The Craft (IMDB) joka suomalaisittain löytyy nimellä Noitapiiri on vuonna IMDB:n mukaan vuonna 1996 julkaistu draama/kauhu/fantasiaelokuva joka taisi Netflixissä olla myös trillerinäkin listattu. Omassa arviossani elokuva kuuluuu teininoitaleffojen kategoriaan ja sen mukaisesti sitä tuli myös arvioitua. Elokuvan on ohjannut Andrew Flaming.
Tarinassa keskiössä on Sarah Bailey (Robin Tunney) niminen nuori tyttö joka muuttaa vanhempiensa kanssa uudelle paikkakunnalle. Sarah tutustuu koulussaan nopeasti uusiin ihmisiin ja ystävystyy kolmeen koulussa friikkinä pidettyyn tyttöön joista yleisesti huhutaan myös että he ovat noitia.
Tuli, maa, ilma ja vesi tai pohjoinen, itä, etelä ja länsi eivät kolmen voimalla täydellisessä tasapainossa pysy ja koska Sarahilla itselläänkin vaikuttaisi olevan kykyjä noituuden maailmassa saa pian kolmen noidan kopla täydennyksen tasapainoonsa Sarahin kautta.
Tytöt alkavat yhdessä syventymään magian maailmaan, tekevät loitsuja ja saavat pian huomata magiansa toimivuuden. Harmittomalta vaikuttanut flirttailu magian puoleen alkaa vähitellen kuitenkin näyttämään noidille myös ruman puolensa kaiken palatessa tavalla tai toisella kolminkertaisena kutsujalleen.
Noidat maagisessa rituaalissaan
Omaan makuuni The Craft oli selkeästi positiivisen puolelle hakeutuva elokuva. Se käsittelee itseäni yleismaailmallisesti kiehtovaa tematiikkaa eli noituutta keskivertoa elokuvaa paremmalla ja viihdyttävämmällä tavalla, sillä se ei maalaa kuvaa noituudesta ainoastaan perinteisen kliseisellä hyvän ja pahan mustavalkoisella skaalalla vaan se enemmänkin pureutuu magian vaikutuksiin useammalla tasolla noitujan oman persoonan hyvyyden ja pahuuden kautta.
Todellisessa elämässä oma näkemykseni okkultismista ja magiasta on toki kielteinen johtuen omasta uskonnollisesta vakaumuksestani, mutta en silti pidä tavasta kuinka yleensä noituus ja magia termejä käytetään vain survomaan täysin erilaisia ja kaukana toisestaan olevia näkemyksiä yhteen nippuun jotta ne voidaan yhdellä olankohautuksella kuitata pahuutena käyttämättä yhtään sen enempää ajatusta siihen onko kyseessä lääketieteen ja yrttien avulla parantaminen vaiko toisessa ääripäässä oleva henkien manaaminen tai sellaisen yrittäminen.
The Craftissa oli mielenkiintoista kuinka hahmojen saadessa magian avulla toiveitaan todeksi alkoi jokaisen todellinen luonteenpiirre saamaan noitujassaan enemmän jalansijaa – olipa se sitten turhamaisuus, ilkeys, pahuus tai oikeamielisyys. Jos elämässäänkin aina saa sen mitä haluaa, on helppoa unohtaa nöyryys ja huumaantua vallantunteen päihdyttävästä voimasta.
Nancy Downs (Fairuza Balk)
Kiintoisan ja toimivan tarinankerronnan lisäksi elokuva oli kautta linjan helppoa katsottavaa. Ohjaus oli toimivaa, näyttelytyössä ei ollut valittamisen sijaa, painopiste pysyi alusta loppuun selkeänä ja eteenpäin kulkevana eikä missään vaiheessa jääty tarpeettoman paljoa selittämään asioita jotka olivat katsojalle itsestäänselvyyksiä.
Omaan makuun teininoitaleffana The Craft toimi ilahduttavan hyvin. Se tarjosi keskimääräistä selkeästi mielenkiintoisempaa kuvausta noituudesta ja sen harjoittamisesta sekä sen haitoista mutta käymättä silti turhauttavaan moraaliseen paatokseen.
Siinä on kyllä omat puutteensa ja kliseisyytensä esimerkiksi noitien keskinäisessä taistelussa, mutta toisaalta voisiko elokuvaa ilman tämänkaltaisia piirteitä pitää edes teininoitaleffana?
