Alunperin jenkeistä lähtöisin olevan Blue Moonin panimon Belgian White on 5,4 % vahvuinen vehnäolut jota myydään hyvin varustelluissa marketeissa sekä Alkon vakiovalikoimassa. Katkeroita löytyy 19.0 EBU ja kantavierrettä 13.5 °P. Lisää teknisiä tietoja löytää Alkon sivuilta (lue täältä).
Pullo on ulkoisesti keskinkertainen; toimiva, mutta ei mitenkään erityisen poikkeava massasta. Pullon aukaistua löytää suhteellisen tunkkaisen olemuksen joka suhteellisen usein on ollut monien muidenkin vehnäoluiden ominaispiirre. Tuopissa tuoksu ei sen houkuttelevammaksi käy, mutta ei se missään vaiheessa onneksi myöskään häiritseväksi muutu.
Tuoppiin kaataminen käy huoletta yhdellä humauksella sillä vaahtoavuus on maltillista ja 0,5 litran oluelle varattu tuoppi imaisee nesteet iloisesti sisuksiinsa nopeammin kuin Esson baarin pajatso mummojen eläkerahat.
Väri on tuoppiin kaadon jälkeen tummempaan sävyyn hakeutuvaa, melkein jopa kuparista mutta pian kaatamisen jälkeen samea ja simamainen – ellei jopa kiljumanen – vivahde nousee esiin. Omaan makuuni ulkoisesti olut ei herätä suurta intohimoa maistamaan, mutta onneksi ei olutta väriin katsominen.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Mausta erottaa vehnäoluelle tyypillisen vehnän maun mutta aavistuksen kirpeämpänä ja raikkaampana kuin monessa muussa. Humalointi on mietoa eikä alkoholin tuntu pääse missään vaiheessa makukenttään korostuneesti esiin, hädin tuskin sitä edes erottaa mausta muutenkaan. Sitruksinen raikkaus toimii eikä jälkimakukaan ole tarpeettoman korostunut. Toimiva vehnäolut vailla sen suurempia kehuja tai haukkuja.
Musiikkina tämän kanssa toimii hyvin rempseä indie-kama, mm. Dodie – Guiltless tai Kailee Morgue – Medusa.
TL;DR Oma suosikkini kuvan laadulta ja tuntumalta on Ilfordin paperissa, mutta en sitä valitse valokuva-albumeihin laitettaviin kuviin koska sen vahvuudet eivät siellä pääse esiin. Fiilispohjaisesti Epson tuntuu valokuva-albumiin miellyttävimmältä vaihtoehdolta, mutta Canon ja HP käyvät aivan yhtä hyvin. Käytännössä saatavuus ja hinta määrittävät näistä kolmesta useimmiten valinnan milloin mihinkin.
Yleistä
Kuten täällä blogissa olen kirjoittanut on käytössäni valokuvatulostin ja tulosteita on tullut kotona tehtyä useita satoja. Yksi asia mikä on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa on täydellisen paperin metsästys. Tietenkään ei ole olemassa one-paper-fits-all -ratkaisua missä lopulta löytyy tulostusmaailman Graalin malja jonka jälkeen silmät eivät enää näe kauneutta muissa papereissa eivätkä kädet tahdo koskettaa mihinkään muuhun löydettyään onnen ja autuuden jostakin yksittäisestä paperista.
Eri papereita on eri käyttötarkoitukseen ja eri kokoja jne. joten tässä postauksessa keskitytään ainoastaan todella pintapuoleisesti omiin mieltymyksiini neljän eri “kymppikuvana” myytävän paperin osalta. Kymppikuva siis tarkoittaa paperia joka on 10×15 cm ja joka on luultavasti yleisin kuvakoko jonka tavan ihminen mieltää kun joku puhuu paperikuvista.
Syynä miksi näitä neljää vertailin omaksi ilokseni oli tietenkin se, että näitä jokaista löytyi kotoa ja halusin tietää jos vierekkäin vertaan samalla kuvalla huomaanko mitään eroa papereiden välillä ja olenko taipuvainen kallistumaan pitämään jostain syystä toisesta paperista enemmän kuin toisesta.
Kotoani olisi ollut lisänä myös Canonin Everyday Use Glossy -paperia samassa kokoluokassa, mutta koska kyseessä on eri segmenttiin tarkoitettu tuote jätin suosiolla sen tästä pois. Nämä muut lasken sellaiseksi paperiksi joita voisin kuvitella pistäväni valokuva-albumiini (ja pistänkin) kun taas tuo Everyday Use Glassy on niitä rimpulapapereita jotka kyllä tuottavat kuvallisesti hyvää jälkeä, mutta jotka ei tunnu hyvälle kourassa ja jättää kuvista vähän halvan tunnun. Sille paperille on selvästi käyttönsä eikä se missään nimessä ole huonoa, mutta valokuva-albumia täytettäessä haluaa että paperi on luonteeltaan uskottavamman oloista.
