Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: One for the money

    Katherine Heigl palkkionmetsästäjänä

    Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the money (IMDB) on vuonna 2012 julkaistu komedia jonka pääosarooleissa nähdään Katherine Heigl sekä Jason O’Mara.

    Stephanie Plum (Katherine Heigl) on taloudellisissa haasteissa ja koettaa etsiä itselleen työpaikkaa. Hän pääsee töihin serkkunsa firmaan missä hänen tehtävänään on etsiä ihmisiä jotka ovat jätteneet tulematta oikeuteen ja toimittaa heidät paikalle. Stephanie on erityisen kiinnostunut etsimään poliisia, Joseph Morellia (Jason O’Mara) jota on syytetty aseettoman ihmisen ampumisesta ja jonka löytämisestä ja oikeuden eteen toimittamisesta on luvassa 50.000 dollarin palkinto. Stephanien motiivit tämän poliisin etsinnälle löytyvät kuitenkin muualta kuin vain palkkiorahoista.

    Palkkionmetsästäjän rooli ei ole pelkästään helppoa rahaa kohdetta etsiessä, sillä syvemmälle tapaukseen mennessä Stephania saa huomata että asiaan liittyy enemmänkin rikollisuutta ja hänen tutkintansa alkaa olemaan vaaraksi hänen ja muidenkin hengelle.

    Palkkionmetsästäjä joka löytää halutun kohteensa tarpeettoman helposti moneenkin otteeseen samalla kun hän alkaa toimimaan salapoliisin tavoin ei tarinansa osalta ole kovin uskottavaa tasoa, mutta koska tämä on komedia eikä dekkari on tämänkaltainen epäloogisuus aivan tarpeeksi hyväksyttävää. Ei tarina mitään erinomaista tasoa ole, mutta tarpeeksi toimiva että se jaksaa pitää yllä katsojan mielenkiintoa.

    One for the money on helppoa viihdettä tarjoava toiminnallinen komedia joka jaksaa helposti viihdyttää lajityypistä kiinnostuneita tarjoamatta kuitenkaan katsojalleen mitään uutta tai yllättävää. Siinä on kaikki elokuvassa tarvittavat elementit kohdallaan, mutta samalla siinä ei ole kuitenkaan mitään sellaista mikä saisi sen nousemaan keskivertomassan yläpuolelle. Siinä mielessä tämä onkin kuin Big Mac -ateria – ei mitään poikkeuksellista, mutta oikeissa hetkissä toimiva juuri sen vuoksi että tietää mitä odottaa.

  • Leffalauantai: Julieta

    Julieta nuorena yhdessä Xoanin kanssa.

    Pedro Almodóvarin ohjaama Julieta (IMDB) on vuonna 2016 julkaista draamaelokuva. Pääosarooleissa nähdään Emma Suárez, Adriana Ugarte, Daniel Grao, Imma Cuesta sekä Darío Grandinetti.

    Julieta (Emma Suárez) on parisuhteessaan suunnitellut muuttoa miesystävänsä Lorenzon (Darío Grandinetti) kanssa toiseen maahan jo vuoden verran. Lorenzon yllätykseksi viimeisenä päivänä ennen muuttoa Juliana kuitenkin ilmoittaa että hän ei lähdekään hänen mukaansa eikä hän tahdo puhua siitä sen enempää. Toiseen maahan muuton sijaan hän alkaa käymään läpi menneisyydestään niitä asioita joista hän ei ole Lorenzolle puhunut, mutta jotka ovat hänen elämässään yhä kipeitä aiheita.

    Julieta on dramaattinen mutta inhimillisesti realistinen tarina elämän vaikeista asioista, niiden käsittelystä ja käsittelemättä jättämisen aiheuttamista ongelmista. Vaikeiden asioiden kunnolla käsittelemättä jättämisen kulttuuri ja sen vaikutukset heijastuvat Juliatan elämässä läpi hänen koko tarinassa kerrotun elämänkaarensa aina nykyhetkeen, eikä hän vaikuta olevan ainoa kuka ei osaa käsitellä asioita kuten aikuisten kuuluisi.

    Vasta kun Julieta joutuu kohtaamaan yksipuoleisen odottamattoman ihmissuhteen katkeamisen, hän alkaa tajuamaan kuinka vähän hän lopulta todellisuudessa on edes tuntenut tätä ihmistä jonka hän on luullut tuntevansa, mutta joka on poistunut hänen elämästään ilmoittamatta minne hän on mennyt.

