Aleksin Blogi

Category: Elokuvat

  • Elokuva: 2046

    Kar-Kai Wongin ohjaama 2046 on romanttinen scifi-draama vuodelta 2004.

    Chow (Tony Leung Chiu-wai) on kirjoittaja joka kirjoittaa tarinaa nimeltään 2046. Tarina saa inspiraatiota hänen omista kokemuksistaan ja hänen seksisuhteestaan naisen kanssa joka asui huoneessa 2046.

    Tarina itsessään on ajatuksen tasolla yksinkertainen, mutta tapa millä Kar-Kai Wong sen katsojalle rakentaa saa sen tuntumaan merkittävästi vaikeammalta. Tämän elokuvan tapauksessa se on ainoastaan hyvä juttu, sillä samalla tapaa kuin saman ohjaajan In the mood for lovesta saa luultavasti tästäkin katsojana irti enemmän useammalla katselukerralla. Elokuva joka on tarpeeksi selkeä että siitä saa ensimmäisellä katselulla jo jonkinlaisen mielikuvan muodostettua, mutta samalla kuitenkin tarpeeksi monimutkainen tai ainakin tarpeeksi ajatuksia herättävä että sen tahtoo nähdä uudelleen on positiivinen merkki.

    Tapa miten tarinassa hypitään välillä kirjoittajan kirjoittamaan tarinaan, välillä nykyhetkeen ja välillä käydään menneisyydessä vaatii katsojalta keskittymistä sillä ainakin itselläni paikoitellen oli haasteita hahmottaa ketkä henkilöt ovat kyseessä tai missä vaiheessa elämää asiat tapahtuvat. Tämänkin vuoksi tämä ottanee useamman katselukerran itselleni että siitä saisin paremmin kokonaisuuden rakennettua oikeanlaiseksi.

    Ohjaustyyli on silmiinpistävän poikkeavaa valtavirtaelokuviin nähden. Kuvakulmien käyttö ja monet henkilöiden kuvaamiset peilien kautta ovat mielenkiintoisia ja hyvällä tapaa erottuvia taiteellisia ratkaisuita.

    Visuaalisen tyylin kauneuden lisäksi myöskin elokuvan musiikit ovat kauniita ja tunnelmallisia ja tukevat hyvin kokonaisuutta.

    Kokonaisuutena 2046 on erittäin tyylikäs ja mielenkiintoinen elokuva, mutta kaikkein helpointa katsottavaa se ei ole sen valtavirtatyylistä poikkeavan tyylinsä vuoksi. Kuitenkin se herättää halun katsoa sen useampaan kertaan, joten kyseessä on erittäin onnistunut elokuva.

  • Elokuva: Oblivion

    Oblivion on vuonna 2013 julkaistu seikkailullinen tieteiselokuva. Sen on ohjannut Joseph Kosinski.

    Tekninen mekaanikko Jack(Tom Cruise) ja hänen tiimiparinsa Victoria (Andrea Riseborough) elävät maan läheisyydessä olevalla aluksella. Maan lähellä on monia maasta resursseja kerääviä lauttoja sekä erilaisia droneja jotka tarkkailevat aluetta ja tarpeen mukaan puolustavat aluetta vihollisilta joita vielä maan pinnalla on. Jackin ja Victorian tehtävää on enää muutama viikko jäljellä, mutta ennen loppua avaruudesta syöksyy maan pinnalle muutamia uneen vaivutettuja ihmisiä kuljettanut alus. Jackin ihmetykseksi hänen huoltamansa dronet alkavatkin tuhoamaan näitä ihmisiä eikä puolustamaan heitä ja yhden eloonjääneen ja aiemmin kohtaamiensa vihollisten avulla hänelle selviää yllättäviä asioita niin itsestään kuin tehtävästäänkin.

    Tieteiselokuvat antavat hienon mahdollisuuden luoda uudenlaisia näyttäviä ympäristöjä joihin tapahtumat sijoitetaan, sillä ne eivät ole realistisen havaittavan maailman rajojen vankeja. Tässäkin filmatisoinnissa nähdään tyylikkäitä efektejä ja maisemia, mutta samalla siinä hienolla tavalla näytetään todellisen maailman kauneutta ja sille annetaan arvoa. Kuiva ja karu maa josta lautoilla imetään meriä tyhjiksi saa hyvää vastapainoa siitä kun Jack vierailee paikassa missä on vihreää nurmikkoa, puita ja puhdasta vettä. Elämän kauneutta joka on meidän jokaisen äärellä jos vain osaisimme sen ihmeellisyyden nähdä.

