Aleksin Blogi

  • Paluu Lapista

    Lapin reissu on takana ja eilen olin jo luultavasti kymmenen maissa kotona.

    Viimeisenä iltana mökillä katsoin vain elokuvaa ja otin rennosti eli käytännössä samaa mitä muinakin päivinä. Keskiviikkona lähdimme hieman ennen puolta päivää ajamaan Saariselältä kohden Rovaniemeä. Päivät alkavat jo pitenemään sen verran myös pohjoisessa että kerkesime sopivasti valoisan aikaan jo perille. Aurinko oli kyllä jo laskenut, mutta hämärä ei ollut vielä hiipinyt syömään kaikkea valoa maailmasta eikä pimeällä joutunut matkaa taittamaan.

    Rovaniemellä kulutimme aikaa kauppakeskuksessa missä kävimme syömässä. Aikaa oli kulutettava muutamia tunteja sillä auton pystyi viemään junalle vasta 19:20 alkaen. Kävimme syömässä sushia Luckiefunissa ja oli ensimmäinen kerta varmaankin pariin vuoteen kun söin lohisushia.

    Ruokailun jälkeen menimme vain auton kanssa auton lastauspaikalle missä koetin hetken torkkua autossa samalla kun kännykkää latasi. Jossain seitsemän maissa keskiviikkoiltana hyppäsin autosta Rovaniemen rautatieasemalla olevaan baariin koska auton lastaaminen täytyy kuitenkin kuljettan suorittaa yksin. Odotin sitten enoa siellä ja kun hän sai auton vietyä junaan tuli hän perässä ravintolaan.

    Juna tuli joskus tuntia myöhemmin jonka jälkeen veimme mukana olevat käsimatkatavarat hyttiin ja siiryimme vajaaksi pariksi tunniksi ravintolavaunuun. Sieltä sitten hyvissä ajoin menimme hyttiin ja kävimme unille. Nukuin varmaankin paremmin kuin menomatkalla, mutta mistään maailman parhaista unista ei voi silti puhua.

    Aamulla juna oli Pasilassa ajallaan. Heräsin kuitenkin aikaiseen ilman kelloa joten kerkesin lähteä aamukahville ja aamupalalle ravintolavaunuun minne enokin oli jo mennyt. Kun saavuimme Pasilaan jatkoimme auton noutamaan autojen purkupaikalta joka on ehkä puolen kilometrin päässä asemalta. Eno viskasi itseni kotiin ja jatkoi matkaansa.

    Reissu oli mukava, mutta kyllä kotiin on aina myös mukava tulla. Nukuin kotona merkittävästi paremmin viime yönä, vaikka tietenkin osasyynä voi olla se että parina yönä oli univelkaa jo kertynyt kohtalaisen paljon.

  • Elokuva: Wonder Woman

    Wonder Woman on vuonna 2017 julkaistu toiminnallinen supersankari-seikkailuelokuva ja sen on ohjannut Patty Jenkins.

    Diana (Gal Gadot) on amatsonin nainen joka elää yhdessä muiden samaan heimoon kuuluvien naisten kanssa pienellä muusta maailmasta eristyksissä olevalla saarella. Eräänä päivänä hän näkee kuinka lentokone syöksyy veteen ja hän menee auttamaan koneessa ollutta miestä. Hänen perässään kuitenkin seuraa muitakin ja heidän on käytävä taisteluun. Taistelun jälkeen Diana kuulee mieheltä, Steveltä (Chris Pine), muualla menossa olevasta sodasta jonka hän kuvittelee olevan seurausta Artemiksen, sodan jumalan vaikutuksesta. Diana lähtee taisteluretkelle Artemista vastaan.

    Pidän yleisesti toiminnallisista supersankarielokuvista niissä hetkissä kun haluan nähdä näyttävän näköistä ja helposti pureksittavaa viihdettä. Wonder Woman kuuluu itselleni tämän lajityypin parhaimmistoon.

    Diana on lapsesta asti tahtonut tulla taistelijaksi ja vähitellen hän sellaiseksi kasvaa. Kun hän kohtaa Artemiksen – vihollisen jonka hän on uskonut lapsena kuultujen kertomusten vuoksi olevan ihmiskunnan korruption takana – saa hän havaita että kaikki tarinat eivät olekaan olleet tosia. Ihmisten pahuus ei katoa minnekään vaikka Artemista ei olisi heidän sydämiään ohjaamassa pahuuteen.

