Miss Congeniality (IMDB) joka Suomessa tunnetaan nimellä Miss Kovis on vuonna 2000 julkaistu toiminnallinen rikoskomedia jonka on ohjannut Donald Petrie. Pääosarooleissa nähdään Sandra Bullock, Michael Caine sekä Benjamin Bratt.
Elokuvan tarinassa kerrotaan FBI-agenteista jotka pyrkivät jäljittämään mystisiä kirjeitä lähettäneen rikollisen ennen kuin hän iskee seuraavaan kohteeseen. Uusimman kirjeen kohdalla he saavat sen sisältävästä arvoituksesta selvän jo ennen kuin on liian myöhäistä ja näinpä he pääsevät valmistautumaan rikollisen kiinni ottamiseen paikan päällä.
Rikospaikaksi vaikuttaisi osuvan missikilipailut. FBI päättää ujuttaa oman ikuisesti poikatyttönä olleen agenttinsa Gracie Hartin (Sandra Bullock) mukaan kilpailuun jotta hän voisi tarkkailla tilannetta paikan päältä.
Victor Melling (Michael Caine)
Miss Congeniality on elokuvalliselta anniltaan takuuvarmaa helposti lähestyttävää hömppäviihdettä. Se on rento sekä viihdyttävä ja sen kepeän humoristinen ilmaisu toimii juuri niin hyvin kuin tämän lajityypin elokuvilta on tottunut odottamaankin.
Tarina on mukavan mutkaton ja suoraviivainen eikä sitä katsoessa tarvitse aivokapasiteettiaan liiemmälti vaivata. Kuitenkin siinä on mukana myös kevyttä kasvutarinaa joka lisää tarinaan hieman kiinnostavuutta.
Kokonaisuutena elokuva on hyvä ja toimiva tuotos omassa lajityypissään. Jos tämän lajityypin elokuvista pitää ei tämän katsomisessa voi mennä pahasti pieleen, mutta jos lajityyppi ei kuulu omiin suosikkeihin on luultavaa että tästä ei saa yhtään sen enempää irti kuin muistakaan vastaavan tyylin elokuvista.
Charlie’s Angels (IMDB) joka suomalaisittain on käännetty loogisesti muotoon Charlien enkelit on vuonna 2000 julkaistu komediallinen toimintaseikkailu. Sen on ohjannut McG joka tunnetaan paremmin mm. useista KoRnin musiikkivideoiden ohjauksesta. Pääosarooleissa nähdään Drew Barrymore, Lucy Liu, Cameron Diaz sekä Bill Murray.
Charlien enkelit on alunperin ollut televisiosarja jota on tuotettu vuosien 1976 ja 1981 välisenä aikana ja myös tämä vuoden 2000 elokuva nojaa samaan kantavaan teemaan. Tarinassa on kolme naista jotka työskentelevät salaperäiselle miljonäärille Charlie Townsendille joka antaa heille aina välikätenä toimivan John Bosleyn (Bill Murray) kautta erinäisiä toimeksiantoja joissa heidän älylle ja taistelutaidoilleen on kysyntää.
Tämänkertaisessa toimeksiannossa rikolliset ovat kaapanneet tietokoneneron ja saaneet sitä myöten myös käsiinsä hänen tekemän ohjelmiston. Charlie antaa enkeleileen tehtäväksi löytää tuo koodari ja palauttaa myös ohjelmisto sen omistajille. Tehtävän edetessä naiset kuitenkin saavat havaita että ohjelmiston vääriin käsiin joutumisella on paljon suurempiakin vaaroja kuin miltä se ensiksi vaikuttaa.
Drew Barrymoren näyttelemä Dylan Sanders on yksi Charlien enkeleistä
Omaan makuuni Charlien enkelit oli omassa lajityypissään erittäin hyvä elokuva. Pidin kuinka se onnistuu olemaan rento ja huumorintäyteinen kaiken taistelun ja toiminnan vastapainona ilman että kumpikaan tyyleistä kärsii tai pilaa tunnelmaa.
Pidin myös selkeästi korostetun stereotyyppisistä miesten ja naisten olemuksien humoristisesta kuvauksesta; Charlien enkelit ovat kauniita naisia jotka käyttävät naisellisia avujaan häikäilemättä hyödykseen flirttailun jalon taidon kautta ja onnistuvat siten saavuttamaan tavoitteitaan kauniisiin naisiin heikkoina olevien miesten viettien viedessä ja huomion herpaantuessa tehtäviensä tekemisen kannalta epäolennaisuuksiin. Jotenkin tuntuu että jos vuonna 2019 tämänkaltaista sukupuolirooleihin ja niihin nojaaviin stereotypioihin yrittäisi elokuvassa tehdä huumoria olisi sosiaalisessa mediassa noitaroviot roihuamassa.
