Koska viime perjantaista saakka olen ollut karanteenissa on kotona ollessa vihdoin löytynyt aikaa monenlaiseen teknisempään säätämiseen. Eilen illalla innostuin ruveta virittelemään vuosia vanhan Raspberry Pi 2:n hyötykäyttöön kaapissa seisottamisen sijaan.
Virittelin illan ja yön aikana (koska silloin on parhaat ajat datailla!) Raspberry Pihin Linuxin SD-kortille, asentelin siihen Nginxin eli web-serverin ja sen jälkeen vielä virittelin Pin kaappiin verkkopiuhan päähän. Siellä se nyt rullailee ja on helposti käytettävissä SSH:lla. Tarkoitus olisi vielä lisätä se kiinni julkiseen Internetiin jolloin voisi satunnaisia pieniä huvikseen värkättäviä webbisivuja pyöritellä omassa “konesalissa” yleisesti käytettävien maksullisten virtuaaliserverien sijaan 🙂
Laitteen näyttöön en vielä ole saanut viritettyä minkäänlaista kuvaa, mutta eiköhän tässä lähipäivinä senkin saa jollain muotoa käyttöön.
Mukavinta tämänkaltaisissa projekteissa on erityisesti se että ne muistuttavat vielä siitä miksi IT-alalle on alunperin edes tullut lähdettyä. Matalahkon tason säätämistä, konffaamista ja skriptaamista. Nykyisin pilvipalvelut, virtuaalikoneet ja kaikki muut antavat kyllä mukavia mahdollisuuksia ns. oikeisiin kaupallisiin verkkosivustoihin ja niiden pyörittämiseen mutta samalla ne abstraktoituvat niin tunteettomiksi ja merkityksettömiksi laitteiksi että niistä vain katoaa se “fiilis”, tekemisen meininki ja säätämisen ilo.
Jollain tapaa nykyiset virtuaaliratkaisut yms. eivät enää tunnu tietotekniikalta sellaisena kuin mihin lapsena innostuin, vaan niistä on lähinnä tullut käyttöesineita ja bisnestä. Vähän samalla tapaa kuin suurin osa nykyisistä autoistakin on kyllä hyviä, hienoja ja parempia kuin 80-luvulla mutta samalla niistä on kadonnut kaikki se persoonallisuus ja omalaatuisuus ja tekemisen meininki.
Näissä projekteissa on kiintoisaa myös se että näiden kanssa pääsee itse matalammalle tasolle säätämään asioita eikä laite ole vain salaperäinen musta laatikko jonka hallinta on jossain rapakon takana olevassa konesalissa ties kenen hallussa ja jota ei pääse itse käsin kopeloimaan jos mieli jostain syystä niin tekisi. Oma serveri kotona leikkiprojekteihin on mukava olla koska silloin kaikki hallinta pysyy itsellä juuri siten kuin sen haluaa 🙂
Applen tie yksityisyyden tiellä on pian vain kaunis muisto historiassa
Eilen päivällä kävin hakemassa uuden puhelimen. Vuosien iPhonen käytön jälkeen puhelimeksi valikoitui eilen irkissä käytyjen keskusteluiden jälkeen OnePlus 8T joka on Android-käyttöjärjestelmällä varustettu puhelin.
Kuten ainakin osa itseni livenä tuntevista tietää en ole erityisen suuri Android-fani eikä asiaa auta lainkaan se että Googlen palvelut on integroitu siihen kiinteänä osana. Ei niissä palveluissa varmaankaan teknisesti mitään vikaa ole, mutta Googlen tapa kerätä dataa käyttäjistään massiivisia määriä tökkii itselläni todella pahasti. En luota Googleen ja pidän sen toimintaa monin paikoin yhteiskunnallisesti haitallisena ja moraalisesti arveluttavana.
Valitettavaa kyllä Apple on lähipäivinä ilmaissut myös aikomuksistaan alkaa skannata käyttäjiensä kuvia iCloud-kuvapalvelusta. Ajatus minkä perusteella Apple sitä aikoo ruveta tekemään on hieno ja ajatuksen tasolla hyvä, sillä lapsiin kohdistuvat sopimattomat teot on tuomittavia tietenkin kaikilla tavoin (lue uutinen asiasta) ja sellaisia tekevät rikolliset kuuluvat vankilaan.
