Kuten monet uudempien kannettavien Mac-tietokoneiden käyttäjät tietävät on viimeiset vuodet uusissa Applen tuotteissa luotettu USB-C liitännän voimaan. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin usein sitä että vanhat laitteet tarvitsevat siirtymäaikana vielä erillistä adapteria jotta ne saa vielä uudempiin tietokoneisiin kiinni ellei satu jo omistamaan valmiiksi USB-C-liitäntään sopivia laitteita ja kaapeleita.
Itselläni käytössä on vielä “vanhan ajan” USB-liitäntäisiä laitteita joten tarvetta adapterille on ollut niin työkoneessa kuin omassa kotiläppärissänikin. Onneksi USB-hubeja kuitenkin löytyy joihin saa kiinni USB-A sekä USB-C liitäntäisiä laitteita useamman kappaleen kerralla. Oma ensimmäinen testailuni tällä adapterilla oli kun halusin siirtää valokuvia muistikortilta tietokoneelle. Muistikortinlukijani on USB-A liitäntään menevä joten pääsin testaamaan Belkinin hubin toimivuutta sen avulla.
Käyttöönotto Mac-tietokoneessa on niin yksinkertaista kuin USB-laitteiden käyttöönoton pitäisi aina ollakin – hubi laitetaan laitteessa kiinteästi olevalla kaapelilla kiinni USB C -liitäntään, muistikortinlukija tökätään kiinni hubiin ja muistikortti lukijaan. Muistikortti tuli normaaliin tapaan ilman ongelmia Lightromiin näkyviin ja kuvat sai siirrettyä koneelle ilman minkäänlaisia ajureiden asennuksia (ainakin OSX Catalinassa).
Jostain syystä siirtonopeudet olivat hitaat kopioidessa isoa tiedostoa muistikortilta tietokoneelle. Testissä käyttämäni muistikortin lukunopeus pitäisi olla 90 MB/s ja muistikortinlukijakin pitäisi pystyä merkittävästi nopeampiin lukemiin (USB 3 -nopeuksiin) mutta syystä tai toisesta tiedostoja kopioitaessa tietokoneelle nopeudet pyörivät 17 MB/s vauhdeissa. Tässä on kuitenkin monta muuttuvaa tekijää mikä voi sen aiheuttaa joten täytynee asiaa testailla joskus myös kovalevyillä jotka saa kiinni tähän adapteriin ilman erillistä kortinlukijaa joka voi lisätä hitautta matkalla.
Kuitenkin adapteri tuntui toimivan omaan käyttööni yksittäisten kuvien siirtoon helposti ja tarpeeksin nopeasti joten siihen asti että hankin jostain sopivan USB-C muistikortinlukijan ajaa tämä asiansa niihin hetkiin milloin suoraa USB-C laitetta ei ole saatavilla.
Kirjoittelin joitain kuukausia takaperin tietokoneeni päivittämisestä (lue täältä). Päivityksen yhteydessä asensin koneeseeni Kingston A1000 M.2 levyn johon asensin käyttöjärjestelmän.
Viime aikoina olen enemmän taas opetellut videoeditointia ja uudenlaisia haasteita on alkanut sen myötä suorituskykyyn liittyen ilmenemään. Aikaisemmin olen editoinut pääsääntöisesti Mac-koneella käyttäen Final Cut Pro X -ohjelmistoa, mutta jostain syystä käyttämäni mLut plugin tuntui aiheuttavan ongelmia käyttämäni OSX:n ja Final Cutin version kanssa joten päätin siirtyä videoeditoinnissa Windows-koneen puolelle DaVinci Resolven pariin.
Koska videoeditointi on nopeasti hyvinkin tehoja ja levytilaa imevää puuhaa oli tarvetta lisälevytilalle joka on ensisijaisesti vain ja ainoastaan väliaikaiseen editointikäyttöön tarkoitettu. Windows-koneeni kovalevyt olivat suhteellisen täynnä entuudestaan ja editointia tuli tehtyä ulkoiselta USB-kovalevyltä. Kuten arvata voi ei suorituskyky ole tällaisessa mitenkään optimaalinen joten päätin hankkia Gigantista M.2 levyn vain ja ainoastaan väliaikaistiedostojen käyttöpaikaksi.
