Kotimaisen Iso-Kallan panimon Savu Kekri on erikoisolut (savuolut) jota on saatavana muutamalla eri vahvuudella. Alkoissa on tätä saatavana ainakin heidän omien sivujensa mukaan 5.7 % vahvuisena, mutta omani ostin S-Marketista jossa sitä myytiin 5.5 % vahvuisena. Alkon versiossa katkeroita on 26.0 EBU ja kantavierrettä 14.6 °P. En tarkemmin toki tiedä onko tässä kaupan versiossa sitten minkä verran eroja.
Ensimmäisenä pullosta erottuu esiin tyylikäs etiketti. Pidän että olutpulloihin suunnitellaan tyylikkäitä etikettejä ja tämänkaltainen taide toimii mainiosti.
Pullon aukaistua erottaa tumman ja savuisen tuoksun joka ainakin allekirjoittaneelle toimii hyvin. Tuoksu on sellainen että se houkuttelee maistamaan. Tuoppiin kaataminen on helppo ja nopea prosessi sillä vaahtoa ei synny pintaan juuri lainkaan. Tuopissakin maukas tuoksu säilyy pitkään seuralaisena.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Alkon sivujen mukaan se on täyteläinen mutta omaan makuuni keskitäyteläinen. Maku on miellyttävän savuinen ja kepeän maltainen, helposti lähestyttävä ja nautittava olut. Tämä on kuitenkin sen kaltainen olut että aavistuksen tuhdimpaa vartta olisin kaivannut kuten yleisesti tummaan kallellaan oluissa oluissa kaipaan, mutta tällaisenaankin voin helposti kuvitella ostavani tätä vielä uudelleenkin.
Musiikiksi menee mm. Thyrfing – Digerdöden tai Svartsot – Midsommer.
Pitkä aika on jälleen vierähtänyt edellisestä kokkailukeskiviikosta mutta vaihteen vuoksi innostuin koettamaan jotain erilaista kuin aikaisemmin joten vihdoin pääsen taas kirjoittamaan uutta kokkailukeskiviikko postaustakin!
Tällä kertaa laitoin LIDL:n pakastealtaasta löytyviä chicken cordon bleu -pihvejä, wokkikasviksia sekä chicken sweet souria jasminriisin kanssa.
Käytännössä kaikki ainekset löytyivät LIDL:n pakastealtaasta sillä riisi ja kana sweet ‘n sour -kastikkeessa oli valmis kuutio joka lämmitettiin vain mikrossa. Wokkivihanekset myytiin myös pakastealtaasta joten näistä sai ainakin helposti aterian aikaiseksi.
Aterian tekeminen on helppoa. Uuni n. 200 asteeseen, kana cordon bleu -pihvit uuniin pellille ja keskilämmölle n. 25 minuutiksi. Niiden valmistumista odottamista on aika heittää jäiset wokkivihanneket pannulle lämpenemään.
Wokkivihannekset johon sekaan on heitetty mikrossa jo lämmitetty riisi ja kana
Kun aikaa oli noin viitisentoista minuuttia enää jäljellä siihen että uunissa olevat pihvit piti ottaa pois oli sopiva aika heittää mikroon pahvikuutio jonka sisällä riisi ja kana sweet ‘n sour kastikkeella on. Mikro täydelle teholle seitsemäksi minuutiksi ja ateria on sen osalta valmis. Viskasin kuitenkin kuution sisällöt vielä pannulle wokkikasvisten sekaan odottamaan uunista saapuvia pihvejä.
Vihdoin kun uunissa olleet pihvit olivat valmiina heitin yhden pihvin lautaselle ja puolet tuosta pannun sisällöstä seuraksi. Siitä sai sitten ison annoksen syötäväksi ja lisäksi vielä eväät seuraavalle päivälle töihin. Näppärää.
Maku oli ihan toimiva ja hintakin kohdallaan. Helppo ja edullinen kotiruoka siis tämäkin.
Joitain viikkoja takaperin kävin kaverini kanssa katsomassa Tavastialla räppikeikkaa jossa pääesiintyjänä oli Ruudolf ja lämppärinä Prinssi Jusuf. Kumpaakaan artistia en ole juurikaan kuullut tai kuunnellut, ainoastaan yksittäisiä biisejä ja levyn tai EP:n oli ennen keikkaa kuullut kummaltakin joten ihan mielenkiintoista oli lähteä katsomaan paikan päälle minkälainen meininki mahtaa olla.
Keikka taisi olla allekirjoittaneen ensimmäinen räppikeikka jonne olen mennyt katsomaan vain ja ainoastaan räppiä jos en aivan väärin muista. Toki olen ollut baarikeikoilla jossa on ollut monia eri esiintyjiä ja eri tyylejä missä mukana on ollut myös räppiä, mutta en muistaakseni ole ollut keikalla jossa ainoastaan on räppiä joten tulipahan sekin samalla koettua.