Teknisesti kuitenkin tämänkaltaisten takaporttien luominen hyvienkin aikeiden perusteella ja sen verukkeella käyttäjien laajamittainen massavalvonta on asia jota en vain voi pitää oikeana. Kuten sanottua, “Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”.
Monet tietoturva-asiantuntijat ovatkin aiheesta puhuneet varsin negatiiviseen sävyyn, eikä syyttä. Mikäli jokaista kuvaa jonka käyttäjät ottavat ja siirtävät iCloud-pilvipalveluun aletaan automaattisesti skannaamaan ja vertaamaan johonkin salaiseen mustaan listaan ja raportoimaan viranomaisille mikäli salaisella mustalla listalla olevan kuvan tarkistussumma täsmää käyttäjän pilveen siirtämän kuvan kanssa ollaan huolestuttavalla polulla.
Tässä tapauksessa mihin sitä nyt sanotaan käytettävän ei toki ole ongelmaa kuin ainoastaan rikollisille jotka siirtävät pilvipalveluun sairasta materiaalia – olettaen tietenkin että tuo lista on oikeasti sitä mitä sen sanotaan olevan, mutta salainen kuva-arkisto jonka pohjalta valvontaa lähdetään tekemään ja jonka perusteella ihmisiä ilmiannetaan mahdollisesti myös virkavallalle on lähtökohdiltaan jo niin epämääräinen ja arveluttava että tämä herättää väkisinkin epäilyksiä siitä että tämänkaltaista järjestelmää ei tulla jatkossa käyttämään ainoastaan tähän tarkoitukseen.
Tämänkaltaisen teknisesti toteutettavan toimintamallin hyväksyminen antaa aivan liian suuren mahdollisuuden diktatuurille ja sensuurille. Entä jos Apple päättääkin jatkossa että he alkavat myös skannaamaan “äärioikeistolaista materiaalia”, “terrorismia” tai “yhteiskunnalle muuten vaarallista materiaalia”? Kuka määrittää sen rajan? Kuka määrittää mikä on sellaista materiaalia?
Entä maat joissa vaikkapa uskonnon levittäminen on kiellettyä, aikooko Apple esim. antaa jokaiselle maalle hallinnolle omat salaiset listat kuvista johon Applen puhelimet sitten vertaavat käyttäjien ottamia kuvia ja raportoivat viranomaisille? Tämä olisi erittäin kätevä tapa ainakin hallitukselle kerätä suoraan tietoa ketkä käyttäjät jakavat vaikkapa hallituksen vastaista viestintää kuvissaan jne.
Tietenkin nämä skenaariot ovat kaukaisia uhkakuvia, mutta Ylen uutisessa kerrotaan myös seuraavaa joka herättää yleisesti huolta Applen tietoturvan tasosta: “Jos vastaavuus havaitaan, Applen työntekijä tarkastaa kuvan.“. Tästä on nopeasti pääteltävissä se, että mikäli Applen työntekijät pystyvät kuvat tarkistamaan on heillä oltava myöskin siis pääsy kuviin. Minne unohtuikaan kaikki hienot puheet yksityisyydestä, käyttäjien datan salaamisesta yms.? Kauniita mainospuheita selkeästi eikä käyttäjien yksityisyydellä tunnu olevan enää merkitystä.
Onneksi nämä muutokset tulevat ensialkuun vasta Yhdysvaltoihin ja myöhemmin luultavasti laajemminkin, mutta luotto siihen että näin todellisuudessa ei olisi jo (että jokainen käyttäjän kuva skannataan) on suhteellisen vähäinen.
Mutta miksi sitten tämä puhelin?
LineageOS:ää asentamassa
Ennen kuin Apple lähtee tietoturvapolitiikkansa kanssa aivan laukalle päätin antaa mahdollisuuden Androidille jotta näen onko Applelle mitään realistista vaihtoehtoa omassa käytössä.