Väliaikaisia tiedostoja videoeditoinnin osalta ovat projektitiedostot, mediatiedostot ja optimoidut mediatiedostot sekä proxytiedostot. Ajatuksena on siis se että siirrän editoinnin alkuvaiheessa alkuperäiset videotiedostot tänne M.2-levylle sekä varmuuskopiona vaikkapa USB-kovalevylle. Sen jälkeen projektin kun luon teen kaiken käsittelyn käyttäen tätä M.2-levyä. Projekteissa tulee nopeasti paljon tavaraa etenkin jos tiedostoista tarvitsee generoida ns. proxy-tiedostoja joten isompikin M.2 levy olisi kelvannut. Kuitenkin Gigantissa löytyi ainoastaan hyllystä 500 GB kokoinen levy näin nopealla luku- ja kirjoitusnopeudella joten päädyin ostamaan sellaisen.
Levyn asentaminen oli helppoa heti kun löysin emolevyltä paikan minne tämän sai asennettua. Tässä oli hieman haasteita koska johtoja pyörii koneen sisällä niin paljon että en niiden takaa meinannut paikkaa löytää. Kuitenkin emolevyn ohjekirjaa vilkaisemalla tiesi minkä johtojen takaa kannattaa kurkistella liittimen paikkaa. Paikan löydettyä oli asennus helppoa – levy sisään liittimeen ja se on siinä. Sen jälkeen vain ruuvi paikalleen joka pitää tämän pulikan kiinni nätisti emolevyssä.
Jotta asiat ei menisi liian helposti ei tätä ruuvia tietenkään löytynyt mistään ja käytin varmaankin tunnin asunnossa sen etsimiseen. Emolevyn mukana tällainen ruuvi varmasti on tullut, mutta koska emolevyn laatikko on jo päätynyt jätelavalle oli mahdollista että ruuvit sen myötä on samaan paikkaan löytänyt. Tongin kaappejani etsien ruuvia mutta ilman tulosta – jos tulokseksi ei lasketa sitä että sain samalla heitettyä isot määrät ylimääristä roinaa roskiin kun kävin läpi laatikoita ja erinäisiä muovipusseja kadonneen ruuvin metsästyksessä.
Levy ennen asennusta
En löytänyt ruuvia joten koetin onneani ja laitoin koneen käyntiin ilman ruuvia. Kone käynnistyi hyvin, levy tunnistui nätisti, sain alustettua sen ja siirrettyä videoprojektin tiedostot kovalevylle. Renderöin testivideon pari eri kertaa eri asetuksilla ja kaikki näytti toimivan nätisti. Hetken päästä kuitenkin levyltä ei enää onnistunut lukea ja levy jökkäsi. Käynnistin koneen uudelleen ja koko levy oli kadonnut kuin ninja yön pimeyteen.
Tässä vaiheessa sitten alkoi koneen boottailu, levyn kiinnityksen tarkistamiset ja yhdessä vaiheessa jopa teipillä levyn kiinnittäminen että se varmasti on kunnolla kiinni mutta Windows ei enää löytänyt koko levyä.
Päähän hiipi tietenkin ajatus josko olen onnistunut jo kärväyttämään koko levyn. BIOSista kävin tarkistamassa josko se löytäisi kuitenkin levyn vielä koneesta ja kuinka ollakaan, siellähän se komeili. Tässä vaiheessa hieman tuli huokaistua helpotuksesta sillä tiesi että levy ei ole hajonnut säätämisen seurauksena ainakaan kokonaan. Windows ei kuitenkaan levyä löytänyt joten BIOS-asetuksia joutui tutkimaan lisää.