Rosen (Kate Winslet) ja Jackin (Leonardo DiCaprio) ikoninen hetki Titanicin kannella
Titanic (IMDB) on James Cameronin ohjaama romanttinen draamaelokuva vuodelta 1997. Sen pääosissa nähdään Leonardo DiCaprio, Kate Winslet sekä Billy Zane.
Lyhyesti tiivistäen juonensa osalta elokuva kertoo Titanic-laivan neitsytmatkalla olleista matkustajista Jackista (Leonardo DiCaprio) ja Rosesta (Kate Winslet) jotka löytävät rakkauden epäonnisen laivamatkan aikana.
Juonen pääpiirteet on kyllä nopeasti kuvattu muutamalla virkkeellä, mutta silti tarinan ympärille on Cameron onnistunut luomaan yli kolme tuntia pitkän elokuvan. Poikkeuksellisen pitkästä kestostaan huolimatta Titanic ei silti tunnu katsojalleen missään vaiheessa pitkältä saati pitkäveteiseltä sillä elokuva imaisee mukaansa ja pitää hyvin otteessaan.
Titanic on niitä suhteellisen harvoja elokuvia joita olen nähnyt elokuvateattereissa sen julkaisun aikoihin. Sen jälkeen olen tainnut elokuvan nähdä kerran uudelleenkin, mutta edellisestä katselukerrasta on luultavasti aikaa noin 20 vuotta joten tätä perspektiiviä vasten elokuvan katsominen vuonna 2020 oli kiehtova kokemus – etenkin kun olin aikoinani pitänyt elokuvaa hyvänä.
Julkaisunsa aikaan Titanic oli mielestäni hyvä, ellei jopa todella hyvä elokuva, mutta satoja elokuvia sen jälkeen katsottuani ja nyt uudelleen vuosien jälkeen Titaniciin palattuani sen pitämisenä ainoastaan hyvänä tai erittäin hyvänä tuntuisi elokuvataiteen häpäisyltä.
Tapa miten Rose kuvataan yläluokkaisena hienoissa piireissä kasvaneena naisena joka kuitenkin kokee olevansa henkisesti kuolemassa kunnes kohtaa yhteiskuntaluokallisesti vähempiarvoisen Jackin joka saa hänen elämänsä tuntumaan elämisen arvoiselta on kaikin tavoin onnistunut.
Hahmoja rakennetaan tarpeeksi jotta heihin saa kosketuspintaa – Rosen padotut tunteet ja kaipuu aitoon rakkauteen ja hyväskyntään heräävät Winsletin erinomaisen roolisuorituksen ansiosta elämään eikä DiCaprion roolisuorituksestakaan löydä moitteen sanaa.
Kiintoisa piirre romanttisen tarinan lisäksi oli myös sen kuvaus luokkayhteiskunnasta ja ihmisten eriarvoisuudesta myös hädän hetkellä, vaikkakin kautta elokuvan tätä luokkajakoa ja eriarvoisuutta tuotiin esille selkeästi mutta tasapainoisesti esiin nostaen.
Pidin Titanicissa sen tavasta luoda koskettava ja traaginen rakkaustarina siten että se ei ollut ainoastaan lohduton. Siinä missä monet joutuivat siirtymään elämästä kuolemaan sai Rose siirtyä kokemansa rakkauden ansiosta takaisin kuolemasta elämään.
Kuten jotkut blogia aktiivisemmin lukevat tietävät, omistan kohtalaisen monta elokuvaa fyysisessä muodossa. Elokuvia on niin DVD:nä, BluRaynä kuin Ultra HD BluRaynä. Levyjen säilyttämisessä on ollut omat haasteensa siisteyden ja käytännöllisyyden etsiessä harmoniaa, mutta jokunen tovi takaperin tilaamani muovitaskut ovat osoittautuneet hyviksi vaihtoehdoiksi tilankulutusta ajatellen (lue täältä).
Levyt vievät nykyisin paljon vähemmän tilaa joka on hyvä siisteyden kannalta, mutta käytännöllisyyden kannalta muovisuojissa olevat levyt IKEAn pahvilaatikoissa ei ole ollut optimaalisin ratkaisu.
