Author: stargazers

  • Peliarvostelu: Rayman Legends (PS4 Pro)

    Rayman Legendsin maailman on toteutettu tyylikkäällä piirrostyylillä

    Viihdyttävää tasoloikkaa

    Rayman Legends on Ubisoft Montpellierin kehittämä ja Ubisoftin julkaisema tasohyppelypeli joka on saatavana Windowsille, PS3:lle, PS4:lle, PS Vitalle, Xbox 360:lle, Xbox Onelle sekä Nintendo Wii U:lle. Peli julkaistiin Xbox Onelle ja Playstation 4:lle vuonna 2014 ja muille alustoille vuonna 2013. Arvostelu perustuu Playstation 4 -versioon.

    Rayman-pelisarja on saanut alkunsa jo vuonna 1995 samaa nimeä kantavalla pelillä. Vuoden 1995 version jälkeen raajattoman sankarin seikkailuita on nähty peleissä Rayman 2: The Great Escape (1999), Rayman 3: Hoodlum Havoc (2003), Rayman Origins (2011) sekä viimeisimpänä tässä Rayman Legensissä. Lisäksi erilaisia spin-offeja, kännykkäpelejä ja opetuseplejä on nähty useita erilaisia vuosien mittaan.

    Legendsissä Haavemanner on hädässä sillä sinne on tullut monenlaisia hirviöitä ja ne ovat luoneet uusia maailmoja Haavemantereen sisään. Hirviöt ovat myös kaapenneet Teensyt joita Rayman sitten lähtee pelastamaan hirviöiden kynsistä. Kuten muutkin tasohyppelypelit joita olen pelannut menee tämäkin siihen kastiin että tätä pelataan ilman että juonella on juurikaan mitään merkitystä.

    Suoraviivaista ja nopeaa toimintaa

    Rayman apulaisineen

    Peli on varsin suoraviivainen ja mutkaton päästä vauhtiin. Alussa pelaaja menee kenttään, läpäisee sen ja pelastaa matkan varrelta löytyviä teensyjä niin monta kuin vain onnistuu. Kenttiä läpäistessä avautuu uusia kenttiä joita voi pelailla haluamassaan järjestyksessä.

    Kuitenkin vasta pelin edetessä itselleni selkeni että teensyjä täytyy koettaa pelastaa mahdollisimman paljon eikä pelkkä kenttien läpäisy riitä loputtomiin uusien kenttien aukaisuun sillä jotkin kentät aukeavat vasta kun tarpeeksi monta teensyä on pelastettu. Tämä tietenkin aiheutti kenttien läpikaluamista useampaan kertaan ja monesti paljon suuremmalla keskittymisellä sillä monet pelastusta kaipaavat teensyt eivät löydy kovin helposti vaan ne ovat piilossa ja niitä täytyy etsiä piilohuoneista, kiskaista esiin maan alta tai muissa paikoissa jotka vaativat hieman etsintää.

    Tarpeeksi kenttiä läpäistessä aukeaa vähitellen maailmasta taso jossa pääsee monista tasoloikista tuttuihin bossfighteihin ottamaan mittaa itseään suuremmasta vihollisesta. Omaan makuuni nämä olivat todella hyviä ja kiinnostavia taisteluita jotka olivat inhimillisiä läpäistä mutta eivät kuitenkaan mitään läpihuutojuttuja ainakaan itselleni.

    Helposta haastavavan

    Kentät olivat monipuolisia niin visuaalisesti kuin haasteeltaan

    Rayman Legends onnistuu vaikeusasteensa osalta hyvin kaltaiselleni tasohyppelyiden osalta kasuaalipelaajalle. Se alkaa helpoilla kentillä jotka ovat läpihuutojuttuja jokaiselle joka on joskus elämässään pelannut edes jonkinmoisia tasoloikkia mutta vaikeusasteen nousun myötä Rayman tulee kohtaamaan viikatemiehen useampaan otteeseen.

    Paikoitellen vaikeammissa kentissä samaa kohtaa tuli junnattua kymmeniä kertoja ja muutama ärräpääkin saattoi siinä sivussa ilmoille päästä. Kuitenkin vaikeusaste oli toteutettu hyvin sillä mikään kohta päätarinan kannalta relevantissa kentässä ei ollut eikä tuntunut mahdottomalta vaan ainoastaan haastavalta.