Lopulta BIOS-asetuksista löytyi kohta missä M.2 levyjen tyypin pysyi asettamaan joko moodiin Auto, PCIe tai joku muu. Oletuksena valintana oli Auto jonka vaihdoin PCIe. Tallensin asetukset ja boottasin koneen jonka jälkeen Windowsissa levy oli jälleen näkyvissä. Jeih!
Tämän jälkeen kone onkin sitten maannut pöydällä kyljellään että kovalevy ei pääse irtoamaan 😀 Soittelin Asuksen tukeen (koska omistan Asuksen emoelvyn) ja sen jälkeen laitoin vielä sähköpostia ja kyselin mistä näitä ruuveja voisin ostaa. Heillä sattui olemaan tähän malliin ruuveja myös tuessa ja he lupasivat ilokseni myös lähettää noita ruuveja. Toivon mukaan lähipäivinä posti tuo ruuvin perille ja pääsen kiinnittämään kovalevyn kunnolla kiinni ja koneen saa takaisisin pystyasentoon.
Ei se aina mene nörtilläkkään putkeen nämä tietokoneiden rassaamiset 🙂
Kaksi vuotta tuli töitä täyteen jokin aika sitten joten työpuhelin vaihtui kahden vuoden vaihtosyklin mukaisesti seuraavaan. Valitsin käyttööni Apple iPhone XS Max -puhelimen (koska iPhone 11 ei ollut vielä markkinoilla kun tein valinnan uudesta puhelimesta).
Koska aikaisemminkin olen joitakin eri puhelimella ottamia testikuvia laittanut (Huawei P10, Apple iPhone 7 Plus) tänne blogiin jatketaan traditiota ja laitetaan myös iPhone XS Maxilla otettuja kuvia myös muutamia. Kuvat on otettu ns. arkikäytössä eikä erikseen millekään kuvausreissulle ole tullut lähdettyä puhelimen kanssa joten kuvat edustavat perinteistä pokkarikamerakuvauksen mentaliteettiä (eli räpsitään turistina menemään sieltä täältä sekalaisia kuvia).
Yleisesti ottaen olen pitänyt tämänkin iPhonen kamerasta. Sen kuvanlaatu on hyvä tavallisessa valaistuksessa ja väritoisto on fiilispohjaisesti arvioiden paljon parempi kuin iPhone 7 Plussassa. Kyllä tällä ihan vakavamminkin valokuvailemaan voi helposti lähteä eikä se siis sovellu ainoastaan satunnaiseen päämäärättömään räpsintään.
Auton sisältä otettu kuvaKuva KampistaEtukamera on kehittynytKuvaa kaupungiltaPakollinen ruokakuvaTikkurilan juna-asemalla
Kuten jokin aika takaperin kirjoitin täällä blogissa tuli Miniin tehtyä suhteellisen hinnakas huolto. Valinta huollattaa auto hyvään kuntoon paaluun pistämisen sijaan toimi sitten samalla päätökselle siitä että autoa ei ole tarkoitus vaihtaa ainakaan ihan hetkiin pois. Koska autoilun määrä on itselläni lisääntynyt merkittävästi nykyisen projektin myötä on autossa mankkaa tullut käytettyä paljon. Minin vakiosoitin on perus CD-soitin ilman mitään erikoisia hienouksia ja täysin tavallinen ja toimiva soitin. Kuitenkin kehitys on mennyt merkittävästi eteenpäin viimeisen 17 vuoden aikana (auto vuodelta 2002) alkoi vähitellen jo kaivata nykyajan mukavuuksia myös autosoittimessa – etenkin kun sitä tulee lähes päivittäin käytettyä.
Kyselin asennuksesta ja soittimista paikallisesta AutoStudiosta ja kävin tänään asennuttamassa soittimen. Valinnaksi päätyi Pioneer AVH-Z7100DAB joka on varusteltu nykyajan mukavuuksiin laskettavilla Bluetoothilla, DVD-soittimella (!), CarPlayllä sekä isolla 7″ näytöllä. Alunperin katselin 9″ malleja mutta omaan autoon ne ei olisi mitenkään fiksusti mennyt joten 7″ malli sai kelvata.