Elokuvan julkaisusta on jo kulunut 19 vuotta ja erikoistehosteista on monin paikoin se helppoa myös havaita. Onneksi mitkään tällaiset piirteet eivät vieneet elokuvan viehätysvoimaa pois.
Kokonaisuutena Charlie’s Angels oli elokuva jonka katsoi mielellään ja joka kyllä kestää useammankin katselun. Se on helppo, rentouttava ja varsin viihdyttävä toimintafilmi jonka katsomisessa ei tarvitse liiemmälti käyttää aivokapasiteetia miettien sen suurempia ihmeitä, sen kuin vain pistää leffan pyörimään ja antaa viihteen viedä mukanaan.
Requiem for a dream (IMDB) joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 julkaistu draamaelokuva. Sen on ohjannut Darren Aronofsky joka tunnetaan myös tämän blogin Suosituksia-sivullekin päätyneiden elokuvien Black Swanin ja mother! ohjauksesta. Pääosaroolituksissa nähdään Jared Leto, Ellen Burstyn, Jennifer Connelly sekä Marlon Wayans.
Elokuvan tarinassa kerrotaan huumeiden käytöstä useammasta eri perspektiivistä. Tarinan alussa Jared Leton näyttelemä Harry Goldfarb käy viemässä äidilleen hyvinkin rakkaan television jälleen kerran kanikonttoriin jotta saisi siitä taas rahaa huumeidensa ostoon. Äiti Sarah (Ellen Burstyn) sitten käy hakemassa ties monettako kertaa televisionsa takaisin ja palaa jälleen arkielämäänsä eli televisiovisailuiden seurantaan.
Harryn ystävä Tyrone (Marlon Wayans) on sitä mieltä että heidän olisi aika mennä eteenpäin ja itse ruveta myymään huumeita jotta saisivat rahaa ja elämäänsä sitä kautta eteenpäin. Ajatus ottaa tuulta alleen ja vähitellen huumekuviot lähtevät kulkemaan ja tuottamaan rahaa. Harryllä on myös tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) jonka kanssa myös suhde menee hyvin ja pari viettää onnellista aikaa yhdessä toisistaan ja päihteistä nauttien.
Harryn saatua elämäänsä parempaan ruotuun ja myös talouttaan parempaan kuntoon päättää hän hyvittää äidilleen aikaisemmat television kanitusoperaatiot ja hankkia tälle uuden ison television. Käydessään äitinsä luona kertoakseen tämän ilouutisen hän havaitsee kuitenkin äidistään poikkeuksellista käyttäytymistä ja tajuaa että äitinsä ei ole aivan normaalissa tilassa.
Äitinsä on aikaisemmin saanut ilmoituksen että hän pääsee seuraamaansa televisio-ohjelmaan esiintymään ja hän on alkanut dieetille jotta mahtuisi kauniiseen punaiseen mekkoon näyttääkseen hyvältä televisiossa. Dieetti on kuitenkin hakenut epäterveitä muotoja ja piristävien pillereiden voimalla hän saa pidettyä nälkäänsä kurissa ja painoaan pudotettua. Harry tajuaa äitinsä päihteilyn ja koettaa puhua hänelle järkeä mutta heikolla menestyksellä. Vähitellen jokaisen päähenkilön elämä luisuu alamäkeä pitkin päihteiden viitoittamalla tiellä.
Sarah Goldfarb (Ellen Burstyn)
Olin nähnyt Requiem for a dreamin kahdesti tai kolmesti aikaisemmin, mutta edellisestä katsontakerrasta oli aikaa luultavasti jo kymmenisen vuotta tai ylikin joten oli mielenkiintoista palata tämän elokuvan äärelle nähtyäni välissä useita satoja muita elokuvia. Ennen tätä katsontakertaa muistikuvana oli ainoastaan että kyseessä oli huume-elokuva joka ei ollut kauhean iloinen joten suuri osa elokuvasta oli jo onneksi unohtunut ja monessa mielessä tätä pääsi katsomaan uusin silmin.
