Category: Elokuvat

  • Leffalauantai: The Darkest Minds

    Ruby Daly (Amandla Stenberg) omaa yliluonnollisia kykyjä

    The Darkest Minds (IMDB) on Jennifer Yuh Nelsonin ohjaama toiminnallinen draamaseikkailu vuodelta 2018. Sen pääosarooleissa nähdään Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech sekä Patrick Gibson.

    Maailmassa monet lapset ovat alkaneet kuolemaan tuntemattomasta syystä ilman varoitusta. Osa lapsista kuitenkaan ei jostain syystä tähän epämääräiseen kuoleman aiheuttajaan menehdy, mutta heillä sitä vastoin löytyy paranormaaleja kykyjä. Armeijan joukot hakevat lapsia leireille jossa heidät julkisuudessa kerrottavien tietojen mukaan tahdotaan parantaa.

    Leireillä heidät jaetaan eri ryhmiin sen mukaan miten heidät on luokiteltu. Luokittelu tapahtuu sen mukaan kuinka vaaralliseksi heidät nähdään – vihreät ovat äärimmäisen älykkäitä mutta turvallisia kun taas punaiset on todella vaaralliseksi luokiteltuja lapsia. Ruby (Amandla Stenberg) on yksi leirille kuljetutuista lapsista joka luokitellaan oranssilla värillä ja siten hänet on määritetty likvidoitavaksi.

    Leirillä oleva lääkäri Cate (Mandy Moore) auttaa hänet pakoon ja pakomatkalla ollessaan Ruby kohtaa muitakin nuoria jotka eivät halua elämäänsä elää leireillä.

    Liam Stewart (Harris Dickinson) ystävineen auttaa Rubya pakomatkalla

    Yliluonnolliset kyvyt ovat elementti jonka avulla voidaan luoda monipuolista ja mielenkiintoista tarinaa joka ei ole rajoittunut fysiikan lakien luomiin ahtaisiin raameihin. Jossain määrin näitä rajoja ylitetäänkin ja kykyjä käytetään päähenkilöiden toimesta, mutta painopiste olisi voinut olla näiden monipuolisemmassakin käytössä jotta tarinan kiinnostavin aspekti olisi voinut saada tilaa elää ja hengittää.

    Tarina jättää ohuen ja epämääräisen tunnun. Se tarjoaa monia kysymyksiä vailla vastauksia, mutta valitettavasti huonolla tapaa. Hyvällä tapaa kun elokuva jättää kysymyksiä avoimeksi, se antaa paljon mahdollisia tulkintoja matkan varrella annettujen vihjeiden pohjalta jolloin katsoja joutuu itse luomaan erilaiset tulkinnat. Huonolla tapaa – kuten tässä elokuvassa – kysymykset syntyvät siksi että juuri mitään ei ole kerrottu missään vaiheessa eikä mitään vihjeitäkään ole heitelty syötiksi ajatuksille joihin voisi tarrata. Tämän tarinan osalta tällaisia kysymyksiä ovat mm. mistä nämä kyvyt tulivat, miksi vain lapset ja nuoret niitä saivat, miksi osa menehtyi, keitä eri ihmiset ovat joita matkan varrella tulee vastaan ja miksi heillä on ne tarkoitusperät joita katsojalle näytetään.

    Vaikka tarina jättää paljon kysymyksiä avoimeksi, on se kuitenkin välttävä jotta sen pohjalle saa edes keskinkertaisen teoksen tehtyä. Ohjaukselliset elementit toimivat ja kaikki elokuvan tavalliset välttämättömät piirteet on teknisesti kunnossa. Näyttelytyö on keskinkertaista mutta ajaa hyvin asiansa.

    Tarinaan päälleliimatun tuntuinen ja teennäinen ihmissuhdekuvio on suhteellisen mitäänsanomaton ja jossain määrin myös turhauttava. Syy turhauttavuuteen ei kuitenkaan synny siitä että se on kliseinen ja ohut, vaan lähinnä siitä että ensimmäisenä se synnyttää mielikuvan siitä että woke-kulttuurin vuoksi mukaan on pitänyt saada tumman naisen ja valkoisen miehen välinen teinisuhde koska se on nykyisen trendin mukaista kuvattavaa.

    Tätä toki ei kannata tulkita väärin että sellaista suhdekuviota yleisesti elokuvassa vastustaisin, sillä esimerkiksi vuoden 2001 elokuvassa Monster’s Ball on kyllä kuvattu myöskin valkoisen miehen ja tumman naisen suhdetta ja siinä tällainen suhdekuvio toimii erinomainsesti. Sen kohdalla katsojana ei tule tunnetta teennäisestä arvomaailman tuputtamisesta toisin kuin monissa moderneissa Hollywood-elokuvassa.

    Muutenkin kun pääjoukko jota kuvataan koostuu modernin Hollywoodin arvomaailman mukaisista näyttelijöistä (yksi valkoinen mies, tumma vahva naispääosahenkilö, tumma mies sekä yksi aasialaistaustainen lapsi) herää väkisinkin mieleen ajatus siitä että elokuvaa on taas pyritty kasaamaan woke-kulttuurin trendien mukaisilla näyttelijäkaartilla. En tiedä onko näin, mutta kiitos nykyisen viihdekulttuurin tuputtamisten lähtökohtaisesti moinen ajatus herää ensimmäisenä mieleen. Ironista kuinka kulttuurillisesti positiiviseen muutokseen pyrkiessään Hollywood on onnistunut tekemään ainakin omalla kohdallani täysin päinvastaisen tuloksen.