    Pidin tästä elokuvasta. Se on aidon elämän tuntuinen draama mistä huokuu inhimillisyys sen epätäydellisten ihmisten kohdatessa elämän vaikeita haasteita. Vaikeudet joita elämä eteen tuo ovat monesti moninaisia ja vaikeita kohdata, mutta vaikeista asioista totuuden osittainen kertominen voi usein johtaa vielä suurempiin ongelmiin totuuden vihdoin tullessa esille kuten Julietakin saa havaita.

  • Leffalauantai: The Expendables

    Äijäilyä, aseita ja räjähdyksiä – juuri kuten toimintaelokuvassa kuuluu ollakin.

    The Expendables (IMDB) on toimintaelokuva vuuodelta 2010 jonka pääosarooleissa nähdään Sylvester Stallone, Jet Li, Jason Statham sekä Dolph Lundgren. Ohjauksesta on vastannut Sylvester Stallone.

    Palkka-armeija saa CIA:lta tehtävän lähteä poistamaan toisessa valtiossa vallan kahvassa olevia henkilöitä. Aikaisemmin CIA on lähettänyt jo oman miehensä kyseiseen valtioon hoitamaan asioita, mutta koska hän onkin päätynyt CIA:n leivistä soolouralle on palkka-armeijan puututtava kurittoman entisen agentin toimintaan aseiden avustuksella.

    Juonensa osalta The Expendables on kohtalaisen mitäänsanomaton elokuva johon on saatu käsikirjoitettua monia lajityypin kliseitä. CIA on säätämässä vieraassa valtiossa, välienselvittelyä koetaan ystävysten kesken, pieni eliittijoukko tuntuu kuolemattomalta isoakin joukkoa vastaan sekä mukana on myös tietenkin päälleliimatun tuntuiset ihmissuhteet joissa ei ole minkäänlaista tunnetta ja joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on olematon.

    Tämän tyylilajin filmissä kaikki nuo edellämainitut piirteet ovat kyllä sellaisia että niitä pystyn katsomaan läpi sormien, sillä en tämän lajityypin elokuvalta mitään muuta keskimäärin edes odota. Kliseiset piirteet ovat juurikin niitä asioita mitkä usein määrittävät lajityypin ominaispiirteitä, sillä niitä on käytetty niin paljon että niistä on muodostunut oletusarvo jota osaa jo odottaa. Hyvä niin, sillä silloin katsoja tietää jo mitä tulee saamaan kun laittaa elokuvan pyörimään.

    Räjähdyksiä, aseiden laulamista, nopeita takaa-ajoja, mahtipontista musiikkia ja hillittömiä määriä kuolleita taisteluissa – kaikkia näitäkin tästä löytyy. Kaikki nämä ovat kyllä toimivia elementtejä toimintafilmien rakennuspalikoina, mutta harmillisesti palikat tuntuvat olevan hukassa nopeiden toimintakohtausten aikana. Leikkaukset ovat aivan liian nopeita liian monissa kohdissa mikä tekee monien taisteluiden seuraamisesta käytännössä mahdotonta sillä monessa tapauksessa ei katsojana kerkeä näkemään kuka on lyömässä ketä tai tekemässä jotain muuta taistelun tiimellyksessä.

    Päähenkilöt ovat monella tapaa äijäkulttuurin karikatyyrejä sillä useimmissa heissä on machoilua ja kovistelua, mutta kuitenkin naisia kohtaan heistä löytyy herkkä ja suojeleva puoli. Naisia sitä vastoin ei kovin monia edes nähdä ja heidänkin roolinsa ovat yhtä teennäisiä ja stereotyyppisiä. Tietenkin tämän kaltaisten elokuvien tapauksessa onkin parasta jättää suosiolla hahmojen analysointi syrjään ja keskittyä niihin piirteisiin minkä vuoksi tämän tyylilajin elokuvista yleensä nautitaan. Toimintaa, räjäytyksiä ja yleistä stereotyyppistä äijämeinkiä. Niistä joko pitää tai sitten ei.

