuntui olevan toisinaan sangen lagista, mutta onneksi ei niin lagista että sen takia olisi pelannut huonommin kuin muutoin.

Kiitosta pelille täytyy antaa sen mukavan rennosta grafiikasta ja miellyttävästä soundtrackista joita oli ilo kuunnella pelaamisen ohessa.

Pelilliseltä näkökulmaltaan eniten tuskastumista itselleni aiheutti kuitenkin suhteettoman korkea vaikeustaso, jopa sen ollessa helpoimmalla tasolla. Toki ongelma ratkeaa sillä että opettelen itse vain pelaamaan paremmin, mutta jotenkin motivaatiota pelaamisesta syö se, että helpoimmalla tasollakaan ei pääse toisen levelin alkupään kenttiä lävitse, vaan aina kuolee samoihin kohtiin.

Peli tarjoaa continue-vaihtoehtoa muutaman kerran helpoimmalla tasolla, mutta tästäkään huolimatta en päässyt edes toisen levelin loppupään kenttiin. Kaikkiaan leveleitä on tarjolla neljä (tai viisi, en päässyt loppuun saakka), jonka sisällä jokaisessa on useampia kenttiä.

Kokeilemisen arvoinen

Vaikkakin Platypuksessa on muutamia rasittavuuksia ja vaikeustaso on suhteettoman vaikea tätä peligenreä vähemmän pelaaville (tai ainakin itselleni), on Platypus silti kokemisen arvoinen peli.

Se on yksinkertainen oppia, mutta vaikea hallita. Sen musiikit ovat mukavaa kuunneltavaa, ja jostain syystä pelissä on viehätysvoimaa joka laittaa koettamaan peliä toisenkin kerran vaikka edellisella kerralla jo kerkesi ärsyyntymään että aina kuoli samassa kohtaa.

Jos shoot-em-upit kiinnostavat, on tämä kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.

Kehuttavaa

• Helppo oppia, vaikea hallita
• Sangen mukavat musiikit

Moitittavaa

• Vaikeustaso suhteettoman vaikea helpollakin tasolla
• Bugaamista hiiriohjauksessa

Arvosana: 6,5 / 10

Sotilaan elämää

Pitkä aika on jo kerennyt vierähtämään siitä kun viimeksi olen tarttunut arvostelemista varten sotapeliin, joten nyt oli aika pyyhkiä pölyt rynkystä ja lähteä taasen taistelukentälle kirmaamaan ja vuodattamaan virtuaaliverta. Taistelutantereena toimi Afghanistan jonne vähemmän yllättäen tuli mentyä jenkkiläisten joukkojen voimin, kuinkas muutoin.

Vaikka peli tuntuikin jollain muotoa jenkeille suunnatulta patrioottiselta räimeeltä joka keskittyy demokratian viemiseen rättipäille Afghanistaniin, ei sen takaa silti löytynytkään amerikkalaista pelitaloa, vaan vuonna 2006 perustettu puolalainen pelitalo Teyon.

Kiskot vievät etelään

Vaikka Heavy Fire: Afghanistan on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattua ammuskelua, ei sitä voi millään muotoa laskea samaan kategoriaan Call of Dutyjen, Battlefieldien, Medal of Honorien tai muiden vastaavankaltaistan kanssa, sillä näistä poiketen Afghanistanin raskas tuli ei anna pelaajalleen turhia vapauksia valita reittejään. Kyseessä on puhtaasti putkijuoksu jossa ainoat vapaudet on valita milloin suojatutuu kun peli antaa suojautumispaikan tarjolle.

Aikaisempaa pelikokemusta ei itselläni ole putkijuoksuista, joten samalla tuli tutustuttua sitten myös tämän tyylilajin edustajiin.

Jo pelkästään ajatuksen tasolla itesäni hieman tympäisee se, että pelaajan ainoana tehtävänä on tähdätä, ampua ja kyykkiä suojissa ilman vapautta valita omia reittejään mistä edetä, joten ei liene ole vaikeaa arvata että tämän pelilajin edustajat eivät ole itseni sydäntä lähellä.