    Jokaisen kristinuskoa tuntevan on helppoa nähdä Dianassa ja Artemiksessa analogioita Kristukseen ja Saatanaan ja paikoitellen käsittääkseni mormonien uskon mukaista kuvausta heistä. Mielenkiintoista on myös se, että roomalaisen mytologian Diana on itse jonkinsortin vastine kreikkalaisten Artemikselle. Olipa viittaukset ja merkitykset tarkoituksellisia viittauksia kristilliseen käsitykseen tai eivät, ovat ne kuitenkin melenkiintoisia havaita.

    Tietenkin hyvän ja pahan välinen taistelu, kohdattava arkkivihollinen, viha, rakkaus ja petos ovat myös universaaleja teemoja uskon ulkopuolellakin joten sinänsä tematiikan yhdenmukaisuus ei ole ihme itsessään, etenkin kun tarinassa on suoria viittauksia mytologioihin.

    Taistelukohtauksissa on paikoitellen omaan makuuni hivenen liiaksi modernien toimintafilmien leikkaustyyliä eli todella nopeita leikkauksia joissa on vaikeaa paikoitellen pysyä perässä. Onneksi näitä ei ole liiaksi joten kokonaisuus pysyy katsottavana.

    Tarina on toimiva, erikoistehosteet näyttäviä, äänimaailma on hienoa kuultavaa ja humoristisia elementtejä on kohtalaisen paljon joten kokonaisuus pysyy kepeänä viihteenä. Omassa lajityypissään tämä on omaan makuuni yksi parhaista elokuvista.

  • Elokuva: La dernière folie de Claire Darling

    Claire Darlingin viimeiset hullutukset joka alkuperäiseltä nimeltään tunnetaan nimellä La dernière folie de Claire Darling on vuonna 2018 julkaistu draama. Sen on ohjannut Julie Bertuccelli.

    Claire Darling (Catherine Deneuve) on vanha rouva joka pitää asunnossaan pihakirpputorin missä hän myy paljon omaisuuttaan pois tarpeettomankin huokealla hinnalla. Myös hänen tyttärensä Marie (Chiara Mastroianni) ja tyttären lapsuuden aikainen ystävä Martine (Laure Calamy) käyvät paikalla ja tapahtumien edetessä käydään elämää ja siihen kuuluneita hetkiä läpi useamman ihmisen osalta.

    Tarina ei itseäni kovin paljoa innostanut, mutta toteutus oli toimivaa tasoa. Juonta kuljetettiin niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin hyppien edestakaisin näiden välillä. Clairen elämää ja sen käänteitä nähdään siinä missä hänen tyttärensäkin elämän tapahtumia ja käsittelemättömiä draamoja ja syytöksiä saadaan käsiteltyä.

    Elokuvassa käsitellään elämän viimeisiä hetkiä ja lähestyvää kuolemaa, synnintyunnustuksia, asioiden loppuun saattamista ja niiden tärkeysjärjestykseen laittamista. Claire on vakuuttunut että hän tulee kuolemaan tuona päivänä ja hänen toimintansa onkin sen mukaista.

    Vaikka tämä olikin kokonaisuutena mukavan erilainen elokuva, ei se silti erityisen paljoa itselleni iskenyt. Kyllä sen silti hyvin voi katsoa kerran tai vaikka toisenkin.

  • Reissu Lappiin, kuudes ja seitsemäs yö takana

    Reissun viimeinen aamu ennen paluuta on alkanut. Heräsin hieman ennen yhdeksää ilman kelloa ja siirryin keittämään kahvia. Samalla tuli syötyä ruokia pois jääkaapista että saimme astianpesukoneen pyörimään hyvissä ajoin. Tarkoitus on varmaankin noin puolen päivän aikaan lähteä suuntaamaan kohden Rovaniemeä jos mitään ihmeitä ei tapahdu.

