The Darkest Minds (IMDB) on Jennifer Yuh Nelsonin ohjaama toiminnallinen draamaseikkailu vuodelta 2018. Sen pääosarooleissa nähdään Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech sekä Patrick Gibson.
Maailmassa monet lapset ovat alkaneet kuolemaan tuntemattomasta syystä ilman varoitusta. Osa lapsista kuitenkaan ei jostain syystä tähän epämääräiseen kuoleman aiheuttajaan menehdy, mutta heillä sitä vastoin löytyy paranormaaleja kykyjä. Armeijan joukot hakevat lapsia leireille jossa heidät julkisuudessa kerrottavien tietojen mukaan tahdotaan parantaa.
Leireillä heidät jaetaan eri ryhmiin sen mukaan miten heidät on luokiteltu. Luokittelu tapahtuu sen mukaan kuinka vaaralliseksi heidät nähdään – vihreät ovat äärimmäisen älykkäitä mutta turvallisia kun taas punaiset on todella vaaralliseksi luokiteltuja lapsia. Ruby (Amandla Stenberg) on yksi leirille kuljetutuista lapsista joka luokitellaan oranssilla värillä ja siten hänet on määritetty likvidoitavaksi.
Leirillä oleva lääkäri Cate (Mandy Moore) auttaa hänet pakoon ja pakomatkalla ollessaan Ruby kohtaa muitakin nuoria jotka eivät halua elämäänsä elää leireillä.
Yliluonnolliset kyvyt ovat elementti jonka avulla voidaan luoda monipuolista ja mielenkiintoista tarinaa joka ei ole rajoittunut fysiikan lakien luomiin ahtaisiin raameihin. Jossain määrin näitä rajoja ylitetäänkin ja kykyjä käytetään päähenkilöiden toimesta, mutta painopiste olisi voinut olla näiden monipuolisemmassakin käytössä jotta tarinan kiinnostavin aspekti olisi voinut saada tilaa elää ja hengittää.
Tarina jättää ohuen ja epämääräisen tunnun. Se tarjoaa monia kysymyksiä vailla vastauksia, mutta valitettavasti huonolla tapaa. Hyvällä tapaa kun elokuva jättää kysymyksiä avoimeksi, se antaa paljon mahdollisia tulkintoja matkan varrella annettujen vihjeiden pohjalta jolloin katsoja joutuu itse luomaan erilaiset tulkinnat. Huonolla tapaa – kuten tässä elokuvassa – kysymykset syntyvät siksi että juuri mitään ei ole kerrottu missään vaiheessa eikä mitään vihjeitäkään ole heitelty syötiksi ajatuksille joihin voisi tarrata. Tämän tarinan osalta tällaisia kysymyksiä ovat mm. mistä nämä kyvyt tulivat, miksi vain lapset ja nuoret niitä saivat, miksi osa menehtyi, keitä eri ihmiset ovat joita matkan varrella tulee vastaan ja miksi heillä on ne tarkoitusperät joita katsojalle näytetään.
Vaikka tarina jättää paljon kysymyksiä avoimeksi, on se kuitenkin välttävä jotta sen pohjalle saa edes keskinkertaisen teoksen tehtyä. Ohjaukselliset elementit toimivat ja kaikki elokuvan tavalliset välttämättömät piirteet on teknisesti kunnossa. Näyttelytyö on keskinkertaista mutta ajaa hyvin asiansa.
Tarinaan päälleliimatun tuntuinen ja teennäinen ihmissuhdekuvio on suhteellisen mitäänsanomaton ja jossain määrin myös turhauttava. Syy turhauttavuuteen ei kuitenkaan synny siitä että se on kliseinen ja ohut, vaan lähinnä siitä että ensimmäisenä se synnyttää mielikuvan siitä että woke-kulttuurin vuoksi mukaan on pitänyt saada tumman naisen ja valkoisen miehen välinen teinisuhde koska se on nykyisen trendin mukaista kuvattavaa.
Tätä toki ei kannata tulkita väärin että sellaista suhdekuviota yleisesti elokuvassa vastustaisin, sillä esimerkiksi vuoden 2001 elokuvassa Monster’s Ball on kyllä kuvattu myöskin valkoisen miehen ja tumman naisen suhdetta ja siinä tällainen suhdekuvio toimii erinomainsesti. Sen kohdalla katsojana ei tule tunnetta teennäisestä arvomaailman tuputtamisesta toisin kuin monissa moderneissa Hollywood-elokuvassa.
Muutenkin kun pääjoukko jota kuvataan koostuu modernin Hollywoodin arvomaailman mukaisista näyttelijöistä (yksi valkoinen mies, tumma vahva naispääosahenkilö, tumma mies sekä yksi aasialaistaustainen lapsi) herää väkisinkin mieleen ajatus siitä että elokuvaa on taas pyritty kasaamaan woke-kulttuurin trendien mukaisilla näyttelijäkaartilla. En tiedä onko näin, mutta kiitos nykyisen viihdekulttuurin tuputtamisten lähtökohtaisesti moinen ajatus herää ensimmäisenä mieleen. Ironista kuinka kulttuurillisesti positiiviseen muutokseen pyrkiessään Hollywood on onnistunut tekemään ainakin omalla kohdallani täysin päinvastaisen tuloksen.
Kokonaisuutena elokuvan arvosanaan vaikuttaa negatiivisesti silti ainoastaan sen keskinkertaisuus. Sen kyllä katsoo kerran tai ehkä parikin, mutta se ei missään vaiheessa ole erityisen hyvä sen enempää kuin huonokaan. Tasaisen varmaa aivot nollille -tavaraa vailla sen suurempaa puhuttelevuutta millään osa-alueella.
Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 31 827 annettuun ääneen”]5,7/10[/simple_tooltip])
Leave a Reply