Selailin jälleen CDON.com-sivustoa ja tilasin kerralla useita kansioita leffoille. En tilannut niin montaa kansiota että niihin kaikki omistamani elokuvat mahtuisivat (sillä elokuvia on yli tuhat), mutta kuitenkin niin monta että jokainen omistamani BluRay mahtuu kansioihin sekä muutama kansio jäi vielä DVD-elokuvillekin.
Kansiossa on näppärä metalliläpyskä joka pitää enimmät liikehdinnät poissaSamainen kansio ylhäältä kuvattuna
Hetken kansioita käytettyä kansiot vaikuttavat asiallisilta. Niihin mahtuu kohtalainen määrä elokuvia (eli n. 30 kpl), kannet ovat jämäkät, leffat eivät pääse heilumaan ja huojumaan sinne tänne kovin helposti ja elokuvien selaaminen onnistuu kätevästi.
Kunhan pääsen organisoinnissa pidemälle on ajatuksena tulostaa lista elokuvista mitä kansio sisältää tai laittaa elokuvat jonkinsorttiseen järjestykseen kansiokohtaisesti. Tällä hetkellä yhdessä kansiossa on sekaisin Jennifer Anistonin tähdittämät elokuvat niin BluRayllä kuin DVD:lläkin, mutta muutoin muiden kansioiden osalta järjestys on pääsääntöisesti sekalainen.
Yhtenä ajatuksena on laittaa yhteen kansioon vaikkapa Oscar-voittajat, toiseen kansioon vampyyrielokuvat, kolmanteen romanttiset komediat, neljänteen omat Suosituksia-sivun elokuvat jne. mutta nämä ovat sitten jossain vaiheessa tulevaisuutta ajankohtaisempia asioita. Siihen saakka tällä mennään!
Meksikolaisesta taidemaalarista Frida Kahlosta kertova elokuva Frida (IMDB) on Julie Taymorin ohjaama romanttinen biografinen draama vuodelta 2002. Pääosarooleissa nähdään Salma Haeyk ja Alfred Molina.
Koska kyseessä on biografia, on juonessa odotetusti kerrottu hänen elämänsä monivivahteisista vaiheista. Elämään mahtui nuorena koettu vakava loukkaantuminen bussin ja raitiovaunun kolareidessa hänen ollessaan matkustajana, minkä seurauksena hän joutui moneksi viikoksi sairaalaan. Toipilasaikanaan hän aloitti maalaamisen.
Myöhemmin Frida avioitui naistenmiehenä tunnetun taidemaalarin Diego Rivieran kanssa jonka taipumus juosta vieraissa naisissa ei kuitenkaan kadonnut heidänkään avioliiton aikana. Elokuvassa kuvataankin hyvin Fridan ja Diegon avioliittoa ja myös haasteita syrjähyppyjen seurauksena. Lisäksi elokuvassa on myös tuotu esiin Fridan oma biseksuaalisuus, poliittinen vakaumuksellisuus sekä hänen väitetty suhteensa vallankumouksellisen Lev Trotskin kanssa.
Frida Kahlo on ollut itselleni aikaisemmin tuttu ainoastaan nimenä, mutta hänen taiteeseen en ole tutustunut. Ilahduttavaa kyllä tämän elokuvan katsomisen myötä mielenkiintoni heräsi perehtyä myös hänen taiteeseensa edes yleisellä tasolla. Toki netistä maalauksien katsominen ei tee todellista oikeutta taiteelle, mutta ainakin se on omiaan ruokkimaan intoa päästä joskus näkemään teoksia oikeassakin elämässä.
Diego Riviera (Alfred Molina)
Omaan mieltymykseeni Frida oli hyvä elokuva. Se on tyylikäs biografia missä avataan sopivassa rytmissä hänen elämäänsä ja sen eri vaiheita sekä monia niitä vastoinkäymisiä jotka ovat lopulta heijastuneet siveltimen kautta kankaalle myös muidenkin ihmisten jaettavaksi.
Vaikka jokaisen näyttelijän roolisuoritukset olivat toimivia erottui Hayekin osa silti selkeästi edukseen, sillä tapa millä hän sai Fridan tunnetilat vangittua hahmoonsa oli miellyttävää katsottavaa. Hayek oli tästä myös ehdolla parhaan naispääosan Osacariin mutta ei valitettavasti tuota pystiä kotiinsa kantanut.