Ennakkoasennoitumisestani huolimatta oli tämä Afghanistaniin riehumaan lähteminen kohtalaisen mukavaa räiskettä. Se oli rentoa vaihtelua jossa ei aivojaan joutunut vaivaamaan ainakaan reittivalintojen osalta.

Luotisadetta

Tarinalliselta anniltaan pelistä en löydä mitään hyvää tai huonoa sanomista, sillä tarinaan tuli uppouduttua yhtä suurella mielenkiinnolla kuin paikallisradiokanavan bingoilta-ilmoituksiin. Menihän ne, mutta mitään siitä ei jäänyt mieleen muuta kuin se että jenkkejä oltiin ja Afghanistaniin mentiin. Välillä siviilejä pelastettiin ja sankaria leikittiin.

Tekninen puoli pelissä oli sitä vastoin omaan makuuni toimivaa settiä. Grafiikat olivat tarpeeksi kauniita jotta niitä ihan mieluusti katseli, kontrollit olivat simppelit ja toimivat, äänet ajoivat asiansa eivätkä häirinneet missään vaiheessa ja musiikit olivat monin paikoin jopa mukavat kuunnella. Tekniseltä puoleltaan siis pelistä en löytänyt moittimisen sanaa.

Myöskin vaikeustaso oli pääsääntöisesti hyvä ja sopivasti mitoitettu. Liian montaa kertaa ei joutunut mitään kohtaa ottamaan uudestaan (poislukien lopussa), mutta kuitenkin joitain kohtia oli joita sai yrittää useampiakin kertoja ennen kuin ne lävitse pääsin. Täysin läpihuutona peliä ei tullut siis tahkottua. Hyvänä puolena kentissä oli myös paikoitellen checkpointteja joista pääsi jatkamaan tarpeen niin vaatiessa.

Vaikkakin muut tehtävät olivat vaikeustasoltaan sopivia, oli viimeinen tehtävä sellainen, jossa tahkosin sen verran moneen kertaan samaa kohtaa että alkoi jo ärräpäät lennellä ja kärsivällisyyteni rajat tulla vastaan.

Lopulta viimeisen kohtauksen osalta turvauduin YouTuben apuun jotta näen onko kyseisessä vaiheessa jotain sellaista mitä en ole vain tajunnut miten siinä voi selvitä. Kuinka ollakaan, olihan siinä yksi tankki jota en koskaan ollut huomannut ja joka piti ampua ennen helikopterin alas ampumista. Heti kun tämän huomasi ja tajusi, oli loppukohtauskin sangen sopiva vaikeustasoltansa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Heavy Fire: Afghanistan oli allekirjoittaneelle sinänsä positiivinen yllätys, sillä se ei ollut niin huono ja typerä kuin mitä olisin odottanut on-rails tyyliseltä sotapeliltä. Eipä sillä, ei se myöskään osoittanut mielikuvaani täysin vääräksikään. Tämän peligenren pelit mitä luultavamminkaan eivät ole se “oma juttuni” pelaamisen saralla, joten kannattaa ottaa tämä asia huomioon pelin saamia pisteitä arvioidessa.

Peli ansaitsee silti kohtalaiset pisteet, sillä sitä oli ihan mukavaa ja rentoa pelata eikä sen tahkoamiseen tarvinnut kuluttaa kymmeniä tunteja. Alle neljässä tunnissa tämän tahkoaa lävitse normaalilla vaikeustasolla, joten pitkästä taistelusta ei ole kyse. Hyvä niin, koska putkijuoksua en olisi luultavasti jaksanut paljoa pidempään pelatakaan.

Kokonaisuutena tämä on sinänsä ihan toimiva peli, mutta genrensä vuoksi ei niin kovasti ollut omaan makuun iskevä. Jos on-railssit tuntuu omalta jutulta, on tämä ihan pelaamisen arvoinen kepeä naksuttelu.