Ammattimiehet hoitivat asennuksen ripeästi, noin tunnissa. Tähän operaatioon kuului myös mikrofonin asennuttaminen siististi autoon siten että johot eivät roiku siellä sun täällä. En tiedä miten sen tekivät mutta hyvää jälkeä tuli.
Ensikokemukset lyhyen ajon jäljiltä on hyvät, mitä nyt näyttö oli todella himmeä oletusasetuksilla (ainakin valoisassa auringonpaisteisessa päivässä). Myöhemmin kotiin tultuani parkkipaikalla asetuksia säätäessä löysin kuitenkin näytön kirkkauden säädön jota sitten säädinkin jo valoisammaksi. Toinen mikä ainakin oletusasetuksilla oli pielessä oli epätasapainoiset äänentasot käyttäessä CarPlaytä ja navigointia yhdessä musiikin kuuntelun kanssa. Tämä täytyy vielä tutkia ja selvittää jossain vaiheessa.
Koska tässä vaiheessa kokemukset ovat todella vähäiset niin kirjoitan lähiviikkoina tästä soittimesta enemmänkin tänne, sen ominaisuuksista ja avaan myös “tavan ihmiselle ymmärrättävässä muodossa” mitä nämä CarPlayt ja muut tässä postauksessa mainitut ominaisuudet siis käytännön tasolla tarkoittaa. Nyt täytyy lopettaa tämän postaamisen kirjoitus ja lähteä ajelemaan lähistölle ja testailemaan soitinta paremmin käytännön elämässä! 🙂
Sähköpotkulaudalla pääsee katsomaan lähialueita huolettomasti
Yleistä
Kuten monet Helsingissä tai muissa Suomen mittakaavassa isoissa kaupungeissa pyörineet ovat saattaneet havaita on sähköpotkulaudat jokin ihmeellinen villitys joka on tullut kunnolla muotiin tänä vuonna. Viime perjantaina parin kaverin kanssa ollessa iltaa istumassa kaupungilla tuli näistä härpättimistä puhetta ja kaverit tuntuivat molemmat näitä kehuvan näppäräksi käyttää.
Itselläni ei ollut minkäänlaista kokemusta näistä, mutta heidän neuvoilla ja opastuksella kävin hakemassa lähialueella olleen sähköpotkulaudan. Mikäli konsepti ei siis ole tuttu on tällaisia kaupungilla pitkin poikin pyörimässä joita sitten omalla käynnykällä oikeanlaisella ohjelmalla voi vuokrata skannaamalla QR-koodin jonka jälkeen laite avautuu. Tietenkin omat luottokorttitiedot pitää syöttää ensin että käyttäjää voidaan myös laskuttaa ajoista.
Koetin muutaman kilometrin matkan kyseisellä härpättimellä ja varsin mielenkiintoiselta tuntui meno. Hintaa kyllä kertyi omalla etanavauhdilla 5,50 eur joten nopeasti hintaakin saa kerrytettyä ainakin alussa. Normaalisti kyseisen matkan pääsee ilmeisesti alle kahden euron mutta oma vauhtini oli sen verran hidasta että minuutteja kului sillä mieluummin vedin rauhallisesti kuin railakkaasti ensimmäisellä ajolla.
Kokemus oli hyvä ja myöhemmin nopeilla laskutoimituksilla tuli havaittua että omaksi tällaisen ostaminen maksaa itsensä takaisin. Vaikka kuljenkin työmatkat autolla tulee yleensä pari kertaa viikossa käytettyä vähintäänkin silti julkisia kulkuvälineitä.
Esimerkiksi jos jätän auton parkkihalliin Salmisaareen ja tulen sieltä keskustaan maksaa yhteen suuntaan julkisilla meno 2,80 eur. Yleensä sieltä takaisinkin tulee palattua siten että sama lippu ei enää käy ja uuden joutuu ostamaan joten 5,60 eur menee Helsingin sisäisiin lippuihin rahaa.