Kokonaisuutena Frida on kiintoisa niin biografisessa kuin myös elokuvallisessakin mielessä. Se avautuu hyvin katsojalle jolla ei ole entuudestaan tietämystä Kahlosta, hänen elämästään tai hänen taiteestaan mutta se onnistuu kuitenkin avaamaan teoksien sielunmaisemaa ja merkityksiä sekä herättämään mielenkiinnon sukeltaa hänen taiteensa maailmaan myös valkokankaan ulkopuolella.
Joitain aikoja takaperin jutellessani kavereideni kanssa elokuvista huomasin kuinka katsomme selkeästi asiaa täysin erilaisesta tulokulmasta. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja siinä lyhyesti avasin omaa tapaani katsoa elokuvia, mutta koska aihe on laaja ja monitahoinen ajattelin että tästähän voisin kirjoittaa lyhyesti (tai pitkästi) tänne blogiinkin.
Luultavasti merkittävin pointtini elokuvataiteesta voidaan tiivistää virkkeeseen “Ei tarina elokuvaa tee”. Tällä en tarkoita sitä etteikö elokuvan tarina olisi tärkeä ja merkityksellinen itsessään, vaan sitä että elokuvasta ei pelkkä tarina yleensä tee hyvää sen enempää kuin huonoakaan ja jos elokuvasta ajattelee vain sen näkyvän tarinan ja tapahtumat on moni elokuva helposti täysin mitäänsanomaton tai turha.
Kuitenkin tärkeämpänä kuin kysymyksen mitä siinä tapahtuu koen olevan sinä, että miten ja miksi siinä tapahtuu mitä tapahtuu, ja mitä se kuvastaa ja miksi?
Pääosin lähes kaikkien elokuvien tarinan ja pääpiirteet voi ilmaista muutamalla virkkeellä. Kuitenkin samasta tarinasta on mahdollista tehdä tuhansia ja taas tuhansia erilaisia elokuvia joissa on täysin erilaiset painopisteet jotka tekevät samasta tarinasta täysin uuden elokuvan.
Jos otetaan esimerkiksi elokuva parisuhteesta, voi painopisteessä olla henkilön A kokemus ja motiivit, mutta samasta tarinasta voi kuitenkin tehdä myös elokuvan jossa parisuhteen osapuolen B kokemukset ja näkemykset saavat enemmän tilaa. Lisäksi sama asia on mahdollista kuvata kumman jomman tuttavan kautta, täysin ulkopuolisten ihmisten kautta jne.
Kasvutarinoita
Halle Berry elokuvassa Monster’s Ball (2001)
Yksi mahdollinen mielenkiintoinen anti elokuvissa on niiden sisältämissä kasvutarinoissa ja siinä kuinka ne on saatu kuvattua katsojalle.
Kasvutarinoilla tarkoitan esimerkiksi kuinka henkilö löytää oman todellisen identiteettinsä, näkee omassa elämässään olevat asiat jotka kaipaavat muutosta ja kohtaa ne, näkee omat heikkoutensa ja pääsee niistä yli tai vaikkapa tajuaa omat ennakkoluulonsa ja vääristyneet ajatuskulkunsa ja sitä kautta kasvaa ihmisenä.
Erilaisissa elokuvatyyleissä on tietenkin aivan erilaiset painopisteet eri asioilla ja sen myötä myös erilaiset kasvutarinatkin. Toimintaelokuvissa tai katastrofielokuvissa monesti kasvutarina on sitä että kriisin tullen sankari joutuu näkemään omat puutteensa, syyt miksi perheensä on hajonnut ja lopulta näkee kuinka perhe on lopulta kaikkein tärkein kantava voima.
Romanttisissa elokuvissa taas painopisteenä voi olla se että protagonisti etsii rakkautta väärästä paikasta kunnes tajuaa sen löytyvänkin aivan muualta kuin mistä on koskaan osannut etsiä, yleensä jostain lähellään olevasta henkilöstä.
Toinen eimerkki romanttisten komedioiden kasvutarinoista on vaikkapa siinä kuinka lapsen tulon myötä vanhempien on itsensä astuttava vähitellen todelliseen aikuisuuteen ja alettava kantamaan vastuuta elämässään.
Draamaelokuvissa kasvutarinassa voidaan kertoa esimerkiksi kuinka rikollinen ymmärtää aidosti tekojensa seuraukset ja tekee muutoksen elämässään tai vaikka kuinka rastisti näkee oman arvomaailmansa haitallisuuden ja kasvaa irti omista asenteistaan.