Erityiskiitoksen tekijätiimille annan sangen tyylikkäistä Steam-keräilykorttien kuvista, joista yksi päätyi jopa oman koneeni taustakuvaksi.

Kehuttavaa

• Toimivat grafiikat ja musiikit
• Pääosin viihdyttävä ja rento
• Tyylikkäät Steam-keräilykortit

Moitittavaa

• Putkijuoksu

Arvosana: 5,5 / 10

Isän ja pojan tarina

Papo & Yo on Minority Median kehittämä ja julkaisema fantasiaelementtejä sisältävä seikkailupeli, jossa pelaajan aivonystyröillekin tarjoillaan hieman evästä kepeiden puzzlejen muodossa.

Peli ilmestyi ensimmäisenä Playstation Networkille vuonna 2012, jonka jälkeen peli löysi tiensä myös Steamiin vuonna 2013. Steam-versio on kuitenkin ainoastaan Windowsilla toimiva, joten vuoden 2014 puolella pelistä on tullut myös Mac OSX:llä sekä Linuxilla toimivat versiot joita voi käydä shoppailemassa ainakin Humble Storen kautta.

Ei kaikkein iloisin tarina

Tarinallisesti Papa & Yo kertoo nuoren Quico-pojan ja hirviön seikkailusta. Hirviö on moninkertaisesti Quicoa isompi, mutta pääsääntöisesti se on sangen leppoisa otus.

Ollakseen hirviö yleensä pitää myös käyttäytyä kuin hirviö – niinpä tälläkin kertaa. Kun hirviö syö sammakon, muuttuu hirviön olemus raivoisaksi ja hän käy Quicon kimppuun ja myllyttää tätä ympäriinsä kuin pyykkikone tiskirättiä.

Quico tahtoo kuitenkin pelastaa hirviön. Hänen tarkoituksenaan on etsiä shamaanin temppeli jossa shamaani parantaa hirviön raivostaan.

Jo heti pelin alkuvaiheilla on selvää, että kyseessä on vertauskuvainnollinen tarina, joka todellisuudessa kerto suunnittelijan Vander Caballeron lapsuudesta alkoholisoituneen ja väkivaltaan taipuvaisen isänsä kanssa.

Ongelmanratkontaa

Pelilliseltä anniltaan Papa & Yo tarjoaa fantasiaelementtejä lainailevan seikkailupelin, johon on yhdistetty tasohyppelyiden ja puzzle-pelien puolia.

Puzzle-tehtävät ovat tavallisella maalaisjärjellä ratkottavissa, enkä niiden vuoksi joutunut katsomaan mitään ohjeita (pl. aivan lopussa, siitä myöhemmin lisää).

Puzzle-tehtävissä Quicon pääsääntöisesti täytyi etsiä tapoja kuinka päästä siirtymään pisteestä A pisteeseen B. Ympäriinsä siis juoksenneltiin, vedettiin seinissä näkyvistä vivuista, uusia elementtejä ilmaantui näkyviin, vedeltiin naruista jolloin näkymättömät portaat ilmaantuivat ja muita vastaavankaltaisia simppeleitä ongelmanratkaisuja.

Hieman platformeriakin

Hieman haastavammat puzzlet olivat niitä, joissa ogelmanratkaisun lisäksi vaadittiin nopeutta ja tarkkuutta tasohyppelyiden tapaan.

Esimerkiksi pelaajan täytyi houkutella hirviö tarpeeksi kauas, jotta sinä aikana kun hirviö on syömässä, Quico kerkeää vetäistä narusta, ottaa kiinni viemäristä tulevan sammakon ja litsiä sen ennen kuin hirviö kerkeää sitä syömään ja saa sellaiset raivot päälle, että edes Counter-Striken pelaajien keskuudessa ei sellaista raivoa tunneta.

