Viime torstaina oli tarvetta käydä viemässä käteistä tilille kun tori.fi:n kautta tuli käytöstä poistunutta tavaraa laitettua myyntiin. Lähin paikka jossa käteistä oli mahdollista laittaa tilille oli Vantaan Tikkurila joka on 4.6 km päässä kämpältäni, joten muutama viikko takaperin ostamalleni fillarille tuli taas käyttöä.
Pääsin perille Tikkurilan Nordealle, mutta valitettavasti muutamia metrejä ennen pihaan tuloa takarengas otti ja puhkesi. Kävin rahat viemässä tilille ja lähdin viemään pyörää huoltoon. Onnekseni rengas levisi vasta Tikkurilassa koska matkaa huoltamolle oli ainoastaan 800 metriä.
Huoltamo oli nimeltään Kunnon Kauppa. Talutin fillarin sinne ja selitin ongelman ja myyjä suositteli jotain pistosuojattua rengasta. En ollut moisesta kuullutkaan (tai jos olen, olen unohtanut sen varsin autuaasti) mutta rupateltuani aikani tulin tulokseen että sellaisilla mennään. Huollossa vaihdettiin uusi sisäkumi sekä ulkokumi.
Koska pyörässäni oli vielä alkuperäiset nakit edessä ja takana tuli samalla vaihdatettua samanlainen rengas myös eteen kaiken varuilta. Hintaa renkaiden vaihdolle tuli 101 euroa töineen päivineen joka toki tuntuu fillarin hintaan nähden suurelta, mutta jos tällä polkaisen 101 km niin eihän tuolle enää jää kuin euron per kilometri hintaa joten varsin huokeista kilometreistä kuitenkin puhutaan. Ja mitä enemmän tällä pyöräilen sitä edullisemmaksi se suhteessa tulee.
Uudet renkaat tuntuivat hyvältä ajaa ja Tikkurilasta paluu Koivukylään sujui rempseästi rallatellen. Toivon mukaan muita huoltoja ei olisi tarvetta tehdä ihan hetkeen 🙂
From Fatness To Fitness -postaukset ovat hetken aikaa loistaneet poissaolollaan viikonloppuina olleiden sosiaalisten aktiviteettien takia enkä ole saanut ajoissa aikaiseksi kirjoittaa postausta. Tänään kuitenkin taas parin viikon jälkeen on hyvä postata lenkkeilyitä sillä kuluneella ensimmäisellä kesälomaviikolla on fillarointia tullut harrastettua ja nyt on sopivasti aamupäivästä myös aikaa kirjoittaa postaus.
Lenkkeily on tällä viikolla ollut ainoastaan fillarointia. Tietenkin yksittäisiä kilometrejä tulee kävelyä siellä sun täällä (esim. kun fillaroi jonnekin ja siellä sitten kävellen pyörii kilometrin tai pari), mutta varsinaisesti lenkille ei ole tullut lähdettyä. Tosin sen verran kuumat kelit on ollut että ei ole hirveästi tehnyt mieli aivan hillittömästi pihalla pyöriä muutenkaan. Pyöräillessä mukavasti tulee tuulenvirettäkin joka viilentää mukavasti menoa, mutta kävellessä ei moiseen omilla kävelynopeuksilla päästä 😀
Fillarointia koko viikon aikana tuli yhteensä 47.84 km Sports-Trackeriin synkattujen tietojen perusteella. Ei siis mitään hillittömiä määriä, ei kunto vielä kestä sellaista, mutta jostain se on aloitettava!
Painoa en ole seurannut tällä viikolla koska realistista kuvaa ei tulisi saatua kuitenkaan painon kehityksestä. Yöllä tulee käytyä kiskomassa vettä todella paljon monta kertaa yössä koska asunnossa on niin järjettömän kuuma joten painonvaihtelut päiväkohtaisesti voi olla helposti kiloja niillä nestemäärillä. Jatkan taas asian seuraamista kun yöt voi nukkua ilman että tarvitsee niin monesti käydä juomassa 🙂
Pidemmittä puheitta alla viikon fillarireitit.
Lauantai 2019-06-08. Matkalla Tikkurilaan.Lauantai 2019-06-08. Paketin postitus Citymarketilta ja sen jälkeen hupiajeluna muutamat kilometrit.Perjantai 2019-06-07. Paluu Tikkurilasta.Perjantai 2019-06-07. Pankkiasioille fillarointi Tikkurilaan.Keskiviikko 2019-06-05. Paluu Ilolan ABC:ltä.Keskiviikko 2019-06-05. Fillarointi yöllä Ilolan ABC:lle.Maanantai 2019-06-03. Paluu Keravalta.Maanantai 2019-06-02. Matkalla Keravalle.