Omaan makuun kummatkin artistit toimivat hyvin. Biisit oli tarttuvia ja yleisökin oli mukana meiningissä joten ihan käymisen arvoinen kokemus. Laitan ensi viikolla keikalta kuvia myös lämppärinä olleesta Prinssi Jusufista jotta tästä postauksesta ei tule suhteettoman pitkä.
Kaikki kuvat on otettu Fujifilm X-T2 kameralla käyttäen objektiivina Fujinon 18-55 F/2.8-4.0 -kittiputkea.
Kävin eilen Helsingissä Annankadulla sijaitsevassa Adventtikirkossa kuuntelemassa minkälaista ja millä tapaa ilmaistua opetusta siellä on. En ole koskaan elämässäni käynyt yhdessäkään adventtikirkossa joten oli mielenkiintoista lähteä täysin pystymetsästä katsomaan minkälainen paikka on kyseessä.
Adventismista ei ole muutenkaan allekirjoittaneella paljoa tietoa, mitä nyt yleisesti suurimmat suuntaviivat oli tiedossa. Wikipedian tietojen mukaan adventistit ovat protestanttisia kristittyjä ja sana adventisti tarkoittaa henkilöä joka odottaa Kristuksen pikaista toista tulemista.
Käytännön tasolla suurimmat erot luterilaiseen oppiin käsittääkseni ovat siinä että sapattia vietetään lauantaisin (kuten myös Herran Kansa viettää) sekä kastetapana on uskovain kaste eikä lapsikaste, eli aivan kuten mm. Helluntaiseurakunnalla, Vapaakirkolla ja Herran Kansalla.
Teologisesti mielenkiintoinen poikkeama luterilaisuudesta on helvettikäsityksen eriävyys. Siinä missä oman käsitykseni mukaan luterilaisuudessa kuten suurimmassa osassa muistakin kristinuskon suuntauksista uskotaan ikuiseen helvettiin uskotaan adventismissa annihilaatio-oppiin eli siihen että helvetti ei ole ikuinen kärsimys ja että tietyn ajan jälkeen siellä olevat sielut katoavat eivätkä jatka iankaikkista kärsimystä. Jehovan Todistajilla taitaa olla myös samankaltainen ajattelutapa tästä jos en aivan omiani muistele.
Vaikka olen itse luterilainen on oma teologinen käsitykseni helvetistä kuitenkin lähempänä annihilaatio-oppia.
Jumalanpalvelus ja Raamatun opetustuokio
Tapahtuma alkoi seurakunnassa kello 11 mutta olin noin 10:30 jo paikan päällä koska en tiennyt kauanko aikaa menee paikalle löytämiseen jne. Ei selkeästikään niin paljoa kuin olin varannut matkaan aikaa.
Ennen jumalanpalvelusta oli Raamattu-opetusta jossa käytiin läpi joitain Raamatun jakeita ja seurakuntalaiset yhdessä jonkun puhujan johdolla sitten keskustelivat. Tämä oli mielenkiintoinen toimintamalli, koska siinä oli opetusta mutta myös vuorovaikutusta seurakuntalaisten välillä.
Varsinainen jumalanpalvelus alkoi muistaakseni noin kahdentoista maissa. Tällä kertaa puhujana oli Pieksämäeltä tullut puhuja, en ole varma oliko hän siis kyseisen seurakunnan pastori vai joku muu. Oli miten oli, saarna oli mielenkiintoinen ja senkin aikana luettiin useammasta kohdasta Raamattua. Puhe oli hyvä ja mielenkiintoinen.
Loppupäätelmät
Kokonaisuutena adventtikirkon tapahtumasta jäi hyvät mielikuvat. Opetus oli ainakin eilen tolkullista eikä mitään vouhkaamista, ihmiset tulivat myös juttelemaan ja sain udella heiltä tarkemmin seurakunnan toiminnasta ja nuorten aikuisten (ikäluokka siis n. 30 hujakoilla) kanssa tuli vielä lähdettyä syömään tapahtuman jälkeen.
Mielenkiintoinen kokemus ja luultavasti tulen käymään useammankin kerran kuuntelemassa opetusta jotta voin muodostaa paremmin mielikuvat niin opetuksesta kuin seurakunnastakin.
Requiem for a dream (IMDB) joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 julkaistu draamaelokuva. Sen on ohjannut Darren Aronofsky joka tunnetaan myös tämän blogin Suosituksia-sivullekin päätyneiden elokuvien Black Swanin ja mother! ohjauksesta. Pääosaroolituksissa nähdään Jared Leto, Ellen Burstyn, Jennifer Connelly sekä Marlon Wayans.