Muistan aikoinani ihmetelleeni kun eräs nettituttavani käytti tästä ilmaisua ahdistava elokuva. Itseni mielestä tässä ei ollut mitään ahdistavaa ja se oli ainoastaan hyvä elokuva joskus kauan sitten. Mielenkiintoista oli tästä perspektiivistä katsoen analysoida kuinka paljon sitä itse onkaan kymmenessä vuodessa muutttunut – tai sitten vain tapani katsoa elokuvia on muuttunut radikaalisti – sillä tämän elokuvan ahdistavuus ja painostavuus kävi niin kovaksi että useamman kerran joutui pitämään kesken elokuvaa taukoa, keittämään kahvit ja jatkamaan vasta sitten kun ensin oli saanut hieman kerättyä itseään. Nyt ymmärrän itsekin miten tätä on aikoinaan tuttavani voinut pitää ahdistavana.
Palataan kuitenkin takaisin itse tarinaan ja siihen miten tämä elokuva onnistuu tämänkaltaisen tunnetilan saamaan aikaiseksi, sillä kovin usein tällaista tunnereaktiota ei tule koettua mistään taiteesta.
Tarina alkaa varsin harmittomasti kuvauksella nuorista jotka vetävät huumeita, tekevät sen eteen typeryyksiäkin kuten äidin television kantaminen kanikonttoriin, mutta kuitenkin elämänhallinta pysyy vielä sellaisessa mittakaavassa että elämää koetaan kadun aurinkoista puolta kulkien. Huumeiden kauppaaminen tuottaa tulosta ja rahaa tulee käytettyä niin äidin kuin tyttöystävänsäkin elämän laadun parantamiseen. Harry uskoo Marionin kykyihin ja on tukemassa häntä niin emotionaalisella kuin myös taloudellisellakin puolella. Elämä näyttää kaikille loistoaan.
Marion Silverin roolissa nähdään Jennifer Connelly
Kuviot alkavat Harryllä, Marionilla ja Tyronella kuitenkin ottaa ikävämpiä muotoja kun huumeiden saanti vaikeutuu. Kamaa ei enää tule myyntiin, rahavarastot alkavat hupenemaan ja pian alkaa jo omatkin vierotusoireet tehdä tuloaan. Elämänkuviot alkavat hakea synkempiä sävyjä, riidoilta ei vältytä ja pian jo ensimmäiset askeleet kohden prostituutiokin koetaan.
Samaan aikaan myös Sara joka odottaa yhä omaa pääsyään televisioon alkaa luhistumaan mielenterveytensä osalta liiallisten dieettipillereiden käytön ja liian vähäisen ruokailun seurauksesta. Mielenterveys järkkyy, todellisuus hämärtyy eikä jälki ole kaunista katsottavaa myöskään tämän ihmiskohtalon osalta.
Monen vuoden jälkeen katsottuna Requiem for a dream on loistava elokuva – siitäkin huolimatta (vai juuri siksi?) että se on yksi ahdistavimmista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, on kyseessä ehdottomasti lajityyppinsä mestariteos. Se säväyttää ja saa miettimään olisiko huumevalistustunneilla tämänkaltaisten elokuvien näyttämisellä toivotummat lopputulokset kuin monella muulla metodilla.
Elokuvassa on monta ulottuvuutta josta pidän paljon. Yksi näistä on henkilöhahmojen väliset suhteet ja niiden vähittäiset rakentamiset ennen rikki repimistä. Siinä missä monessa elokuvassa yksittäiset persoonat ovat enemmän avattuja ja itsenäisinä toimijoina kiintoisia tuntui tässä henkilöiden väliset siteet mielenkiintoisemmalta kuin Harry, Marion tai Tyrone yksistään. Sitä vastoin Harryn äiti Sarah oli enemmän oma persoona jonka päihteiden käyttöön ohjautunutta tarinaa tuli peilattua hänen hahmonsa kautta suoraan.
Tyrone C. Love (Marlon Wayans)
Toinen mistä pidin kovasti tarinassa oli sen tapa herättää ajatuksia. Vaikka jokaisen päähenkilön kohtalo näkee kohokohdan ja siitä päihteiden vaikutuksesta vaiheittaisen luhistumisen kohden tuhoa samalla kuitenkin elättäen uskoa siitä että pian asiat kääntyvät takaisin parempaan, jäi itseäni mietityttämään onko tässä elokuvassa kuitenkaan todellisuudessa kyse pelästään päihteistä ja niiden tuhoavasta vaikutuksesta.