Tanko. Sininen vipu on kaasu, harmaa on jarru.
Viikonloppuna monesti myös käyn päiväsaikaan julkisella kaupungilla jolloin tulee joko sama summa (jos vien auton tuonne Salmisaareen) tai vaihtoehtoisesti paikallisjuna Vantaalta Helsinkiin ja myöhemmin takaisin jolloin kustannuksia tuleekin jo 9,20 eur. Käytännössä julkisiin liikennevälineisiin menee autoilun lisäksi silti n. 10-15 euroa per viikko.
Sähköpotkulauta on kokonsa puolesta sellainen että se mahtuu taitettuna Mini Cooperin takakonttiin joten jos autolla menen Salmisaareen voin sieltä potkulaudalla sitten kaupungilla liikkumiset hoitaa ilman lisäkustannuksia. Tuumasta siis toimeen ja heti lauantaina aamusta Gigantista laitetta ostamaan.
Käyttöönotto
Ninebot by Segway KickScooter ES2:n kokoaminen on todella helppoa. Paketissa on ainoastaan kaksi osaa kiinnitettävänä – tangon yläosa ja koko loppu potkulauta. Tangon ja rungon välille menee yksi piuha (joka kummassakin osassa on jo valmiina eli ne vain pitää tökätä toisiinsa) jonka jälkeen neljällä ruuvilla tanko kiinni. Ruuvit ja kuusiokoloavain tulivat mukana joten tämä oli varsin nopea ja helppo prosessi.
Tangon ja rungon välissä on tälläinen liitin joilla osat kytketään toisiinsa.
Sen jälkeen sitten App Storesta oli hyvä hetki etsiä ohjelmisto, laittaa sähköpotkulauta päälle (näytön alla on virtanappi josta tämä menee päälle), yhdistää kännykän ohjelmistolla Bluetoothia käyttäen puhelin ja lauta ja käydä sen jälkeen lataamassa uusin ohjelmisto laudalle. Samalla tuli myös rekisteröidyttyä käyttäjäksi ja katseltua mitä muuta ohjelmistolla voikaan tehdä.
Ohjelmiston kautta on mahdollista säätää pohjassa olevia valoja, asettaa maksiminopeus välille 5-15 km mikäli haluaa käyttää rajoitettua tilaa ja saapa tuosta ohjelmasta myös katsottua paljonko arviolta pääsee vielä rullailemaan ennen kun akku loppuu. Jarrutuksen asetuksia voi jonkin verran säätää ja lisäksi näkee kokonaismatkan mitä laudalla on tullut työnnettyä menemään joten ihan näppärä lisäapu ohjelmisto on, vaikkakaan luultavasti ei täysin välttämätön.
Ensimmäiset ajokokemukset
Koska olin jo vanha konkari tällaisten laitteiden käytössä (edellisen päivän parin kilometrin jälkeen siis 😉 ) ei alkuun pääsy ollut hankalaa. Laitteen kanssa pihalle, pari polkaisua vauhtia ja sen jälkeen etusormella pystyikin jo sähkömoottorin kautta vauhtia laittamaan eikä jaloilla enää ollut tarvetta polkea.
Akku oli paketista tullessa noin puolessa välissä joten useampia kilometrejä oli odotettavissa ajomatkaa ennen tarvetta lataukselle. Rullailin samantien kaverini luo jonka kanssa edellisenä päivänä olin potkutellut ensimmäiset lautailuni. Kävin näyttämässä potkulautaa ja hänkin pääsi testaamaan millainen tämä malli on ajaa.
Ensimmäisellä ajolla kävin kaverin pihassa pyörähtämässä
Matkaa kaverin luo oli n. 1,5 km joten akkukeston kanssa ei ollut huolta ei murhetta. Tasaisella meno oli helppoa, alamäessä tuli jarruteltua niin jalalla (laittamalla jalka takarekaan päällä olevan lokasuojan päälle) sekä etujarrua käyttämällä. Etujarrun käyttämisessä saa olla alussa varovainen koska se on suhteellisen tehokas ja painopistettään kannattaa hieman miettiä ennen kuin vetäsee jarrut pohjaan, ainakin mikäli ei halua naama edellä maata asfaltilla.