Merkitys ja tarkoitus
Katherine Heigl elokuvassa Life as we know it (2010)
Se että elokuva on hyvä on monesti elokuvassa oltava jokin merkitys tarinassa. Tarina itsessään ei ole monestikaan se merkitys, vaan näkyvä tarina on vain vaate johon merkitys on puettu. Kasvutarina on itsessään tietenkin yksi merkityksistä, mutta tarkoitan tällä kuitenkin asiaa laajemminkin.
Merkityksellisyys elokuvassa voi tulla monesta näkökulmasta. Esimerkiksi vahvoja ja vastenmielisiä kohtauksia näyttävä sotaelokuva voi olla luotu siksi, että sen tarkoituksena on kuvata sotaa sellaisena kuin se on, ei glorifioituna ja sisästiistinä viihteenä jossa sankarit menevät ja pelastavat maailman vaan vastenmielisenä ja rujona inhorealistisena kuvauksena jotta se herättäisi ihmiset ajattelemaan ja tajuamaan että sodassa ei ole mitään ihailtavaa tai hyvää.
Merkitys voi olla myös elokuvassa siinä että sen tarkoitus on herättää ihmiset näkemään luonnon tuhoamisen haittavaikutuksia, epäoikeudenmukaisen kohtelun kauaskantoisia seurauksia, ystävyyden ja tukiverkkojen merkityksen, oikeudenmukaisuuden voiton tärkeyden, erilaisuuden ja erilaisten maailmankatsomusten ymmärtämisen tai vaikkapa sen että vaikka kuinka tekisi oikein ja hyvin ei silti asiat mene aina kuten haluaisi mutta niistäkin hetkistä täytyy kasvaa ja selvitä.
Miten hahmot ovat rakennettu
Emily Blunt elokuvassa The Five Year Engagement (2012)
Sen lisäksi että elokuvassa on monesti mielenkiintoisimmat aspektit kasvutarinoissa tai tarinan merkityksessä yleisellä tasolla on yleensä välttämättömänä edellytyksenä hyvälle elokuvalle tapa miten hahmot on elokuvassa rakennettu. Kiintoisa tarina kiintoisalla merkityksellä ja hyvällä kasvutarinalla voidaan pilata suoraan huonolla hahmojen rakentamisella.
Hyvin tehty hahmojen rakentaminen tapahtuu hienovaraisesti näyttämällä asioita katsojalle mutta ei kuitenkaan liian paljoa kertomalla. Mikäli asiat väännetään katsojalle rautalangasta on se helposti rasittavaa katsottavaa ja katsojan omaa ymmärrystä aliarvioivaa.
Ihmiset usein kyllä tiedostavat nämä asiat vaikka niitä ei heille erikseen missään vaiheessa kerrottaisi. Monesti katsojat ei näitä erityisesti mieti, koska hyvin tehdyssä elokuvassa ne on toteutettu siten että ne eivät herätä huomiota vaan ovat “itsestäänselvyys”.
Tapoja miten henkilöhahmoja rakennetaan katsojalle suoraan kertomatta on mm. puvustus, lavastus ja hahmoa ympäröivät muut ihmiset tai eläimet ja heidän väliset kanssakäymiset.
Esimerkiksi jos elokuvan alussa näytetään hahmoa jonka asunto on sotkuinen, tukka sojottaa joka suuntaan, asunnossa siellä täällä on tyhjiä pulloja ja roskia pitkin kämpppää, kahvinkeitin tai leivänpaahdin on rikki ja lattialla lojuu laskuja avaamattomana isoina pinoina on tällaisessa jo kerrottu katsojalle todella paljon asioita ilman että mitään on tarvinnut hänelle varsinaisesti kertoa – kyseessä on ihminen jonka elämänhallinnassa on puutteita ja/tai hän voi olla myös välinpitämätön luonteeltaan.
Maribel Verdú elokvuassa Y tu mama tambien (2001)
Toisena esimerkkinä voi olla vaikkapa suuressa tilavassa taideteoksilla täytetyssä asunnossa siistiin asuun pukeutunut ihminen joka lukee jotain sanomalehteä. Tämänkaltaisella kuvauksella katsojalle synnytetään jo mielikuva ihmisestä joka kuuluu tietynlaiseen yhteiskuntaluokkaan ja joka on ehkä kiinnostunut taiteesta ja kultturista sekä ympäröivästä yhteiskunnasta tai ainakin sen tapahtumista.