    Monet kentät olivat sellaisia että mitään kiirettä ei tarvinnut pitää ja aikaa oli kaikessa rauhassa miettiä etenemistään mutta haastavammissa kentissä takana tulevat liekit, vihamieliset viholliset tai muut vastaavat elementit pitivät huolen siitä että juoksunappi oli tiukasti pohjassa ja mihinkään kohtaan ei jääty vatuloimaan sillä yksikin virhe ja hetken hidastaminen johti välittömään kuolemaan ja paluuseen edelliselle checkpointille.

    Checkpointteja peli tarjoaa onneksi sopivalla balanssilla eli siten että niitä on tarpeeksi mutta ei missään nimessä liikaa. Haastavan kohdan vihdoin viimein läpäistyään saattoi pian havaita olevansa samassa kohdassa uudelleen sillä heti perään ei tarjottu checkpointtia vaan seuraava checkpoint oli jossain paljon kauempana.

    Näppärää sormijumppaa

    Teensy pulassa

    Kokonaisuutena Rayman Legends on erinomainen tasoloikka. Se on hyväntuulinen ja mukavan lapsenmielinen peli jonka ääressä saa kulumaan useammankin tunnin. Se houkuttelee mukavan helpoilla kentillään pelaajan koukkuunsa jonka jälkeen ei enää halua luovuttaa haastavampien kenttien tullessa vastaan.

    Visuaalinen tyyli pelissä oli omaan makuuni miellyttävä ja pidin kovasti myös pelin musiikeista joista erityisesti mieleeni painui Eye of the tiger -kappaleen kiintoisa sovitus.

    Rayman Legends on tasoloikka jota jokaisen tasoloikkapeleistä pitävän kannattaa koettaa. Se on hyvä ja hauska peli joka tarjoaa myös nopeammissa kentissään mukavaa sormijumppaa siinä sivussa.

    Arvosana: 8/10

  • Salaliittosunnuntai: 432 Hz salaliitto

    Siniaalto. Kuva: Wikimedia Commons.

    VAROITUS! Mikäli olet kovin herkkäuskoinen tai mikäli medialukutaito ja lähdekritiikki eivät kuulu vahvuuksiisi on mahdollista että tämä ja muut potentiaalisesti tulevat salaliittosunnuntai-postaukset eivät ole sinua varten! Sisältö saattaa aiheuttaa ahdistusta mikäli näitä juttuja on taipumus lähteä pitämään kritiikittömästi totena!

    Lyhyesti

    Tämänkertainen salaliittosunnuntai kertoo erikoisesta teoriasta joka tunnetaan 432 Hz salaliittona. Kuten useat jollain tapaa musiikkia harrastavat tai muuten vain aiheesta jotain kuulleet tietävät on ns. A:n standardikorkeus yleensä 440 Hz (Wikipedia). Koska jokin korkeus on valittu on tässä pakko olla jotain hämärää ja niinpä tästäkin löytyy mielenkiintoista salaliittoteoriaa aiheen ympäriltä.

    Netistä etsimällä 432 Hz vs. 440 Hz löytää paljon teorioita siitä kuinka 432 Hz olisi ihmiselle oikeasti luonnollisempi ja rauhoittavampi sävelkorkeus ja kutsutaanpa sitä myös joissain teorioissa jumalaiseksi taajuudeksi jolla itse luontokin operoi ja että se olisi maapallon sydämen taajuus.

    432 Hz on attunedbivrations.com sivuston mukaan myös taajuus jolla luonto ja keho ja organismit ympärillämme operoi jonka vuoksi kuuntelemalla musiikkia joka on 432 Hz kokee ihminen rauhallisuutta ja hyvinvointia riippumatta musiikista mitä kuuntelee. Samoin jos kuuntelee 440 Hz musiikkia on se epäharmonista ja aiheuttaa ihmisille stressiä ja negatiivisia käytösmalleja sekä epavakaita tunnetiloja.