Dale Midkiff esiintymässä roolissaan Louis Creedinä
Pet Sematary (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan nimellä Uinu, uinu lemmikkini on Stephen Kingin samaa nimeä kantavaan kirjaan pohjautuva kauhuelokuva vuodelta 1989. Tästä on tullut myös vuonna 2019 uusi versio, mutta tämä arvostelu siis koskee tätä vanhempaa. Elokuvan on ohjannut Mary Lambert joka on tullut tunnetuksi myös monien musiikkivideoiden ohjaajana – mm. Madonna Like a prayer, Like a virgin, Material Girl sekä La Isla Bonita ovat Lambertin käsialaa ohjauksen saralla.
Elokuvan tarinassa Creedin nelihenkinen perhe lemmikkikissoineen muuttaa uuteen taloon. Talon läheisyydessä kulkee polku metsään josta tien vastakkaisella puolella asuva naapuri Jud Crandall (Fred Gwynne) osaa kertoa siellä sijaitsevan lemmikkieläimille tarkoitetun hautausmaan. Tie joka kulkee naapurusten välillä on sellainen että siitä kulkee rekkoja tiheällä tahdilla joten on varsin ymmärrettävää miksi lemmikkien hautausmaalle on mahtunut viimeiselle matkalle lähtijöitä kohtalaiset määrät.
Perheen isä Louis (Dale Midkiff) on ammatiltaan koulun lääkäri. Pian potilaaksi tuodaan jo rekan alle jäänyttä nuorta miestä joka menehtyy saamiinsa vammoihin. Myöhemmin Louis alkaa näkemään aika-ajoin tämän kuolleen nuoren ilmestyvän hänelle.
Pian myös perheen tyttären Ellien (Blaze Berdahl) kissa kokee siirtymisen ajasta iäisyyteen – tai ainakin se siltä ensihätään vaikuttaa. Creedien naapuri Jud näyttää Louisille lemmikkien hautausmaan läheisyydessä sijaitsevan intiaanien hautuumaan jonne haudatut eivät tahdo pysyä jostain syystä leposijoillaan ja pian katti poistuukin manan mailta vaikkakin hieman muuttuneena. Väliäkö hällä, kissa on takaisin ihmisten ilmoilla eikä ikävää kuolemaepisodia jouduta vielä lapselle selittämään.
Ellie Creed (Blaze Berdahl)
Vaikka en ole itse Kingin teosta lukenut ei tässä vaiheessa ollut vaikeaa veikata että pian haudoissaan viihtymättömiä raatoja tulee olemaan lisääkin. Mitä sitten tapahtuu jääköön jokaiselle itselleen katsottavaksi tai luettavaksi että en koko tarinaa spoilaa.
Olen kuullut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta paljon puheita että se olisi pelottava teos ja ainakin internetissä väitetään että myös Stephen Kingiään itseään olisi pelottanut sitä kirjoittaessa. Elokuvaversiosta sitä vastoin en muista kenenkään tuttavapiirissäni koskaan puhuneen, joten luultavasti kyseessä ei ole mikään maailman tunnetuimpiin kuuluva kauhuelokuva.
Vaihtoehtoinen selitys tälle kuulemattomuudelle on toki se, että elokuva on julkaistu vuonna 1989 ja itse olen syntynyt 1984 joten minä ja suurin osa tuttavapiireistäni noihin aikoihin ei ole ollut siinä ikähaarukassa että tällaista olisi uskallettu saati edes saatu katsoa. IMDB:ssä tälle on kuitenkin antanut äänensä yli 83000 katsojaa joten jollain tapaa tunnettu tämä ainakin yleisesti ottaen on.
Elokuva on luokiteltu kategorioihin kauhu ja trilleri. Ajat ovat luultavasti olleet hyvin erilaiset kauhuelokuvien maailmassa 80-luvun lopussa sillä nykymittakaavalla arvioiden elokuvassa oli pelottavuutta yhtä paljon kuin vegaanipurilaisessa on lihaa. Se ei pelottanut eikä jännittänyt missään vaiheessa joten pelottavaksi tätä ei voi sanoa edes hyvällä tahdolla.