Tärkeä osa tämän kuvauksen onnistumisessa tulee puvustuksesta ja lavastuksesta ja roolivalinnoissa. Lisäksi näyttelytyön merkitys on tärkeää, sillä jos tarkoituksena on kuvata vaikkapa sivistynyttä aristokraattia 1800-luvun englannissa ei katsojalle synny tälläistä mielikuvaa stetson päässä kulkevasta texasin murteella puhuvasta 30-vuotiaasta miehestä.
Visuaalinen puoli
Sen lisäksi että elokuvassa voi olla mielenkiintoisin anti tarinan lisäksi sen henkilöhahmoissa ja heidän kehityksessään tai tarinan syvemmässä merkityksessä, voi elokuvan kiehtova anti löytyä myös sen visuaalisessa puolessa ja tunnelmassa.
Yhtenä esimerkkinä on Interview with the vampire eli Veren vangit (lue arvostelu) josta pidän monesta eri syystä, mutta yksi sen tärkeistä anneista itselleni on sen visuaalinen tyyli joka on merkittävässä osassa rakennettaessa tunnelmaa. Elokuva vääränlaisella ja tunnelmaa rikkovalla valaistuksella synnyttää yleensä ristiriitaisen ja surkuhupaisan lopputuleman, mutta tyylikkäällä ja tunnelmallisella valaistuksella luodaan ihmeitä.
Daveigh Chase elokuvassa The Ring (2002)
Valaistuksen merkitys on todella suuri. Jos ajatellaan vaikkapa kauhuelokuvaa jossa näytetään aina tapahtumat keskellä kirkasta kesäpäivää, on sekin mahdollista saada toimimaan mutta useammin se epäonnistuu surkeasti. Kuitenkin hämyinen huone tai pimeä tila jossa katsoja ei näe kaikkea on omiaan jännittävän tai pelottavan tunnelman rakentamisessa, sillä se antaa katsojalle tarpeeksi rajoja jonka sisälle voi itse rakentaa omien pelkojensa projektion.
Visuaalinen puoli on käsitteenä todella laaja ja tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon juttua, mutta lyhyesti tiivistäen visuaaliseen puoleen vaikuttaa mm. valaistus, värit ja niiden käyttö, värien käytön merkitys ja niiden värivalintojen symboliikka, kontrastit ja valaistuksen käytön myötä syntyvät varjot jne.
Värit ovat yksi helposti havaittavissa oleva osa eri elokuvatyyleissä. Monet hyvän mielen elokuvat ovat väreiltään kirkkaita tai luonnollisia, kun taas draamoissa monesti nähdään väreillä tarinan osien merkityksen korostamista kuten vaikkapa elokuvassa Whiplash. Kauhuelokuvissa taas useammin turvaudutaan kylmempiin värisävyihin ja sitä kautta rakennetaan elokuvan mystiikan ilmapiiriä.
Kuvaus ja leikkaus
Kaikkien aikaisemmin listatttujen piirteiden lisäksi elokuvan mielenkiintoisuuteen vaikuttaa tapa miten se on kuvattu, mitä on kuvattu sekä tietenkin mitä myös on jätetty kuvaamatta.
Hyvä esimerkki kuvaamatta jättämisestä on No country for old man -elokuvan loppuvaiheet missä ei näytetä suoraan erään hahmon kohtaloa, mutta toisen hahmon toimintatavoista voi katsoja rakentaa mielikuvan siitä mitä tapahtui kameran ulkopuolella.
Jennifer Lopez elokuvassa The Back-Up Plan (2010)
Kuvauksessa elokuvan kiinnostavuuteen vaikuttavia aspekteja on mm. kuvakulmien ja kameran tarkennuksen valinnat – kuvataanko esimerkiksi dialogin aikana kumpaakin hahmoa samassa kuvassa tai kuvataanko ainoastaan toista henkilöä, kuvataanko puheen aikana puhujaa vai kuuntelijaa, kuvataanko lähikuvaa vai kokonaiskuvaa jne.
Lisäksi merkittävää on kuvataanko toista hahmoa vaikkapa ylempää tai toista alempaa ja sitä kautta välitetäänkö katsojalle erilaisia hahmojen välistä dynamiikkaa ja valtasuhteita.