    Samaisen sivuston mukaan kuuntelemalla 432 Hz taajuudella olevaa musiikkia se resonoi kehon sisällä ja vapauttaa emotionaalisia lukkoja ja laajentaa tietoisuutta ja myös mahdollistaa itsensä virittämisen ympärillämme olevan universumin tietoisuuden taajuudelle.

    Jos kerran 432 Hz olisi niin paljon parempi niin miksi sitten 440 Hz on valittu käyttöön ja kenen toimesta? Toisten sivujen mukaan joidenkin tähän salaliittoteoriaan uskovien mukaan tietenkin tunnetun Nazien propagandaministeri Joseph Goebbelsin toimesta jotta ihmiset tulisivat jollain muotoa ahdistuneiksi, kuinkas muuten. Mukana tässä mielenhallintaan pyrkivässä juonessa on ollut myös Illuminati [6].

    Omat mietteet

    Teoria on sinänsä varsin mielenkiintoinen mutta myöskin sellainen että en itse siihen usko. Tietenkin mikäli sävelkorkeuden muuttaa se kuulostaa erilaiselta ja siitä voi tulla erilaiset fiilikset kuin soittaessa tutulla korkeudella, mutta onko jotkin ilkeämieliset tahot tehneet tällaisen päätöksen että käytettäisiin 440 Hz korkeutta jotta ihmisille tulisi jonkinlaista ahdistusta? En usko.

    Muutenkin analogisia soittimet ja niiden sävelkorkeudet eivät mitä luultavamminkaan pysy täysin samassa taajuudessa kaiken aikaa (lämpölaajenemiset, muuten epävireeseen meno jne.) joten tuntuisi täysin epärealistiselta olettaa että olisi jokin maaginen 432 Hz taajuus jossa soittamalla ihmiset voisivat paremmin tai että 440 Hz takia ihmiset voisivat henkisesti huonommin.

    Lisäksi aikaisemmin historiassa ei ole ollut yhteistä sovittua sävelkorkeusstandardia ja eri paikoissa on soitettu eri korkeuksilla. Uskon myös että samanlaisen “erilaisen fiiliksen” saisi vaikka virittäisi soittimensa johonkin aivan muuhun korkeuteen, vaikka 459 Hziin. Mene tiedä sitten olenko väärässä vai en mutta nykyisen tietämyksen valossa en vain pysty pitämään tätä teoriaa muuta kuin pelkkänä salaliittoteoriana vailla totuuspohjaa.

    Lähteet:
    [1] – https://jakubmarian.com/the-432-hz-vs-440-hz-conspiracy-theory/
    [2] – https://www.thedailybeast.com/are-we-all-mistuning-our-instruments-and-can-we-blame-the-nazis
    [3] – https://en.wikipedia.org/wiki/A440_(pitch_standard)
    [4] – https://attunedvibrations.com/432hz-healing/
    [5] – https://globalfreedommovement.org/432-dna-tuning-and-the-nazi-ization-of-music/
    [6] – https://medium.com/@universalintelligencespace/432-hz-the-god-note-in-music-c58f33614faf

  • Leffalauantai: Piranha 3DD

    Sankari pelastaa rakkaansa

    Mikäli etsinnässä on tasokasta ja hyvällä maulla tehtyä vakavasti otettavaa elokuvaa mikä saa ymmärtämään miksi elokuva on hieno taidemuoto kannattaa suosiolla unohtaa Piranha 3DD (IMDB) sillä se toimii vain mikäli sitä katsoo B-luokan elokuvista halpaa huumoria repivänä seksploitaationa.

    Piranha 3DD on John Gulagerin ohjaama kauhukomedia vuodelta 2012. Ohjaajana Gulager ei ole kovin montaa elokuvaa urallaan ohjannut sillä tätä kirjoittaessa listalta löytyy ainoastaan seitsemän elokuvaa. Elokuvan päärooleissa nähdään Danielle Panabaker, Chris Zylka sekä David Koechner ja nähdäänpä rooleissa myös David Hasselhoff esiintymässä omana itsenään joten yllättävänkin nimekkäitä näyttelijöitä on saatu mukaan näin kevyeen rainaan.