Rachel Creedin roolissa nähdään Denise Crosby
Pelottavuudesta tai enemmänkin sen puutteesta (tai omasta kieroutuneisuudestani) kertonee myös useampi tahaton nauruun purskahtaminen kun jotain kamalaa elokuvassa tapahtui. Uskoisin tämän osittain johtuvan 80-lukuisesta ilmeestä, maskeerauksesta ja yleisestä tunnelmasta sillä ilman hitaasti rakennettua painostavaa ilmapiiriä kauhuelokuvan tematiikka saavuttaa niin absurdit mittasuhteet että ensimmäisenä reaktiona on nauru siinä missä pitäisi kauhun saavuttaa kliimaksinsa. Ilman jännittävää ilmapiiriä pelottavaksi tarkoitettu hirviö tai mikä tahansa on ainoastaan koominen ilmestys eikä sitä voi ottaa vakavasti.
Elokuvassa hieman jäi itselleni häiritsemään juonen epäselvyys joidenkin henkilöiden ja heidän merkityksen osalta samoin kuin koko intiaanien hautumaan syvimmän olemuksen merkitys. Miksi se oli siellä, mistä se oli tullut, miksi sinne haudatut eivät halua pysyä haudoissaan ja monet muut kysymykset. En tiedä olisiko näihin kysymyksiin vastauksia jos tämän lukisi myös kirjana.
Tästä pelottavien elementtien puutteistaan ja tarinan osittaisesta epäselvyydestä huolimatta oli tämä ihan mukiinmenevä teos. Sen ohjaus ja näyttely olivat asiallisia ja visuaalisestikin elokuva oli ihan toimivaa tasoa. Mielenkiintoista vaihtelua ainakin värimaailmansa osalta nykykauhuelokuviin verrattuna.
Kokonaisuutena Pet Sematary jää keskinkertaisten elokuvien kategoriaan. Katsoohan sen kerran ja ehkä toisenkin, mutta ei tätä mitenkään voi erikoisemmin kehua ainakaan oman lajityyppinsä edustajana. Jos sen katsoo pelkästään kepeänä viihteenä saa siitä luultavasti enemmän irti kun ei edes odota kauhua.
Tanskalaisen Amager Bryghusin panimon Buffalo Burlesque on 11.0 % vahvuinen imperial stout jota myydään Alkon tilausvalikoimassa. Katkeroita oluessa on 45.0 EBU ja kantavierrettä 23.1°P.
Ensimmäisenä oluesta täytyy antaa kiitosta poikkeuksellisen tyylikkäälle etiketille. Pullon aukaistua löytää miedon mutta kuitenkin erottuvan hieman hiivaisan porterin tuoksun. Tuoppiin kaataminen menee helposti ja nopeasti vähäisen vaahtoavuuden ansiosta. Tuopista sitten erottaakin tuoksussa jo hedelmäistä aromia joka onkin jo merkittävästi houkuttelevamman puoleinen. Väri on selkeästi mustimmasta päästä – ellei jopa mustin – mitä olen oluissa tavannut tähän mennessä.
Ensimmäinen kulaus on varsin ilahduttava kokemus. En muista milloin olisin viimeksi maistanut näin hyvää olutta. Aivan uskomattoman hyvän makuinen porter, huh huh.
Suutuntuma on erittäin täyteläinen ja pehmeä ja sitä on todella helppoa lähestyä. Humalointi on keskiasteinen ja tasapainoinen. Maussa erottaa savuista ja suklaista olemusta jotka jäävät vielä hetken aikaa kulauksen jälkeenkin suuhun tuntumaan.
Tämä olut pääsee suoraan Suosituksia-sivulleni, sen verran erinomainen porter on kyseessä.
Musiikiksi tämän kanssa menee mm. Firespawn – The Gallows End tai Fractal Gates – Timeless.
Eilen kävin kahden kaverini kanssa avaamassa makkaranpaistokauden. Pari vuotta taitaakin olla humahtanut kun viimeksi on tullut lähdettyä makkaraa paistelemaan millään porukalla joten oli ihan hyvä pitkästä aikaa käydä nuotion äärellä istumassa iltaa.
Makkaranpaistopaikka sijaitsi Helsingin puolella, olisikohan se ollut Laajasaloa. Paistopaikka oli jonkinmoisen kallion päällä ja näkymät oli joko merelle tai järvelle. Harmillista kyllä en tajunnut ottaa paistopaikan maisemista sen tarkempia kuvia kun keskityin ottamaan kuvia kavereista ja makkaranpaistosta. En kuitehkaan kehtaa laittaa kavereiden kuvia blogiin ilman lupaa kysymättä joten kuvaksi saa kelvata tällä kertaa vain kuva matkan varrelta 🙂