Kokemukset
Lyhyesti tiivistäen oman kokemuksen perusteella HP:n, Canonin ja Epsonin paperit ovat kuvanlaadullisesti hyvin lähellä toisiaan ja nopeasti vilkaisemalla en heti huomaa mitään eroa ainakaan 10×15 kokoluokassa. Käytännössä voin ostaa näistä mitä tahansa ja olen tyytyväinen tulostuslaatuun, joten luultavammin valokuva-albumiin tulosteita tehdessäni useimmiten valinta tapahtuu saatavuuden ja hinnan perusteella eikä niinkään paperin laadun perusteella. Kuitenkin tähän tarkoitukseen jos pitää valita emotionaalisesti fiilispohjalta oma suosikki niin valinta kallistuu Epsoniin.
Ensisijaisesti valokuva-albumiani olenkin täyttänyt Epsonin ja Canonin paperilla sillä niitä on ollut useimmiten hyllyssäni hyvän saatavuuden vuoksi, mutta kunhan ne on vähissä tai jo kokonaan loppu en näe syytä miksi en jatkaisi tulostamista HP:n paperille josta tulee samanlainen tuntu ja fiilis ainakin albumiin sijoitettuna.
Ilfordin Galerie Smooth Pearl sitä vastoin erottuu selkeästi näistä muista ja se on omaan makuuni ylivoimaisesti miellyttävin. Ilfordia kädessä pitäessään huomaa heti että tämä painii aivan eri kategoriassa – sen tuntu on miellyttävä, paino ja jämäkkyys on sopivan balansoitua ja pinta ja tekstuuri huokuu arvokkuutta aivan eri tavoin.
Sama testikuva pöydällä neljällä eri paperilla. Erot eivät erotu netin kautta vaan ainoastaan elävässä elämässä papereita sormissaan pitäessä.
Vaikka Ilfordin Smooth Pearl on omaan makuuni näistä paras, en sitä ole valinnut paperiksi kun tulostan kuvia albumiin. Tähän syynä on se, että tämän paperin parhaat ominaisuudet eivät pääse siellä oikeuksiinsa sillä kuvat albumissa muovien takana eivät ole käsissä kosketeltavissa ja sitä kautta fiilisteltävissä samalla tapaa.
Muovin takana nämä muut paperit ovat sitä vastoin paremmin elementissään ja saavat siellä tuoda esiin omat parhaat puolensa, Ilfordin paperi taas on niihin hetkiin kun haluaa laittaa kuvan seinälle, antaa käsipelissä selattavaksi kuvia tai haluaa yksittäisen kuvan tulostaa jollekin toiselle ihmiselle mukaan muistoksi.
Tietenkin jos tarkkaan papereita syynää vierekkäin panee muutamia pieniä detaileja merkille papereiden tunnusta. Esim. Canonissa tuntuu olevan aavistuksen napakampi kontrasti kuin HP:ssä tai Epsonissa, mutta sen tuntu kädessä ei ole yhtä miellyttävä kuin Epsonissa. HP on kanssa perusvarma valinta eikä sen kanssa voi mennä pieleen, mutta paperin tuntu on aavistuksen lurppa jos paperia hyppysissään pyörittelee.
Paperin ja tulostamisen kustannukset
Kaikki neljä paperia ovat hinnaltaan huokeita, mutta hintaerot on silti suhteellisen suuria (hinnat laskettu Telefoton ja Suomalaisen Kirjakaupan hintojen perusteella). Canonin paperi maksaa näistä eniten, 0,259 eur per paperi ja toisena heti perässä tulee Ilford Galeria Smooth Pearl missä kappalehinnaksi jää 0,24 eur kuvaa kohden. Epsonit pyörähtävät jo reilusti edullisemmaksi jääden 0,186 eur per paperi ja siitäkin vielä selvästi huokeammaksi jää HP:n Advanced Photo Paper missä yhden paperin hinta on enää 0,165 eur/paperi.
Lähes 10 sentin hintaero edullisimman ja hinnakkaimman tuotteen välillä on pieni, mutta isoissa volyymeissä hintaerot voivat alkaa jo tuntua. Kuitenkin on hyvä muistaa myös se, että mikäli ainoastaan haluaa hyviä 10×15 kuvia edullisesti ei ole mitään järkeä ostaa kotiinsa valokuvatulostinta sitä varten vaan kääntyä suoraan Ifolorin (katso täältä) tai muun kuvapalvelun puoleen.