    Kuten nimestä Piranha 3DD voi helposti päätellä on elokuva jollain muotoa sukua Piranha 3D -elokuvalle ja DD toimii selkeänä viittauksena useampaan otteeseen nähtäviin daisareihin joten jokainen ensisijaisesti tissien näkymisen perusteella leffoja valitseva tietää nopeasti nimestäkin että tässä niitä löytyy.

    Chet (David Koechner) ja tytärpuolensa Maddy (Danielle Panabaker)

    Juonensa osalta kerrotaan vesipuistosta jonka avajaiset ovat tuloillaan. Paikan omistaja Chet on kuitenkin muovannut vesipuistosta tytärpuolensa Maddyn harmiksi enemmän bilemestaa missä märkäpaitaisia, bikineissä tai yläosattomia olevia naisia pyörii kohdeyleisön iloksi ja onpa myös hengenpelastajia paikkaan valittu ulkoisten avujen perusteella enemmän kuin ammattitaitonsa vuoksi.

    Paikkaan pumpataan maan alaisesta järvestä vettä mutta harmillisesti siinä sivussa piraijat pääsevät altaisiin tehden avajaisjuhlista mieleenpainuvan kokemuksen kaikille paikalla olleille sillä iloiset vesijuhlat muuttuvat pian surulliseksi verijuhliksi joissa taistellaan eloonjäämisestä.

    Tarinaan on saatu mukaan myös perinteisiä teinikauhuleffan elementtejä eli ihmissuhdedraamaa, kauan jatkuneen rakkauden avoimia tunnustuksia, sankaritekoja ja pakollinen neitsyydestään eroon haluava nuori. Tässä elokuvassa tosin nämä elementit saavat tuntumaan että niiden tarkoitus on toimia itsetarkoituksellisena parodiana kuin edes yrityksenä olla lajityyppinsä vakavasti otettava lapsi.

    Raatoja kaikkialla

    Piranha 3D:n tapaan tässäkään filmissä veren määrässä ei nuukailla ja raakuus on reilun yliampvuvaa splatteria. Elokuvan olennaisemmat myyntivaltit kiteytyvät kohtaukseen missä mies ajaa golfkärryllä rahoineen pakoon aiheuttamaansa tuhoa, osuu mennessään naruun joka leikkaa pään irti, törmää kärryllään seinään ja pää ottaa lentoa kunnes siitä ottaa kopin alaston isorintainen veren peitossa oleva nainen ja tunkee pään hinkkiensä väliin ja alkaa heiluttamaan niitä pään ympärillä samalla paniikissa kirkuen. Kohtauksen absurdius aiheuttaa katsojalleen joko jäätävää myötähäpeää tai repeämistä sen koomisuudelle. Allekirjoittanutta kohtaus nauratti sillä se on juuri niin halpaa huumoria kuin mitä tältä elokuvalta osasi odottaa.

    Näyttelytyö on pääosin onnistunutta eikä tekniseltä toteutukseltaankaan kyseessä ollut huono elokuva. Se myöskin tiedostaa oman lajityyppinsä kliseet ja parodioi niitä surutta tyylillä josta joko pitää tai sitten ei.

    Yleisesti ottaen Piranha 3DD on saanut huonot arvostelut niin kriitikoilta kuin katsojiltakin mutta itselleni elokuva toimi oman B-luokan splättäri lajityyppinsä edustajana hyvin. Se oli tarpeeksi huono ollakseen jo hyvä.

    Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 34 806 annettuun ääneen”]3,8/10[/simple_tooltip])

  • Perjantaipullo: Saimaan juomatehtaan laakeri olutta

    Laakeri vaahtoaa kauniisti

    Tämänviikkoisena perjantaipullona on Saimaan juomatehtaan Laakeri olutta joka nimensä mukaisesti on lager-tyyppistä olutta josta vahvuutta löytyy 4,5 %. Muita tietoja en valitettavasti löytänyt enkä koko oluesta löytänyt minkäänlaista mainintaa Saimaan juomatehtaan omilta nettisivuilta. Olutta myydään kuitenkin tölkkitavarana hyvin varustelluissa ruokakaupoissa.