    Eilen päivä meni itselläni pääsääntöisesti mökillä, mutta edes lyhyt pyörähdys ulkona tuli tehtyä. Kuitenkin sää oli eilen selkeästi kylmemmän tuntuinen kylmän viiman takia joka meni hansikkaidenkin läpi ikävästi joten käännyin takaisin ja matkan pituudeksi jäi varmaankin vajaa kilometri. Sää oli muutenkin suhteellisen tylsän näköinen koska oli pilvistä ja sinertävää harmautta joten valokuvauksellisestikaan en aivan mahdottomia menettänyt vaikka mökille tuli jo hyvissä ajoin palattua.

    Illalla katsoin vain leffoja, kirjoittelin blogiin, selailin nettiä ja saunoin tavalliseen tapaan. Varsin tavallinen ilta siis eilenkin.

    Jostain syystä unta ei taas saanut juuri lainkaan, ainoastaan hädin tuskin viisi tuntia. Ei vain nukuttanut. Eipä tuolla tosin kovin suurta merkitystä ole kun en itse auton rattiin ole hyppäämässä. En ihmettele vaikka yöjunassa ei sen paremmin uni tulisi, mutta kotona sitten voi taas koettaa saada unta enemmän.

  • Elokuva: The Father

    The Father joka suomennettuna nähdään nimellä Isä on Florian Zellerin ohjaama mysteeridraama. Se on julkaistu vuonna 2020.

    Anthony (Anthony Hopkins) on asunnollaan kun hänen tyttärensä Anne (Olivia Colman) tulee hänen luokseen. Anne kertoo että hän on muuttamassa Pariisiin tavattuaan miehen. Anthony on pian kuitenkin hämillään sillä hieman myöhemmin hänen oltuaan yksin kotona hän kuulee ääntä toisesta huoneesta ja tapaa siellä miehen jota ei tunnista. Hän sanoo olevan Annen mies jonka kanssa hän on miehen sanojen mukaan ollut jo 10 vuotta yhdessä. Annen palattua kotiin ei Anthony näytä hetkellisesti tunnistavan edes häntä ja vähitellen muutkin henkilöt ja paikat alkavat muuttumaan tunnistamattomiksi tai ne sekoittuvat toisiin.

    The Father on tyylikkäästi toteutettu surumielinen ja koskettava kuvaus vanhuksesta jonka elämä muuttuu hänelle vieraaksi muistisairauden etenemisen myötä. Tutut paikat eivät enää ole yhtä tuttuja, asioita katoaa, muistikuvat vääristyvät ja yhdistyvät toisiin muistikuviin eikä läheisetkään ihmiset enää vaikuta aina tutuilta. Uudet ihmiset joita hän tapaa ovatkin ensi kerralla nähtynä eri näköisiä ja hänen elämästään jo poistunut ihminen ei ole kuitenkaan muistikuvista poistunut. Läheisen kuoleman unohtaminen aiheuttaa vain ihmetystä siitä miksihän tästä ihmisestä ei ole enää hetkeen kuulunut mitään.

    Anthony Hopkins osaa esittää roolinsa tyylikkäästi. Mielialan vaihtelut, epätietoisuus ja hämmennys, vihamielisyys ja töykeys, todellisuuden kieltäminen ja suru joita Anthonyssä nähdään on Hopkinsin roolisuorituksen ansiosta uskottavan tuntuista katsottavaa.

    Tapa miten muistisairautta kuvattiin on onnistunutta. Katsoja kokee välillisesti sitä samaa mitä protagonistikin, sillä itsekään ei aina voi olla varma siitä mikä tarinassa on totta, mikä harhaa, mikä on nykyisyyttä ja mikä menneisyyttä. Muutamat henkilöt joita äsken on nähty ovatkin seuraavassa kohtauksessa jo eri näköisiä joka on omiaan luomaan sopivanlaista hämmennystä katsojalle.

    Muistisairaudet ovat pelottavia ja surullisia asioita niin kokijalleen kuin myös sairastuneen läheisille. Vakavan sairauden edetessä potilaan todellisuus muuttuu vääristyneeksi, tapahtumia unohtuu ja sekoittuu toisiin eikä kaikista kerrotuista asioista voi olla varma ovatko ne todella tapahtuneita vaiko vain sairastuneen mielen luomia vääristymiä. The Father onnistuu hyvin kuvaamaan nämä aiheet katsojalle.

    Raskaasta ja surullisesta teemasta on Zellerin ohjauksessa saatu luotua hieno ja puhutteleva filmatisointi joka kestää monet katselukerrat.