Elokuvan tarinassa kerrotaan huumeiden käytöstä useammasta eri perspektiivistä. Tarinan alussa Jared Leton näyttelemä Harry Goldfarb käy viemässä äidilleen hyvinkin rakkaan television jälleen kerran kanikonttoriin jotta saisi siitä taas rahaa huumeidensa ostoon. Äiti Sarah (Ellen Burstyn) sitten käy hakemassa ties monettako kertaa televisionsa takaisin ja palaa jälleen arkielämäänsä eli televisiovisailuiden seurantaan.
Harryn ystävä Tyrone (Marlon Wayans) on sitä mieltä että heidän olisi aika mennä eteenpäin ja itse ruveta myymään huumeita jotta saisivat rahaa ja elämäänsä sitä kautta eteenpäin. Ajatus ottaa tuulta alleen ja vähitellen huumekuviot lähtevät kulkemaan ja tuottamaan rahaa. Harryllä on myös tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) jonka kanssa myös suhde menee hyvin ja pari viettää onnellista aikaa yhdessä toisistaan ja päihteistä nauttien.
Harryn saatua elämäänsä parempaan ruotuun ja myös talouttaan parempaan kuntoon päättää hän hyvittää äidilleen aikaisemmat television kanitusoperaatiot ja hankkia tälle uuden ison television. Käydessään äitinsä luona kertoakseen tämän ilouutisen hän havaitsee kuitenkin äidistään poikkeuksellista käyttäytymistä ja tajuaa että äitinsä ei ole aivan normaalissa tilassa.
Äitinsä on aikaisemmin saanut ilmoituksen että hän pääsee seuraamaansa televisio-ohjelmaan esiintymään ja hän on alkanut dieetille jotta mahtuisi kauniiseen punaiseen mekkoon näyttääkseen hyvältä televisiossa. Dieetti on kuitenkin hakenut epäterveitä muotoja ja piristävien pillereiden voimalla hän saa pidettyä nälkäänsä kurissa ja painoaan pudotettua. Harry tajuaa äitinsä päihteilyn ja koettaa puhua hänelle järkeä mutta heikolla menestyksellä. Vähitellen jokaisen päähenkilön elämä luisuu alamäkeä pitkin päihteiden viitoittamalla tiellä.
Sarah Goldfarb (Ellen Burstyn)
Olin nähnyt Requiem for a dreamin kahdesti tai kolmesti aikaisemmin, mutta edellisestä katsontakerrasta oli aikaa luultavasti jo kymmenisen vuotta tai ylikin joten oli mielenkiintoista palata tämän elokuvan äärelle nähtyäni välissä useita satoja muita elokuvia. Ennen tätä katsontakertaa muistikuvana oli ainoastaan että kyseessä oli huume-elokuva joka ei ollut kauhean iloinen joten suuri osa elokuvasta oli jo onneksi unohtunut ja monessa mielessä tätä pääsi katsomaan uusin silmin.
Muistan aikoinani ihmetelleeni kun eräs nettituttavani käytti tästä ilmaisua ahdistava elokuva. Itseni mielestä tässä ei ollut mitään ahdistavaa ja se oli ainoastaan hyvä elokuva joskus kauan sitten. Mielenkiintoista oli tästä perspektiivistä katsoen analysoida kuinka paljon sitä itse onkaan kymmenessä vuodessa muutttunut – tai sitten vain tapani katsoa elokuvia on muuttunut radikaalisti – sillä tämän elokuvan ahdistavuus ja painostavuus kävi niin kovaksi että useamman kerran joutui pitämään kesken elokuvaa taukoa, keittämään kahvit ja jatkamaan vasta sitten kun ensin oli saanut hieman kerättyä itseään. Nyt ymmärrän itsekin miten tätä on aikoinaan tuttavani voinut pitää ahdistavana.
Palataan kuitenkin takaisin itse tarinaan ja siihen miten tämä elokuva onnistuu tämänkaltaisen tunnetilan saamaan aikaiseksi, sillä kovin usein tällaista tunnereaktiota ei tule koettua mistään taiteesta.
Tarina alkaa varsin harmittomasti kuvauksella nuorista jotka vetävät huumeita, tekevät sen eteen typeryyksiäkin kuten äidin television kantaminen kanikonttoriin, mutta kuitenkin elämänhallinta pysyy vielä sellaisessa mittakaavassa että elämää koetaan kadun aurinkoista puolta kulkien. Huumeiden kauppaaminen tuottaa tulosta ja rahaa tulee käytettyä niin äidin kuin tyttöystävänsäkin elämän laadun parantamiseen. Harry uskoo Marionin kykyihin ja on tukemassa häntä niin emotionaalisella kuin myös taloudellisellakin puolella. Elämä näyttää kaikille loistoaan.