Matka meni hyvin ja laitteen kanssa pääsi nopeasti sinuiksi. Matkalle osunut suhteellisen jyrkkä ylämäki sai laitteen hyytymään elopainoni alle mutta tämä oli odotettavissakin. Ylämäkiä tällaisilla ei yleensä kovin kovasti työnnetä menemään, mutta itse lisää vauhtia potkimalla saa laudan sähköstä mukavan avustuksen eikä potkiminen käy niin voimille ja ylämäenkin taittaa mukavammin kuin kävellen.
Erinomaisena puolena laitteessa on vakionopeudensäädin. Kun viisi sekuntia on vetänyt menemään mitä tahansa nopeutta mitä laite kulkee kuuluu piippaus jonka jälkeen vakionopeudensäädin lukitsee ajonopeuden tuohon lukemaan. Jos vauhtia hidastaa jalkajarrulla ei vakionopeudensäädin edes mene pois joten väliaikaisten hidastuksien vuoksi nopeudensäädintä ei joudu ottamaan pois. Tietenkin kun kaasua tai etujarrua käyttää saa vakionopeudensäätimen pois käytöstä ja vauhdin hidastumaan tai nopeutumaan.
Kaverin pihasta matkani sitten jatkui potkuttelemaan muita Koivukylän lähialueita. Koska kamera oli matkassa mukana kävin kuvailemassa parin kilometrin päässä olevaa peltoa ja latoa mistä tämän postauksen ensimmäinen kuvakin on.
Allekirjoittanut itse. Kypäräkin on 🙂 Kiitos Valtterille kuvasta.
Ensimäisellä ajoretkellä matkaa kertyi 7.1 kilometriä. Akku oli siis noin puolessa kun laitteen sain paketista ulos joten luultavasti noin 15 km omalla painollani laite jaksaa tavallista ajoa yhdellä latauksella. Tietenkin tämä selviää sitten ajan saatossa mutta tällaisenaan kyseessä on ihan kiitettävät kilometrimäärät.
Tähän malliin myydään vielä lisäakkuja joiden avulla yhden latauksen ajomääräksi luvataan noin 40 km (vakioakku + lisäakku). Tietenkin oikean elämän matkat ei taida noihin päästä koska yleensä matkalle tulee ylämäkiä, oma paino on enemmän kuin laitteen suositus painoraja, kova vastatuuli aiheuttaa enemmän väännön tarvetta jne. jotka sitten saavat akun kulumaan nopeammin kuin mitä optimitilanteessa voisi päästä.
Akun lataaminen tapahtuu mukana tulleella muuntajalla tavallisesta töpselistä ja lataus kestää n. 3.5 h (ainakin netin mukaan). Kohtalaisen nopeaa toimintaa sekin eikä kovin kalliita kilometrejä enää alun oston jälkeen pitäisi tällä tulla.
Vauhtia tällä irtosi maksimissaan 21 km/h vaikka 25 km/h pitäisi ohjeiden mukaan päästä. Tätä on kuitenkin ilmeisesti rajoitettu jonkin ohjelmistopäivityksen myötä syystä tai toisesta 20 km/h nopeuteen ja tuo kilometrin heitto varmaan tulee vain hetkellisestä heitosta. Täytynee seurata josko jossain vaiheessa päivittäisivät taas kulkemaan 25 km/h, mutta tällaisenaankin vauhti riittää perus ajeluun enemmän kuin hyvin.
Ensikokemukset on siis positiiviset ja odotan innolla että keväästä syksyyn myöhään tällä pääsisin kulkemaan kaikki lyhyet matkat joissa ei käytä autoa tai polkupyörää 🙂