Osittain tuntui aivan kuin merkitys olisi enemmänkin pakkomielteisissä mielihaluissa ja siitä kuinka omat epäterveet toimintamallit voivat otollisessa maaperässä eskaloitua suhteettomiin mittasuhteisiin ja huumeet ovat vain yksi ilmenemismuoto johon se voi johtaa. Tarkoitan tällä pohdinnallani sitä kuinka esim. kolmikon päihteiden käyttö lähtee täysin lapasesta vasta kun tapahtuu ikäviä käänteitä ja siinä vaiheessa vasta havaitaan kuinka huomaamattomasti päihteily on astunut liian suureen osaan elämässä, tai sitä kuinka Sarahin halu päästä televisioon ja näyttää siellä hyvältä kokeakseen jonkinlaista ihailua katsojilta johtaa hänen epäterveiden toimintamallien muodostumiseen hänen osaltaan pillereiden nappailemisen muodossa.
Lisäksi pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä sekä musiikeista. Ohjaus on tyylikästä ja selkeästi positiivisesti massasta erottuvaa. Mielenkiintoisilla lähikuvilla ja muilla ohjauksellisilla elementeillä Aronofsky saa puettua henkilöiden elämien luhistumisen niin aidon tuntuisesti että se menee katsojalle syvälle ihon alle.
Kokonaisuutena Requiem for a dream on mestariteos jota en voinut olla lisäämättä Suosituksia-sivulleni. Tämän kohdalla kuitenkin mietin hetken aikaa voinko tätä laskea sellaiseksi elokuvaksi jota voisin suositella sillä elokuvassa on niin ahdistava tunnelma että sitä voi olla vaikea katsoa. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – elokuva on paikkansa ansainnut elokuvasuosituksieni listalle. Se on elokuva joka puhuttelee.
The Cell (IMDB) on vuonna 2000 julkaistu sci-fin, kauhun ja trillerin sekoitus. Sen on ohjannut mm. myöhemmästä Mirror Mirror -elokuvasta tunnettu Tarsem Singh. Pääosarooleissa nähdään Jennifer Lopez, Vince Vaughn sekä Vincent D’Onofrio.
Elokuvan tarinassa kerrotaan mieleltään sairaasta rikollisesta Carlista (Vincent D’Onofrio) jolla on tapana tappaa naisia, tehdä heistä nukkemaisia ja kuvata heidän kuolemastaan myös snuff-filmi jota hän voi myöhemmin katsella samalla kun roikottaa itseään metallisissa ketjuissa kehossaan olevista koukuista ruumiin yllä luultavasti siitä seksuaalisia nautintoja hakiessaan. Uusimman uhrin ollessa vielä kateissa mutta oletettavasti yhä elossa poliisi ja FBI pääsevät hänen jäljilleen. Virkavallan harmiksi Carl on kuitenkin mieleltään niin järkkynyt että hän ei ole enää kiinni tässä ajassa ja todellisuudessa ja niinpä uhrin löytämiseksi ja pelastamiseksi joudutaan etsimään uudenlaista apukeinoa.
FBI on yhteydessä kokeellista hoitomuotoa käyttävään yritykseen jossa hoitavan henkilön ja potilaan mielet yhdistyvät teknologian keinoin ja he kokevat yhteisiä kokemuksia yleensä potilaan mielessä. Hoitohenkilökuntaan kuuluva Catherine (Jennifer Lopez) astuu skitsofrenisen Carlin mieleen pyrkien selvittämään viimeisen uhrin olinpaikan ennen kuin ajastettuna tapahtuva hukuttamiskuolema lasisessa kopissa videoituna päättää vielä yhden ihmisen hengen.
Carl Stargher (Vincent D’Onofrio)
Matka sairaan ja häiriintyneen mielen syövereihin on vaarallisuudestaan huolimatta kiehtova kokemus Catherinelle, sillä hän saa nähdä Carlin historiaa ja löytää sieltä traumoja joiden vuoksi miehestä on tullut niin mielenvikainen yksilö.
The Cell yllätti itseni positiivisesti mielenkiintoisella tarinallaan. Pidin kuinka siinä oli kiintoisalla tavalla saatu yhdistettyä toimivalla tapaa Sci-Fi-elementtejä perinteiseen kauhu/trilleri-elokuvaan ja sitä kautta saatu luotua monipuolisempi ja syväluotaavampi tarina. Juonen mielenkiintoisuutta lisäsi myös tapa kuinka sairaita tekoja tekevästä Carlista annetaan kuitenkin inhimillinen ja persoonallinen kuva ja avataan sitä mitkä asiat ovat johtaneet hänen mielensä järkkymiseen ja sitä kautta myös mielipuolisiin ja sadistisiin tekoihin.