Leikkauksen merkitys on myös suuri, sillä hyvällä leikkauksella rakennetaan tunnelmaa ja huonolla leikkauksella onnistutaan sitä helposti myös pilaamaan. Esimerkiksi jos olisi kohtaus missä henkilö X kertoo henkilölle Y asian joka järkyttää tätä, voidaan tunnelman dramaattisuus helposti pilata leikkaamalla liian nopeasti kohtaus loppuun ja siirtymällä suoraan seuraavaan kohtaukseen.
Erilaiset leikkaustyylit vaikuttavat tunnelmaan dramaattisesti. Nopeat leikkaukset rauhallisissa kohtauksissa ovat monesti tunnelmaa ja elokuvan rytmiä rikkovia huonoja valintoja sillä ne monesti synnyttävät katsojalle sekavan olotilan siitä mitä äsken tapahtui.
Musiikki ja äänet
Mädchen Amick elokuvassa Sleepwalkers (1992)
Aikaisemmin kuvaamieni piirteiden lisäksi mielenkiintoinen piirre elokuvissa on myös sen äänimaailmassa ja musiikissa – tai toisinaan jopa sen kokonaan puuttumisessa.
Monessa elokuvassa musiikilla on suuri merkitys tunnelman rakentamisessa – surullinen musiikki oikeassa hetkessä on monesti toimiva tapa vahvistamaan tilanteen merkitystä. Kuitenkin jatkuvalla musiikin käytöllä helposti latistetaan tunnelmaa ja vesitetään musiikin käytön arvoa tehokeinona. Balanssi on tässäkin suhteessa tärkeää.
Ääniefektit ovat myöskin kiintoisa osa kokonaistunnelmaa luodessa. Kun asiat on tehty hyvin, näihin ei kiinnitä huomiota mutta jos ne tehdään huonosti ne pistävät korvaan ilman sen suurempaa ponnistelua myös sellaisella katsojalla joka ei elokuvia paljoa katso.
Esimerkiksi tilanne missä on elokuvassa tavallinen hiljainen hetki ja lähikuvassa näytetään vaikkapa ihmistä joka luulee olevansa yksin kellarissa mutta kuulee äänen on sillä suuri merkitys minkälaisen äänen hän kuulee. Onko ääni pelottava tai hupaisa on isossa osassa siinä mihin suuntaan katsojan mielikuvat ohjautuvat elokuvaa katsottaessa.
Loppupäätelmät
Alien elokuvasta Aliens (1986)
Elokuva on taide- ja viihdemuotona monipuolinen aihe jossa riittää useita erilaisia tulokulmia ja näkökulmia. On tärkeää kuitenkin huomata että kuvaamani näkökulmat elokuvan eri piirteisiin ja kiinnostavuusaspekteihin ovat puhtaasti subjektiivisia ja jokainen katsoja katsoo asioita erilaisten perspektiivien kautta.
Elokuvan voi ajatella puhtaasti viihteenä jolloin sen painopiste on useimmiten siinä jättääkö se katsojalleen hyvän mielen vaiko ei, tai sen voi ajatella taiteena jolloin sen merkitys ei välttämättä ole siinä jättääkö se hyvän tai huonon mielen vaan miksi ja miten se on tehty, mitä se kuvastaa, mikä sen merkitys on, mitä sillä pyritään symboloimaan ja kuinka tähän saavutettuun lopputulemaan ollaan päästy.
Tietenkin painopiste on monesti sekä-että ainoastaan painopisteen merkityksen vaihdellessa taiteellisuuden ja viihteellisyyden välimaastoissa suuntaan tai toiseen kalllistuen.
Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole kertoa ihmisille miten elokuvia pitäisi katsoa tai olla katsomatta, vaan tekstin tarkoituksena on ainoastaan avata mitä kaikkia erilaisia aspekteja itse näen elokuvissa sellaisina minkä vuoksi elokuvaa pidän kiehtovana taidemuotona enkä ainoastaan viiihdemuotona.
Karkeasti yleistäen omassa katsantakannassani viihteen tarkoitus on viihdyttää ja tuottaa hyvää mieltä kun taas taiteen tarkoitus voi olla paljon muutakin – sen tarkoitus on herättää ajattelemaan ja pohtimaan erilaisia asioita eri näkökulmista jotta oppisimme paremmin ymmärtämään itseämme ja maailmaamme.