    Omaan makuuni tässä on monia hyviä elementtejä. Se on tasaisen varma suorittaja, mutta ei missään kuitenkaan yllättäjä mikä jättää sen keskinkertaisen viihde-elokuvan kategoriaan. Isoimmat miinukset löytyvätkin teknisestä toteutuksesta – hutiloivasta kameratyöskentelystä ja rasittavan nopeista leikkauksista. Muut miinukset ovat lähinnä niitä mitkä ovat ominaisuuksia tämän lajityypin elokuville.

    Tälle on aikansa ja paikkansa ja kyllä tätä mieluummin katsoo kuin monia modernimpia toimintaelokuvia, sillä mieluummin katson tämänkaltaista toimintaa missä miehet hoitavat äijäilyn eivätkä huonosti ja teennäisen tuntuisesti käsikirjoitetut naiset.

  • Leffalauantai: Cloverfield

    Valaistus ja tunnelma on found footage -elokuvalle uskottavaa

    Cloverfield on vuonna 2008 julkaistu kauhu/katastrofielokuva. Ohjauksesta on vastannut Matt Reeves ja pääosissa nähdään T.J. Miller, Michael Stahl-Davis, Mike Vogel, Lizzy Caplan, Jessica Lucas sekä Odette Annable.

    Rob (Michael Stahl-Davis) on muuttamassa Japaniin ja hänen läheisensä järjestävät hänelle lähdön kunniaksi yllätysjuhlat. Juhlavieraita kuvataan ja haastatellaan videolle jotta Rob saisi itselleen muistoja ystävistä matkalleen, mutta kesken juhlien New Yorkissa alkaa tapahtumaan yllättäviä asioita ja niinpä videokameran jonka tarkoitus oli kuvata juhlahumua päätyykin dokumentoimaan eloonjäämistaisteluita katastrofin keskellä.

    Cloverfield on mielenkiintoinen elokuva, eikä vähiten poikkeuksellisen tyylinsä vuoksi. Se on tyylilajiltaan found footage -kauhua, eli se on kuvattu siten että katsojalle luodaan mielikuva siitä että se mitä katsoja näkee on aitoa ja dokumentaarista kuvausta tapahtumista ja katsoja pääsee näkemään sen löydetyltä kadonneelta nauhalta. Valtavirrassa tunnetuimpia tämän tyylilajin elokuvia luultavamminkin on Blair Witch Project, joten mikäli elokuva on tuttu saa siitä mielikuvan minkä tyylistä kuvausta ja tarinankerrontaa Cloverfieldissä nähdään.

    Tarina on mielenkiintoinen ja sen kuljetus on aidon tuntuista. Robin ihmissuhteeseen liittyvä draama ennen katastrofin alkua antaa uskottavan tuntuisen insentiivin hänen ja muiden hänen mukanaan olevien henkilöiden toimintaan kriisin aikana.

    Näyttelytyö on kautta linjan hyvää ja henkilöt tuntuvat uskottavilta. Tämä on tärkeää etenkin tämän tyylilajin elokuvassa, sillä teennäisen tuntuinen näyttely on omiaan rikkomaan immersion kadonneesta kotivideosta.

    Tarina joka on pyritty luomaan siten kuin se olisi videokameralla kuvattua myös tuntuu siltä katsojallekin

    Pidempään blogista elokuva-arvosteluitani lukeneet saattavat tietää että en ole pääsääntöisesti huojuvan ja heiluvan kameratyöskentelyn ystävä, mutta tämän elokuvan kohdalla asia on täysin toisin. Kamera huojuu ja heiluu lähes koko elokuvan ajan, mutta tämä ei pääsääntöisesti häiritse katselukokemusta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tämänkaltaisten filmatisointien tapauksessa kameran nopeakin heilunta on ehdoton välttämättömyys uskottavuuden luomiseksi. Ainoat kohdat missä tämä hieman häiritsi oli ne joissa meinasi melkein tulla jo huono olo, mutta tämänkaltaisia kohtauksia oli onneksi todella vähän.

    Äänet on toteutettu hyvin ja visuaaliset erikoisefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Tietenkin monessa kohdassa visuaalisten efektien laatua on vaikeaa arvioida nopean kameratyöskentelyn vuoksi, mutta sen verran mitä katsoja kerkeää niitä näkemään onnistuvat ne tukemaan tarinaa viemättä huomiota niihin. Hyvä niin.