Elokuvan onnistuminen alitajunnan ja todellisuuden välisen suhteen ja niistä toiseen siirtymisen kuvaajana uskottavasti on iso vahvuus, sillä sitä kautta tarinassa mielikuvituksen luomalle epätodelliselle maailmalle jää enemmän liikkumatilaa tarinan miljöön rakentamisessa. Mielipuolen kuin terveemmänkin yksilön alitajunnan maailmaan mahtuu monenlaista erikoista asiaa ja niiden kuvaus oli omaan makuuni tyylillisesti miellyttävää. Ne antoivat elokuvalle persoonallisuutta ja vapaammat kädet kuvata hieman taiteellisempiakin visioita rikkomatta elokuvan realistisempia aspekteja.
Alitajunnan maailmassa nähdään visuaalisesti mielenkiintoisia kohtauksia
Kokonaisuutena The Cell on omalaatuinen ja mielenkiintoinen kauhutrilleri jossa on paljon kiehtovia piirteitä. Vaikka elokuvan tarina onkin häiriintynyt ja sairas oli ilahduttavaa nähdä kuinka siinä ei lähdetä nojaamaan perinteiseen pahat on pahoja vain pahuuttaan -tyyliseen ajatteluun vaan siinä avataan Carlin hamoa siten että hänestäkin tulee käsitys ihmisestä joka kokemansa kaltoinkohtelun seurauksena on tullut sairaaksi persoonaksi.
Pidin myös elokuvan visuaalisesta tyylistä sci-fi-maailman kohtauksissa missä nähdään eksoottisia ja astetta taiteellisempiakin mielen maisemia. Esimerkiksi kaikki asiat mitä Carlin mielessä näkyi eivät olleet synkkiä vaan osa oli enemmänkin puhtaan taiteellisia hakien ympäristöönsä surrealistisia vivahteita.
Loppupäätelmänä The Cell on lajityypissään näkemisen arvoinen elokuva. Sen sairas maailma voi olla paikoitellen ahdistava joillekin katsojille joten aivan varauksetta elokuvaa en uskalla jokaiselle suositella, mutta mikäli tämän tyylin elokuvat kuuluvat niihin joita pystyt katsomaan ja pidät niistä on tämä leffa jota ei kannata ohittaa.
Tämän kertaiseen leffalauantaihin päätyi pitkästä aikaa vampyyrielokuva, tarkemmin ottaen vuonna 2000 julkaistu Shadow of the Vampire (IMDB). Se on E. Elias Merhigen ohjaama draama/kauhuelokuva jonka pääosaroolissa nähdään Willem Dafoe.
Shadow of the Vampire on elokuva joka kertoo vampyyrielokuva Nosferatu kuvauksista. Pääosaroolia Nosferatuna esittää mystinen Max Schreck, mies joka tuntuu ottavan roolinsa vähän turhankin aidon tuntuisesti. Elokuvan tuotantoryhmässä yksi henkilö kyllä tietää että Max on aito ja oikea vampyyri, mutta ei hän sitä muille tietenkään kerro. Elokuvan kauvaukset menevät kutakuinkin mallikkaasti haasteista huolimatta mutta viimeinen kuvattava kohtaus onkin hieman toisenlainen kuin mitä osasin odottaa joten jätetään elokuvan loppu spoilaamatta.
“Ei Max, pinkki joogatrikoo ei sovi sinulle”
Tämä elokuva oli mielenkiintoinen. Se otti hieman toisenlaisen lähestymistavan vampyyrielokuviin ja se oli merkittävästi enemmän old school -henkinen vampyyrielokuva kuin uudemmat vampyyrifilmit yleensä. Vaikka elokuva on vuodelta 2000 olisi kuvaustyylistä ja tuotannosta voinut kuvitella tämän valmistuneen joskus 1970-luvun aikana. Myös maltillinen musiikin käyttö loi mielikuvaa vanhemmasta elokuvasta kuin mitä todellisuudessa oli kyse.
Pidin tuotannollisten osuuksien lisäksi myös elokuvan tasapainottelusta koomisuuden ja vakavasti otettavan vampyyrielokuvan välillä. Siinä on elementtejä kummaltakin puolelta enkä täysin varmaksi osaa sanoa onko tämä tarkoituksellista vai tahatonta. Kuitenkin kyllä tämän aivan uskottavaksi vampyyrileffaksi pystyy laskemaan vaikka paikoitellen roolisuorituksien teatreaalisuudesta voisi muutakin ajatella.
Iltapalan aika
Shadow of the Vampire on toimiva filmi vampyyrielokuvien ystäville. Jokaisen joka pitää vamyyrileffoista kannattaa tämä katsoa, mutta mikäli sen genren elokuvat ei lähtökohtaisesti iske lainkaan voi tämänkin jättää suosiolla kaupan hyllylle.