    Ihminen, ihmisyys ja tekoäly on tuotu mielenkiintoisella tapaa esiin ja jossain määrin Oblivion tuntuukin ihmisyyden ja luonnon aitouden ja sen kauneuden ylistykseltä, varoitukselta siitä millaiseksi maailma voi ajautua mikäli teknologialla on liian paljon valtaa.

    Oblivion on viihdyttävä elokuva. Siinä on mielenkiintoisia ja yllättäviä käänteitä ja vasta aivan lopussa tarina aukaistaan kunnolla katsojalle. Uusia käänteitä tarjoillaan sopivalla rytmillä että juoni kulkee hyvin eteenpäin mutta ei kuitenkaan kerralla liian paljoa jotta huippukohta latistuisi. Kokonaisuus toimii ja kestää useamman katselun.

  • Elokuva: Wonder Woman

    Wonder Woman on vuonna 2017 julkaistu toiminnallinen supersankari-seikkailuelokuva ja sen on ohjannut Patty Jenkins.

    Diana (Gal Gadot) on amatsonin nainen joka elää yhdessä muiden samaan heimoon kuuluvien naisten kanssa pienellä muusta maailmasta eristyksissä olevalla saarella. Eräänä päivänä hän näkee kuinka lentokone syöksyy veteen ja hän menee auttamaan koneessa ollutta miestä. Hänen perässään kuitenkin seuraa muitakin ja heidän on käytävä taisteluun. Taistelun jälkeen Diana kuulee mieheltä, Steveltä (Chris Pine), muualla menossa olevasta sodasta jonka hän kuvittelee olevan seurausta Artemiksen, sodan jumalan vaikutuksesta. Diana lähtee taisteluretkelle Artemista vastaan.

    Pidän yleisesti toiminnallisista supersankarielokuvista niissä hetkissä kun haluan nähdä näyttävän näköistä ja helposti pureksittavaa viihdettä. Wonder Woman kuuluu itselleni tämän lajityypin parhaimmistoon.

    Diana on lapsesta asti tahtonut tulla taistelijaksi ja vähitellen hän sellaiseksi kasvaa. Kun hän kohtaa Artemiksen – vihollisen jonka hän on uskonut lapsena kuultujen kertomusten vuoksi olevan ihmiskunnan korruption takana – saa hän havaita että kaikki tarinat eivät olekaan olleet tosia. Ihmisten pahuus ei katoa minnekään vaikka Artemista ei olisi heidän sydämiään ohjaamassa pahuuteen.

    Jokaisen kristinuskoa tuntevan on helppoa nähdä Dianassa ja Artemiksessa analogioita Kristukseen ja Saatanaan ja paikoitellen käsittääkseni mormonien uskon mukaista kuvausta heistä. Mielenkiintoista on myös se, että roomalaisen mytologian Diana on itse jonkinsortin vastine kreikkalaisten Artemikselle. Olipa viittaukset ja merkitykset tarkoituksellisia viittauksia kristilliseen käsitykseen tai eivät, ovat ne kuitenkin melenkiintoisia havaita.

    Tietenkin hyvän ja pahan välinen taistelu, kohdattava arkkivihollinen, viha, rakkaus ja petos ovat myös universaaleja teemoja uskon ulkopuolellakin joten sinänsä tematiikan yhdenmukaisuus ei ole ihme itsessään, etenkin kun tarinassa on suoria viittauksia mytologioihin.

    Taistelukohtauksissa on paikoitellen omaan makuuni hivenen liiaksi modernien toimintafilmien leikkaustyyliä eli todella nopeita leikkauksia joissa on vaikeaa paikoitellen pysyä perässä. Onneksi näitä ei ole liiaksi joten kokonaisuus pysyy katsottavana.

    Tarina on toimiva, erikoistehosteet näyttäviä, äänimaailma on hienoa kuultavaa ja humoristisia elementtejä on kohtalaisen paljon joten kokonaisuus pysyy kepeänä viihteenä. Omassa lajityypissään tämä on omaan makuuni yksi parhaista elokuvista.

  • Elokuva: La dernière folie de Claire Darling

    Claire Darlingin viimeiset hullutukset joka alkuperäiseltä nimeltään tunnetaan nimellä La dernière folie de Claire Darling on vuonna 2018 julkaistu draama. Sen on ohjannut Julie Bertuccelli.