Marion Silverin roolissa nähdään Jennifer Connelly
Kuviot alkavat Harryllä, Marionilla ja Tyronella kuitenkin ottaa ikävämpiä muotoja kun huumeiden saanti vaikeutuu. Kamaa ei enää tule myyntiin, rahavarastot alkavat hupenemaan ja pian alkaa jo omatkin vierotusoireet tehdä tuloaan. Elämänkuviot alkavat hakea synkempiä sävyjä, riidoilta ei vältytä ja pian jo ensimmäiset askeleet kohden prostituutiokin koetaan.
Samaan aikaan myös Sara joka odottaa yhä omaa pääsyään televisioon alkaa luhistumaan mielenterveytensä osalta liiallisten dieettipillereiden käytön ja liian vähäisen ruokailun seurauksesta. Mielenterveys järkkyy, todellisuus hämärtyy eikä jälki ole kaunista katsottavaa myöskään tämän ihmiskohtalon osalta.
Monen vuoden jälkeen katsottuna Requiem for a dream on loistava elokuva – siitäkin huolimatta (vai juuri siksi?) että se on yksi ahdistavimmista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, on kyseessä ehdottomasti lajityyppinsä mestariteos. Se säväyttää ja saa miettimään olisiko huumevalistustunneilla tämänkaltaisten elokuvien näyttämisellä toivotummat lopputulokset kuin monella muulla metodilla.
Elokuvassa on monta ulottuvuutta josta pidän paljon. Yksi näistä on henkilöhahmojen väliset suhteet ja niiden vähittäiset rakentamiset ennen rikki repimistä. Siinä missä monessa elokuvassa yksittäiset persoonat ovat enemmän avattuja ja itsenäisinä toimijoina kiintoisia tuntui tässä henkilöiden väliset siteet mielenkiintoisemmalta kuin Harry, Marion tai Tyrone yksistään. Sitä vastoin Harryn äiti Sarah oli enemmän oma persoona jonka päihteiden käyttöön ohjautunutta tarinaa tuli peilattua hänen hahmonsa kautta suoraan.
Tyrone C. Love (Marlon Wayans)
Toinen mistä pidin kovasti tarinassa oli sen tapa herättää ajatuksia. Vaikka jokaisen päähenkilön kohtalo näkee kohokohdan ja siitä päihteiden vaikutuksesta vaiheittaisen luhistumisen kohden tuhoa samalla kuitenkin elättäen uskoa siitä että pian asiat kääntyvät takaisin parempaan, jäi itseäni mietityttämään onko tässä elokuvassa kuitenkaan todellisuudessa kyse pelästään päihteistä ja niiden tuhoavasta vaikutuksesta.
Osittain tuntui aivan kuin merkitys olisi enemmänkin pakkomielteisissä mielihaluissa ja siitä kuinka omat epäterveet toimintamallit voivat otollisessa maaperässä eskaloitua suhteettomiin mittasuhteisiin ja huumeet ovat vain yksi ilmenemismuoto johon se voi johtaa. Tarkoitan tällä pohdinnallani sitä kuinka esim. kolmikon päihteiden käyttö lähtee täysin lapasesta vasta kun tapahtuu ikäviä käänteitä ja siinä vaiheessa vasta havaitaan kuinka huomaamattomasti päihteily on astunut liian suureen osaan elämässä, tai sitä kuinka Sarahin halu päästä televisioon ja näyttää siellä hyvältä kokeakseen jonkinlaista ihailua katsojilta johtaa hänen epäterveiden toimintamallien muodostumiseen hänen osaltaan pillereiden nappailemisen muodossa.
Lisäksi pidin elokuvan visuaalisesta tyylistä sekä musiikeista. Ohjaus on tyylikästä ja selkeästi positiivisesti massasta erottuvaa. Mielenkiintoisilla lähikuvilla ja muilla ohjauksellisilla elementeillä Aronofsky saa puettua henkilöiden elämien luhistumisen niin aidon tuntuisesti että se menee katsojalle syvälle ihon alle.
Kokonaisuutena Requiem for a dream on mestariteos jota en voinut olla lisäämättä Suosituksia-sivulleni. Tämän kohdalla kuitenkin mietin hetken aikaa voinko tätä laskea sellaiseksi elokuvaksi jota voisin suositella sillä elokuvassa on niin ahdistava tunnelma että sitä voi olla vaikea katsoa. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – elokuva on paikkansa ansainnut elokuvasuosituksieni listalle. Se on elokuva joka puhuttelee.