Perspektiiviä hintaan saa esimerkiksi siitä, että Ifolorilla tätä kirjoittaessa saa laadukkaan kuvan hyvälle paperille 9 sentin hinnalla – siis merkittävästi edullisemmin kuin mitä kotona tulostaessa saa edes perus hyvää paperia. Sen lisäksi kotona tulostaessa paperin lisäksi maksavat myös musteet joiden hinta ja kulutus on tietenkin tulostinkohtaista.
Oma valokuvatulostimeni on Canon Pixma Pro 10s ja ainakin Red River Catalogin sivuston mukaan yhden 10×15 tulosteen hinta on tällä tulostimella 0.34 USD musteiden osalta (katso täältä). Nykyisellä kurssilla se tarkoittaisi siis 30 senttiä musteisiin. Lisäksi tämän päälle tulee paperin hinta, joten jos valinta kallistuu Ilfordiin tai Canon Photo Paper Plus Glossy II -paperiin jää tulosteelle hintaa noin 55 senttiä.
Kuitenkin tulostaminen on harrastus eikä kustannuksia tule sen vuoksi ainakaan itselläni laskettua samalla tapaa. Mahdollisuus valita tulosteisiinsa paperia joka itseä miellyttää kuvan käyttötarkoituksen huomioiden on etu josta mieluummin maksaa ekstraakin.
Lähdin viime viikon lopuilla kotiseuduille Itä-Suomeen reissuun ja koska olin siellä sapattina päätin lähteä katsomaan minkälainen seurakunta adventtikirkolla on Joensuussa.
Kuten jotkut tietävät olen viime vuoden puolelta saakka käynyt Helsingissä Annankadun adventtikirkolla (lue täältä), mutta muissa Suomen adventtikirkoissa en ole aikaisemmin jumalanpalveluksessa käynyt joten oli sitä taustaa vasten kiintoisa käydä katsomassa poikkeaako Helsingin seurakunta radikaalisti Joensuusta. Yhden käynnin perusteella ei ainakaan voisi sanoa että olisi poikennut.
Ikäjakauma oli viime sapattina ainakin itseäni vanhempaa ikäpolvea, nuoria tai nuoria aikuisia oli vain yksittäisiä. Väkeä oli arviolta noin 20-30 eli ei mitenkään paljoa.
Siinä missä Annankadulla Raamatun tutkiskelu on ennen varsinaista jumalanpalvelusta oli Joensuussa järjestys toinen; ensin pidettiin jumalanpalvelus joka alkoi jo kello 10 jonka jälkeen kello 11-12 oli Raamatun tutkiskelu.
Tutkiskelu hoidettiin myös toisella tapaa. Annankadulla lähes aina jakaudutaan pienempiin ryhmiin joissa keskustellaan edellisen viikon vihkon aiheesta mutta ainakin tällä kertaa Joensuussa hoidettiin tutkiskelu siten että edessä oli yksi johtamassa tutkiskelua, käytiin viikon aihetta läpi, luettiin vihkosta pätkiä ja lisäksi tietenkin varsinaisia Raamatunpaikkoja.
Mikäli adventistien Raamatun tutkiskelu ei ole konseptina tuttu tarkoittaa se siis sitä, että viikolla on Raamatun Sanoma -vihkossa aiheita joita sitten seuraavana sapattina yhdessä seurakuntalaisten kanssa tutkitaan. Vihko on fyysisesti tilatttavissa, mutta sen löytää myös ilmaiseksi Internetistä (katso täältä).
Käytännön tasolla jumalanpalvelus oli toimituksena erilaisessa muodossa kuin omassa kotiseurakunnassani (kuulun kyllä luterilaiseen kirkkoon, mutta varsinaisena kotiseurakuntana pidän Annankadun adventtikirkkoa) mutta silti hyvin samankaltainen ja tervehenkinen. Ilahduttavan paljon (käsittääkseni) vieraileva puhuja luki kohtia Raamatusta aiheensa tueksi.
Kokonaisuutena kokemus käynnistä oli mukava ja voin hyvin kuvitella tulevani tänne toisenkin kerran mikäli sapattina olen maisemissa 🙂
Lauren Powellin roolissa nähdään Lauren Miller Rogen
For a good time, call… (IMDB) on Jamie Travisin ohjaama vuonna 2012 julkaistu myöhäisillan komedia. Pääosissa nähdään Lauren Miller Rogen, Ari Graynor, Justin Long sekä James Wolk.
Lauren Powellin (Lauren Miller Rogen) elämäntilanne muuttuu hetkessä tasaisen varmasta mutta tylsästä arjesta kun hänen poikaystävänsä Charlie (James Wolk) ilmoittaa että hän lähtee italiaan työkeikalle. Käytännössä hän haluaa lähteä sinne yksin jotta saa miettiä hänen ja Laurenin suhdetta. Charlien mielestä heidän suhteensa on tylsä ja niinpä Lauren jää pian tyhjän päälle vailla tietoa minne asettua asumaan.