En kuitenkaan lähtenyt ns. tavalliseen Androidiin (koska en luota Googleen sitäkään vähää) vaan avoimen lähdekoodin Android-versioon jossa ei ole mukana Googlen ohjelmistopakettia. Käytännössä siis pistin puhelimeen LineageOS:n joka on kustomoitu Android-versio. Tämän Android-version asennusmahdollisuus oli itselläni tärkein kriteeri ja irkistä onneksi sain neuvoja että tähän puhelimeen sen asennus on mahdollista ja niinpä sitten kävin tämän puhelimen hakemassa.
Eilen illalla värkkäsin puhelimeeni tuon LineageOS:n joten tästä on hyvä lähteä sitten kokeilemaan miltä tuntuu kustomoitu Android ilman Googlen palveluita.
Kunhan olen puhelinta jonkin aikaa käyttänyt kirjoitan tänne blogiin omia kokemuksiani.
Jokunen tovi takaperin hankin verkkokauppa.comista (katso täältä) kotelon kaapissa ylimäärisenä pyörineelle M.2 NVMe levylle. Kovalevy pyöri pidemmän aikaa jo jouten sillä olin hankkinut Windows-koneeseeni isompia M.2 levyjä jo kuukausia takaperin joten vihdoin sain aikaiseksi etsiä minkälaisia koteloita markkinoilla olisi joilla ylimääräisen 240 GB M.2 levyn saisi hyötykäyttöön pölyn keräämisen sijaan. Asuksen Rog Strix vaikutti omiin tarpeisiini sopivalta ja hintakin oli järkevä (59,90 eur) joten hain kotelon kotiin.
Kotelon käyttöönotossa oli alussa itselläni hieman haasteita sillä en meinannut millään saada koteloa kiinni kovalevyn asentamisen jälkeen. Tähän löytyi onneksi netistä tietoa ja syynä oli että kiinnitysruuvit ei ollut kovalevyssä aivan pohjaan asti pyöritetyt minkä vuoksi kotelon kannen kiinni laitto aiheutti ongelmia. Muutoin kotelon käyttö oli juuri niin helppoa kuin osasi odottaakin eli laite tuli Windowsin laitehallinnassa näkyviin suoraan ilman säätämisiä.
Käytön aikana laitteessa on hienosti väriään vaihtelevat ledit joka on ihan mukavan näköinen pöydällä käytössä ollessa. Tämä luultavasti jakaa mielipiteitä ja voi luoda toisille jonnemaiset fiilikset, mutta itse pidän värillisistä ledeistä joten omaan silmääni tämä näyttää mukavalta käytössä.
M.2 levy kotelossa paikalleen kiinnitettynä kansi vielä avoinna
Kotelon tuntu on todella jämäkkä josta iso plussa. Tuntuu että tätä ei tarvitse ainakaan jännittää repussa kuljettaa mukana koska pelkoa mutkalle vääntymisestä tai halkeamisesta ei luultavasti ole. Etenkin enemmän matkustaville tämä on piirre jota voi arvostaa.
Verkkokaupan sivujen mukaan kotelo tukee siirtonopeuksia jopa 10 Gb/s USB 3.2 Gen 2:lla joten kotelon oma nopeus tuskin tulee ensimmäiseksi pullonkaulaksi. Kovalevy jonka sisään nakkasin on nopeutensa puolesta lukiessa jopa 1500 MB/s ja kirjoittaessakin 800 MB/s, mutta Windows koneessa kiinni näytön USB-hubin kautta siirtonopeus kirjoittaessa oli noin 230 MB/s ja lukiessa noin 350 MB/s vaikkakin välillä jostain syystä lukiessa joku osa koneesta hikkaili ja välillä vauhti hidastui ja pian kiihtyi uudestaan.
Mac OSX:ssä pari vuotta vanhalla MacBook Prolla ajettaessa kirjoitus- ja nopeustestiä käyttäen BlackMagicin testisoftaa saatiin kirjoitusnopeudeksi 261.3 MB/s ja lukunopeudeksi 838.9 MB/s joten lukunopeus oli merkittävästi parempi kuin oman Windows-koneeni USB-liitännässä.