    Claire Darling (Catherine Deneuve) on vanha rouva joka pitää asunnossaan pihakirpputorin missä hän myy paljon omaisuuttaan pois tarpeettomankin huokealla hinnalla. Myös hänen tyttärensä Marie (Chiara Mastroianni) ja tyttären lapsuuden aikainen ystävä Martine (Laure Calamy) käyvät paikalla ja tapahtumien edetessä käydään elämää ja siihen kuuluneita hetkiä läpi useamman ihmisen osalta.

    Tarina ei itseäni kovin paljoa innostanut, mutta toteutus oli toimivaa tasoa. Juonta kuljetettiin niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin hyppien edestakaisin näiden välillä. Clairen elämää ja sen käänteitä nähdään siinä missä hänen tyttärensäkin elämän tapahtumia ja käsittelemättömiä draamoja ja syytöksiä saadaan käsiteltyä.

    Elokuvassa käsitellään elämän viimeisiä hetkiä ja lähestyvää kuolemaa, synnintyunnustuksia, asioiden loppuun saattamista ja niiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Claire on vakuuttunut että hän tulee kuolemaan tuona päivänä ja hänen toimintansa onkin sen mukaista.

    Vaikka tämä olikin kokonaisuutena mukavan erilainen elokuva, ei se silti erityisen paljoa itselleni iskenyt. Kyllä sen silti hyvin voi katsoa kerran tai vaikka toisenkin.

  • Elokuva: The Father

    The Father joka suomennettuna nähdään nimellä Isä on Florian Zellerin ohjaama mysteeridraama. Se on julkaistu vuonna 2020.

    Anthony (Anthony Hopkins) on asunnollaan kun hänen tyttärensä Anne (Olivia Colman) tulee hänen luokseen. Anne kertoo että hän on muuttamassa Pariisiin tavattuaan miehen. Anthony on pian kuitenkin hämillään sillä hieman myöhemmin hänen oltuaan yksin kotona hän kuulee ääntä toisesta huoneesta ja tapaa siellä miehen jota ei tunnista. Hän sanoo olevan Annen mies jonka kanssa hän on miehen sanojen mukaan ollut jo 10 vuotta yhdessä. Annen palattua kotiin ei Anthony näytä hetkellisesti tunnistavan edes häntä ja vähitellen muutkin henkilöt ja paikat alkavat muuttumaan tunnistamattomiksi tai ne sekoittuvat toisiin.

    The Father on tyylikkäästi toteutettu surumielinen ja koskettava kuvaus vanhuksesta jonka elämä muuttuu hänelle vieraaksi muistisairauden etenemisen myötä. Tutut paikat eivät enää ole yhtä tuttuja, asioita katoaa, muistikuvat vääristyvät ja yhdistyvät toisiin muistikuviin eikä läheisetkään ihmiset enää vaikuta aina tutuilta. Uudet ihmiset joita hän tapaa ovatkin ensi kerralla nähtynä eri näköisiä ja hänen elämästään jo poistunut ihminen ei ole kuitenkaan muistikuvista poistunut. Läheisen kuoleman unohtaminen aiheuttaa vain ihmetystä siitä miksihän tästä ihmisestä ei ole enää hetkeen kuulunut mitään.

    Anthony Hopkins osaa esittää roolinsa tyylikkäästi. Mielialan vaihtelut, epätietoisuus ja hämmennys, vihamielisyys ja töykeys, todellisuuden kieltäminen ja suru joita Anthonyssä nähdään on Hopkinsin roolisuorituksen ansiosta uskottavan tuntuista katsottavaa.

    Tapa miten muistisairautta kuvattiin on onnistunutta. Katsoja kokee välillisesti sitä samaa mitä protagonistikin, sillä itsekään ei aina voi olla varma siitä mikä tarinassa on totta, mikä harhaa, mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyttä. Muutamat henkilöt joita äsken on nähty ovatkin seuraavassa kohtauksessa jo eri näköisiä joka on omiaan luomaan sopivanlaista hämmennystä katsojalle.

    Muistisairaudet ovat pelottavia ja surullisia asioita niin kokijalleen kuin myös sairastuneen läheisille. Vakavan sairauden edetessä potilaan todellisuus muuttuu vääristyneeksi, tapahtumia unohtuu ja sekoittuu toisiin eikä kaikista kerrotuista asioista voi olla varma ovatko ne todella tapahtuneita vaiko vain sairastuneen mielen luomia vääristymiä. The Father onnistuu hyvin kuvaamaan nämä aiheet katsojalle.

    Raskaasta ja surullisesta teemasta on Zellerin ohjauksessa saatu luotua hieno ja puhutteleva filmatisointi joka kestää monet katselukerrat.