Laurenin ystävällä Jessellä (Justin Long) on sopivasti yksi ystävä joka tarvitsee kämppäkaveria maksamaan yhdessä asunnon vuokraa ja niinpä Justin vie Laurenin katsomaan tätä asuntoa ja mahdollista kämppäkaveriehdokasta. Ovella totuus kämppäkaveriehdokkaasta valkenee niin Laurenille kuin asunnon nykyiselle asukkaalle Katielle (Ari Graynor) jotka kyllä tuntevat toisensa jo kymmenen vuoden takaa high schoolista, mutta joiden välit eivät ole millään muotoa hyvät. Kummankin elämäntilanteesta johtuvista syistä he päättävät koettaa tulla toimeen kämppäkavereina.
Kiltin työtön roolissa kasvanut Lauren saa pian selville että kämppiksensä työskentelee puhelinseksilinjalla. Lauren huomaa että Katien olisi mahdollisuus pyörittää omaa puhelinseksilinjaa eikä hänen tarvitsisi työskennellä huonommalla palkalla muualle ja pian kämppiksillä onkin yritys pystyssä. Alunperin vain firman pyörittämiseen aikonut Lauren lähtee itsekin vähitellen vastaamaan puheluihin ja ajan saatossa kämppisten huonot välit parantuvat ja heistä tulee myös ystäviä.
Katie Steele (Ari Graynor)
Vaikka elokuvan tarina kertookin päällisin puolin puhelinseksilinjalla työskentelevistä naisista ja siinä sen myötä kuullaan paikoitellen kohtalaisen karkeahkoa kielenkäyttöä, on se kuitenkin pohjimmiltaan lämminhenkinen kahden ihmisen kasvutarina.
Laurenin elämä on aina pyörinyt tutuissa, turvallisissa mutta myös ennalta-arvattavissa kuvioissa. Monella tapaa hän on oppinut elämäntapansa vanhemmiltaan ilman että on missään vaiheessa pysähtynyt miettimään onko se todella sitä mitä hän itse haluaa. Kun hän muuttaa yhteen räväkän Katien kanssa alkaa hän vähitellen löytämään itsestään uusia puolia ja löytää uudenlaista rohkeutta olla jotain muuta kuin mitä häneltä aina odotetaan.
Katien osalta kasvu tapahtuu enemmänkin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä hän on päällisin puolin itsevarma, rohkea ja räväkkä tyttö uskaltautuu hän vasta Laurien kanssa näyttämään oman todellisen ja herkän puolensa.
Pidin positiivisena kuinka myöhäisillan komedian tematiikan ja karkeiden juttujen taakse oli saatu kuitenkin rakennettua hyvällä tapaa toimiva ja viihdyttävä kasvutarina ilman että se olisi tuntunut teennäiseltä tai kliseiseltä. Mielenkiintoisin anti elokuvassa löytyykin sen taustalla rakentuvissa ystävyyden ja henkilöiden kehityksessä.
For a good time, call… on viihdyttävä myöhäisillan elokuva jonka karkean pinnan alla sykkii kuitenkin lämminhenkinen sydän.
Pyynikin Pacific Pale Ale on tamperelaisen Pyynikin panimon 5,5 % vahvuinen pale ale. IBU-arvo on 42 ja väri on 24 EBC-asteikolla. Olutta myydään hyvin varustelluissa marketeissa, mm. Koivukylän LIDL:ssä. Lisää tietoja oluesta löytää myös valmistajan sivuilta (katso täältä).
Tölkki on tyyliltään mukavan kesäinen ja raikas. Tölkin aukaistua löytää tölkin ulkonäöstä syntyvän mielikuvan mukaisen raikkaan tuoksun josta hieman tulee mieleen jopa ipamaisia vivahteita vaikkakin vähäisemmällä greippisyydellä.
Tuoppiin kaataminen ottaa hieman aikaa sillä vaahtoavuus on kohtalaisen suurta mutta ei kuitenkaan arvaamatonta. Väri on kohtalaisen miellyttävä vaikkakin omaan makuuni aavistuksen turhan samea.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maku on miellyttävän kepeä ja raikas. Maussa oleva sitruksinen vivahde ei oluen ollessa suussa juuri hyppää esiin vaikka helposti löydettävissä onkin, mutta jälkimausta sen sitä vastoin löytää vaivattomammin. Aavistuksen kitkerä jälkimaku mutta ei missään nimessä häiritsevä. Hyvä olut jota on helppoa nauttia niin kesäisellä terassilla kuin illanistujaisessa sisälläkin.
Musiikkina tämän kanssa toimii hyvin kevyt pop, mm. Bebe Rexha – I’m a mess tai Charli CXC – After the Afterparty ft. Lil Yachty.