Nopeustestausta BlackMagic Designin testisoftalla Mac OSX:ssä
Kokonaisuutena vekotin on vaikuttanut vakuuttavalta. Jämäkkää tekoa oleva kotelo jonka sisään saa nykyaikaisen M.2 levyn josta voi värkätä käyttöönsä merkittävästi keskivertoa USB-tikkua tai muistikortteja rivakamman kannettavan kovalevyn. Mikäli myöskään pitkässä juoksussa ongelmia ei ilmene on laite ainakin itselleni hintansa väärti, etenkin jos reissussa haluaa tehdä videoeditointia tai muuta missä isokokoisia tiedostoja haluaa käsitellä ilman tuskastuttavaa odottelua.
Käytössäni on ollut hieman yli vuoden ajan QNAPin TVS-882 NAS (lue täältä) ja se on rullaillut mukavasti useamman kiintolevyn voimin. Yksi SSD-levy on varattu virtuaalikoneille, yksi levy on ollut yksinäisenä kovalevynä ilman raidausta missä on ollut asennettuna QNAPille saatavia ohjelmia ja loput neljä kiinni ollutta levyä on ollut kahtena RAID-1 ryhmänä.
NASiin heittämäni levyt ovat olleet vanhoja ja vuosia käytössä olleita joten vähitellen yksi niistä sanoi työsopimuksensa irti kokonaan. Koska levyjen vaihto, tiedostojen kopiointi asemalta toiselle backuppia varten jne. ottaa hyvän tovin päätin kerralla ostaa kaikkiin ei-SSD-levypaikkoihin uudet levyt samaan aikaan jotta koko operaation saa parin päivän aikasyklillä toivon mukaan toteutettua.
Levyiksi valikoitu Seagaten IronWolf-levyt joissa yhdessä levyssä on 4 TB tilaa. Koska jokainen levy on tarkoitus raidata tulee operaation jälkeen NASille 12 TB levytilaa käyttöön joka riittää pidemmäksikin aikaa ellei mitään ihmeitä tapahdu (lue: jos videokuvailu lähde aivan lapasesta).
Valokuvia NASille on kertynyt muutaman teran verran, mutta viimeisen parin vuoden aikana kasvutahti on ollut selkeästi nousujohteista ja kuvia kertyi viime vuonna yli 200 GB verran. Uusimpana innostuksenani on ollut videokuvailu (lue kamerasta täältä) jolla kuukaudessa on tullut kuvattua jo yli 200 GB verran materiaalia. Tätä taustaa vasten levyjä on hyvä laittaa laitteeseen valmiiksi jos tahti ei hidastu merkittävästi lähikuukausien aikana 😀
Levynvaihtoprosessi on vielä vaiheessa, mutta pari levyä on jo NASiin tullut heitettyä paikalleen. Vähitellen kun varmuuskopioinnit on mennyt voi vaihtaa vielä kolmannekin levyn ja antaa RAIDien korjata itsensä jonka jälkeen toivottavasti jo ensi viikolla pääsee puljaamaan loputkin levyt koneeseen kiinni 🙂
Kuten monet itseni tuntevat tietävät harrastan kohtalaisen paljon valokuvaamista ja erillinen kamera, yleensä Fujifilm X-T2, kulkee monessa paikassa mukana. Kuvaillessa käytän kahta muistikorttia ja tallennuksessa tapana on tallentaa aina RAW + JPEG siten että toiselle kortille menee RAW-kuvat ja toiselle JPEG.
Kuvaaminen ja kuvien jälkeenpäin katseleminen on mukavaa, mutta kokonaisprosessissa on vähitellen tullut fiilis että tässä voisi olla parantamisen varaa.
Käytännössä prosessi kuvien käsittelyssä on kuvaamisen jälkeen ollut se että kotiin palattua käynnistelen tietokoneen, avaan Lightroom Classicin, tökkään muistikortin tietokoneeseen ja laitan kuvat siirtymään verkkolevylle. Lightroom Classic on aivan järjettömän hidas joten kuvien siirtämisessä menee oma aikansa. Tämäkään ei ole varsinaisesti ongelma, mutta kuvien selaaminen Lightroom Classicilla on ison kirjaston kohdalla jo tuskastuttavan lagista.