    Kokonaisuutena Cloverfield yllätti itseni erittäinkin positiivisesti. Se on tyylillä toteutettu katastrofielokuva jonka poikkeuksellinen ohjaustyyli tekee siitä mieleenpainuvan katselukokemuksen. Elokuva pääsi myös Suosituksia-sivulleni.

  • Leffalauantai: Bats

    Ihmisen kohtaaminen tappajalepakon kanssa voi saada vaarallisia sävyjä

    Bats (IMDB) on Louis Morneaun ohjaama sci-fi/kauhuelokuva vuodelta 1999. Pääosarooleissa nähdään Dina Meyer, Bob Gunton, Lou Diamond Phillips sekä Leon.

    Lepakoita hyvin tunteva tutkija Dr. Sheila Casper (Dina Meyer) sekä hänen kumppaninsa Jimmy Sands (Leon) saavat yllättävän kutsun tutkimaan tapausta missä lepakot ovat isommalla joukolla käyneet ihmisten kimppuun siten että sen seurauksena on ollut ihmishenkien menetyksiä. Sheila ei vaikuta ottavan asiaa ensin todesta sillä tapaus ei vaikuta lainkaan uskottavalta lepakoiden käyttäytymiseltä, mutta pian käy ilmi että tautiviranomaiset ovat mukana selvittämässä tapausta sillä nämä olennot eivät ole aivan tavallisia luonnossa esiintyviä lepakoita vaan tiedemisten toimesta muokattuja siivekkäitä.

    Bats on luokiteltu kauhuksi, trilleriksi sekä sci-fiksi mutta mistään pelottavasta tarinasta ei ainakaan voi tämän filmin kohdalla puhua mikäli katsojalla ei ole entuudestaan jo jonkinmoista kammoa näitä yön olentoja kohtaan.

    Tarina itsessään on ihan keskinkertainen ja pohjaidealtaan osittain jopa uskottavaakin sorttia, mutta toteutus ei aivan ole sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kokonaisuus onkin keskinkertaista lähes kautta linjan, on silti toimintakohtaukset monin paikoin rasittavaa katsottavaa erittäin hutiloivan ja nopeisiin leikkauksiin perustuvan kameratyöskentelyn vuoksi. Nopeasti huitova ja heiluva kamera jättää monissa kohtauksissa katsojalle epäselväksi mitä tilanteessa tapahtuu vaikkakin sen kyllä pystyy päättelemään nopeasti lopputuloksestakin.

    Kameratyöskentely oli myös rauhallisemmissa kohtauksissa tarpeettoman levotonta omaan mieltymykseeni. Jos kohtauksessa ei tapahdu mitään missä kameran pyörittelystä ympäri henkilöitä olisi hyötyä en erityisen paljoa tällaisista tarpeettomista kameran liikkeistä perusta. Tietenkin sopivissa määrin ne luovat katsojalle tunnetta että jotain tapahtuu kun on jonkinmoista liikettä, mutta mikäli se ei tuota kohtaukseen mitään varsinaista lisäarvoa on se vain tympeää ja merkityksetöntä heilumista jolla tunnutaan vain paikkaavan kohtauksen mitäänsanomattomuutta.

    Lepakoita nähdään lyhyitä hetkiä myös lähikuvassa

    Henkilöt jäävät katsojalle etäiseksi ja merkityksettömiksi tusinahahmoiksi eikä heihin muodostu minkäänlaista tunnesidettä. Ei sillä, en tämän tyylilajin filmatisoinnissa sellaista erityisemmin odotakaan.

    Elokuvassa on kyllä hyvätkin hetkensä ja efektitkin ovat tarpeeksi toimivaa tasoa. Lisäksi hauskana pienenä vivahteena mainittakoon että lepakoiden hyökätessä kaupunkiin voi katsoja bongata kaupungin elokuvateatterissa esityksissä pyörivän elokuvan olevan Nosferatu joka on tunnettu vampyyrielokuvien klassikko.

    Vaikka elokuva onkin suhteellisen mitäänsanomaton, on sille silti paikkansa ja aikansa. Se on sopivan viihdyttävä mikäli siihen osaa suhtautua oikeanlaisilla odotuksilla. Itselleni tämä toimi tarpeeksi hyvin vaikka ei tätä erityisen paljoa voi muille kehuakaan.