    Avatessa tölkin erottaa tuoksun todella miedosti kun etsimällä etsii mutta vain hädintuskin. Sama tilanne on myös lasiin kaadettuna eikä tuoksua erota kovin selkeästi myöskään lasista nuuhkiessa, ainoastaan hyvin hennon ja etäisen tuoksun löytää kun aikansa etsii.

    Lasiin kaadettaessa vaahtoa tulee kauniisti pintaan hieman hattaramaisella koostumuksella. Jostain syystä omaan silmääni tämän oluen vaahtoaminen oli tavallista miellyttävämmän näköistä joka tietenkin on pelkkää plussaa. Vaahto on maistettuna tuttuun tapaan varsin kirpeää.

    Maku oluessa on mieto ja raikas, kepeän sitrusmainen ja kesäinen eli sellainen jota on helppoa kuvitella aurinkoisella terassilla nauttivansa hyvässä seurassa. Suutuntuma on kepeä mutta ei laiha eikä mauton. Jälkimaku on hieman kirpeä joka kuitenkin katoaa kohtalaisen nopeasti pois suusta.

    Kokonaisuutena Laakeri on varsin toimiva makunautinto jonka mielellään juo toisenkin kerran.

    Musiikkina tämän kanssa sopii kesäiset rallit, mm. Luis Fonsi & Demi Lovato – Èchame La Culpa sekä Megan Trainor – No Excuse

  • Ruokapaikat: Classic American Diner (Helsinki)

    Smokey house

    Tämänkertaisena ruokapaikkatestauksena on Helsingissä Citycenterissä sijaitseva 50-luvun amerikkalaisella tyylillä varustettu Classic American Diner. Paikka sijaitsee Saarisen pihassa Citycenterin sisäpuolella.

    Kävin paikalla töiden jälkeen ja satuin sopivaan aikaan sillä kovin suurta ruuhkaa paikalla ei ollut. Muutamia yksittäisiä ruokailijoita kuitenkin oli eli aivan tyhjänä paikka ei sentään ollut.

    Tulin sisälle ja tarjoilija neuvoi istumaan pöytään jossa oli ruokalistat. Istahdin alas ja katsoin sopivan annoksen ja annoin tilaukseni ja jäin odottamaan.

    Paikan ilme on vanhan ajan jenkkipaikan tyyliä

    Ruokavalinnaksi tuli Smoke House -purilaisateria ja lisäksi otin erillisen dipin. Aterian kanssa valitsin Budweiser-oluen.

    Ateriaa ei kovin kauaa joutunut odottamaan, kuvien aikaleimojen perusteella 8 minuuttia eli varsin nopeasti ateria valmistui.

    Annos oli kaunis ja miellyttävän näköinen ja tyyliltään selkeästi ravintolan hampurilaisaterian tyyliä eli sellainen mikä syödään haarukan ja veitsen kanssa eikä sormin kiskoen ääntä kohden.

    Läpileikkauskuva hampurilaisesta

    Ranskalaiset perunat maistuivat hyvin tutulle ja turvallisille perus ravintolaranskalaisille. Hampurilainen oli sopivan kypsä ja maukas, kuori oli perus hyvää tasoa ja pihvissä oli makua ja kokoa sopivasti. Miellyttävän makuinen hampurilainen jonka voi mielellään syödä toisenkin kerran.

    Annoksen mukana tulleet lisukkeet olivat myös toimivaa tasoa eikä niistäkään mitään pahaa sanottavaa löydä.

    Yleistuntumaltaan paikka jätti positiiviset kokemukset. Ruoka oli hyvää, annoskoko oli omaan nälkääni sopiva, henkilökunta oli mukavaa ja ystävällistä joten mitään valittamista en löydä.

    Ravitola ulkoapäin

    Hintaa valitsemallani hampurilaisaterialla oli 17,20 eur jonka lisäksi tietenkin tuli vielä juoman sekä erikseen tilaamani dipin hinta. Kuitenkin alle 25 eurolla ateriasta selvisi.

    Viihtyisä paikka jonne voin mielelään mennä toisenkin kerran yksin tai kavereiden kanssa.