Vaikka ohjelma on laginen, on se silti ollut vielä tarpeeksi hyvä. Kuitenkin aina on hyvä miettiä omia työnkulkujaan onko toimintamalleissaan yhtään mitään järkeä vai onko jo nykyään parempiakin toimintamalleja joita voisi käyttää. Useimmiten ottamiaan otoksia haluaa jakaa kavereille joita kuvissa on, joten tätä taustaa vasten peilaten olisi paljon kätevämpää jos kuvat saisi jakoon nopeammin ja helpommin.
Kohden uutta uljasta maailmaa ja parempia toimintamalleja
Koska kuvien jakaminen kavereille tapahtuu lähes poikkeuksetta WhatsAppin, Telegrammin tai Signalin kautta ja satunnaisissa poikkeuksissa Dropboxin tai Instagrammin yksityisviestin kautta on kätevämpää mikäli kuvat saa suoraan puhelimelle josta ne on kaikkein helpointa myös jakaa eteenpäin.
Aikaisemmin olen kirjoittanut tänne tämän adapterin tapaisesta USB-adapterista (lue täältä) jonka avulla kuvia on myös mahdollista siirtää kännykälle. Harmillista kyllä omat muistikortinlukijani tarvitsevat sen kanssa lisävirtaa toimiakseen joten käytännöllisyys ja helppous jäävät puuttumaan mikäli sen kanssa valokuvat siirtää kännykälle.
Tämän postauksen mukainen Lightning-adapteri sitä vastoin on sellainen että se tekee ilman säätämistä suoraan sen mitä siltä odotan. Pulikka kännykkään, kamerasta muistikortti pulikkaan, Kuvat-ohjelma auki iPhonesta/iPadista, alalaitaan ilmestyy uusi välilehti kuvien tuomista varten josta sitten voi valita mitä kuvia kännykälleen tai tabletilleen haluaa tuoda. Siitä sitten töksyttelee sormellaan haluamansa kuvat ja valitsee tuonnin. Helppoa ja nopeaa!
iPhone tukee Fujifilmin RAW-kuvia mikäli ne ovat pakkaamattomia, joten tarpeen vaatiessa RAW-kuvat voi siirtää kännykälle. Oma prosessini kuitenkin on toisenlainen sillä siirrän ainoastaan kamerassa toisella muistikortilla olevat JPEG-kuvat kännykkään.
Valokuvauksellisesti onnistuneesti otetut Fujifilmin generoimat JPEG-kuvat näyttävät suoraan erinomaiselta eikä ne vaadi enää erillistä säätämistä – tai jos vaatii, on yleensä kyseessä ainoastaan hieman valaistuksen lisäämistä jne. joissa JPEG-kuvat on täysin riittäviä laadultaan.
Kännykälle siirretyt kuvat synkronoituvat iCloudiin ja sitä kautta menevät iPadille, Apple TV:lle sekä makuuhuoneen Mac Minille. Lisäksi iCloudista voin myös Windows-koneella helposti nettiselaimen kautta ladata kuvia tietokoneelle. Kun hyvälaatuiset erillisellä kameralla kuvatut otokset löytyvät suoraan puhelimesta on Day One -päiväkirjaohjelmaankin helppoa lisätä kerralla kunnollisia kuvia ilman että prosessi vaatii tarpeetonta säätämistä, NASilta kuvien latailua ja muuta tuskastuttavaa ja turhaa.
Jatkossakin kuvaustapanani on yhä RAW + JPEG. RAW-kuvat on tarkoitus siirtää muistikortilta vanhanaikaisella metodilla yhä edelleen tietokoneelle josta ne menevät kahdennetulle verkkolevylle. RAW-kuvien siirtämisessä NASille tosin enää ei tarvitse pitää mitään kiirettä sillä muistikortti johon RAW-kuvat menevät on sen verran suuri että kestää viikkoja normaalissa käytössä ennen kuin se täyttyy ja aikaisemmin ne on pitänyt siirtää vain siksi että ne on saanut jaettua muille.