Haastavin kohta itselleni pelissä oli kohta, jossa vaadittiin juurikin nopeutta ja tarkkuutta pelkän aivotyöskentelyn lisäksi. Pelasin peliä alunperin pleikkari kolmosen ohjaimella, mutta yhdessä tällaisessa kohdassa jouduin vaihtamaan näppäimistön ja hiiren kombinaatioon.

Syynä tähän oli se, että oma ohjain (tai ajurit) bugasivat sen verran pahasti, että siinä vaiheessa kun Quicon täytyi koko ajan pysyä juoksussa, tämä ryhtyikin kävelemään kesken kaiken jonka seurauksena hirviö otti Quicon kiinni. Näppäimistöllä tällaista ei tapahtunut kertaakaan, sillä Quico oletuksena juoksi (kuten ohjaimellakin pelatessa), mutta kävelemiseen olisi vaadittu Shift-näppäimen painamista. Koska pelin kontrollit olivat hyvin toimivat myös näppimistöllä ja hiirellä, pelasin pelin loppumetrit niitä käyttäen.

Toimivaa settiä mutta myöskin pientä bugaamista

Pelin kesto oli omaan makuuni sopiva. Itse pelasin 5.7 tuntia tätä ennen kuin pääsin läpi, mutta siihen aikaan mahtuu sekaan myös sekoilut pleikkarin ohjaimen bugaamisen kanssa ja muuta epäolennaista.

How long to beat -sivustolla mediaani läpipelausaika on tätä kirjoittaessa hieman alle 3,5 tuntia joten reilusti pidempään itselläni tässä siis meni. Joka tapauksessa ainakin muutamiksi tunneiksi pelin pitäisi tarjota pelaajalleen viihdykettä.

Tekninen toteutus oli pääsääntöisesti toimivaa. Kontrollit olivat hyvät ja toimivat niin ohjaimella kuin myös näppäimistöllä ja hiirellä. Grafiikat rullasi nykimättä ja musiikit ja äänet pelittivät niin kuin pitkin.

Ainoa valittamisen aihe itselläni tästä pelistä on se, että aivan loppuvaiheilla jouduin turvautumaan YouTube-videon apuun jotta sain selville että pelissä jotain on konahtanut.

Olin jotenkin onnistunut hyppäämään saarekkeelle, jonne ei olisi pitänyt päästä siten kuten itse sinne pääsin. Koetin siellä sitten pähkäillä kuinka ihmeessä täältä voi edetä mihinkään suuntaan, mutta vastaus oli että ei sieltä voinutkaan edetä, koska olennainen elementti puuttui mikä olisi pitänyt olla mukana. Takaisin ei ollut paluuta, joten jouduin menemään pelin päävalikkoon ja sen jälkeen ottamaan Continue. Onneksi tämä palasi sen kohtauksen alusta, jonka jälkeen sitten pystyinkin ratkaisemaan tuon kohdan onnistuneesti.

Pelaamisen arvoinen

Papa & Yo on hyvin toteutettu peli, jota voi suositella pelattavaksi. Kontrollit ovat toimivat niin ohjaimella kuin myös näppäimistön ja hiiren kombinaatiollakin, äänet, musiikit ja grafiikat ovat hyvät ja ongelmanratkaisutehtävät eivät aiheuta liiallista aivonyrjähdystä.

Pidin myös siitä, että tarina uskaltaa kertoa vakavasta aiheesta pukien sen silti hyvin toimivaan pelilliseen kokemukseen.

Papa & Yo on peli, josta on helppoa ymmärtää miksi se on Steamissa (tätä kirjoittaessa) saanut Overwhelmingly Positive -arviot käyttäjiltään. Se on hyvä ja pelaamisen arvoinen seikkailupeli.

Kehuttavaa

• Kiintoisa tarina
• Mukava audiovisuaalinen toteutus
• Sopivan pitkä

Moitittavaa

• Loppuvaiheilla bugi jonka takia jäin toviksi jumiin. YouTuben videosta piti tarkistaa olenko jumissa vai pääseekö paikasta pois jotenkin mitä en vain tajua. Ei päässyt, olin jumissa.

Arvosana: 9 / 10