    Kokonaisuutena elokuvan arvosanaan vaikuttaa negatiivisesti silti ainoastaan sen keskinkertaisuus. Sen kyllä katsoo kerran tai ehkä parikin, mutta se ei missään vaiheessa ole erityisen hyvä sen enempää kuin huonokaan. Tasaisen varmaa aivot nollille -tavaraa vailla sen suurempaa puhuttelevuutta millään osa-alueella.

    Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 31 827 annettuun ääneen”]5,7/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Shi Mian Mai Fu (Lentävien tikarien talo)

    Xiao Mein roolissa nähdään Ziyi Zhang

    Shi Mian Mai Fu (IMDB), englantilaisittain House of Flying Daggers joka suomalaisittain on käännetty nimellä Lentävien tikarien talo on vuonna 2004 julkaistu toiminnallinen draama. Sen on ohjannut Yimou Zhang ja sen pääosarooleissa nähdään Ziyi Zhang, Takeshi Kaneshiro, Andy Lau sekä Dandan Song.

    Poliisit ovat saaneet tietoonsa että kapinallisjoukko on hallituksen uhkana. Aikaisemman kapinallisjoukon johtaja on jo kuollut, mutta uusi joukko on jo muodostunut ja heidät täytyisi poliisin toimesta laittaa aisoihin ennen kuin on liian myöhäistä.

    Poliisivoimissa työskentelevä Leo (Andy Lau) laittaa Jinin (Takeshi Kaneshiro) tutkimaan paikalliseen bordelliin tullutta uutta sokeaa tanssityttöä siinä toivossa että tämä johdattaisi poliisit Lentävien tikarien kapinallisjoukon luo. Juonittelu ei kuitenkaan jää ainoastaan yhden osapuolen toimeksi vaan vähitellen valheiden ja juonien kuvio laajenee monitahoisemmaksi kuin alussa on vaikuttanut.

    Jin (Takeshi Kaneshiro) joutuu kohtaamaan useita taisteluita

    Heti alkumetreiltä asti on havaittavissa että elokuva on tyyliltään hyvinkin erilainen kuin keskinkertainen Hollywoodissa tuotettu elokuva. Sinänsä tämä ei ole yllätys sillä tätä elokuvaa ei ole tuotettu Hollywoodissa vaan kyseessä on kiinalainen elokuva, mutta erottuvuus on silmiinpistävää. Kaikeksi onneksi tämä erottuvuus on ainoastaan positiivinen asia, sillä visuaalinen tyyli, tunnelma ja estetiikka on sanalla sanoen upeaa katsottavaa.

    Elokuvan alkuvaiheilla nähtävä Main laulu- ja tanssikohtaus hidastettuine kamera-ajoineen luo Matrixmaisia vivahteita. Hienosti toteutettu kameratyöskentely pysyy alusta loppuun saakka positiivisesti edukseen erottuvana. Myöskin tanssin vaihtuessa miekkataisteluksi ja sen jälkeen hiippailevaksi etsinnäksi pääsee katsojana nopeasti huomaamaan että tyylikkyys ei jää ainoastaan visuaaliseen kerrontaan sillä myöskin surroundin monipuoliseen käyttöön on panostettu siten että se herättää katsojan huomion hyvällä tapaa.

    Tarinansa syvyyden osalta tämä elokuva ei tarjoa katsojalleen mitään erityisen puhuttelevaa saati ajatuksia herättävää juonta. Päinvastoin, tarina on yllättävine käänteineenkin kokonaisuudessaan mutkaton ja yksinkertainen. Silti tapa miten tarina on puettu elokuvan muotoon näyttää hienosti sen kuinka vähäiselläkin tarinalla on mahdollista luoda upea mestariteos. Siihen ei tarvita massiivista näyttelijäkaartia eikä maata mullistavan upeaa juonta vaan yksinkertaisestakin voidaan luoda jotakin kaunista ja muistettavaa.

    Onnistuneen ohjauksen lisäksi myöskään näyttelytyöstä ei löydä mitään poikkipuolista sanaa, joten Shi Man Mai Fu on kokonaisuudessaan upea mestariteos joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa Suosituksia-sivulla (katso täältä).

    Arvosana: 10/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 111 546 annettuun ääneen”]7,5/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Terminator Genisys

    Sarah Connorin roolissa nähdään Game of Throneseista tuttu Emilia Clarke

    Terminator Genisys (IMDB) on vuonna 2015 julkaistu toiminnallinen sci-fi jonka on ohjannut Alan Taylor. Pääosarooleissa nähdään Emilia Clarke, Jason Clarke, Arnold Schwarzenegger sekä Jai Courtney.

    Ihmiskunta on joutunut tulevaisuudessa hankalaan tilanteeseen sillä oman tietoisuuden saavuttanut Skynet tietokonejärjestelmä on aiheuttanut ihmisille tukalat olosuhteet nähtyään ihmiskunnan uhkana. Ihmiset eivät ole kuitenkaan luovuttaneet taisteluitta ja niinpä koneet ovat huomanneet että John Connorin (Jason Clarke) johtama armeija on kova vastus.

    Aikamatkustuksen suomien mahdollisuuksien vuoksi Kyle Reese (Jai Courtney) lähetään menneisyyteen suojelemaan John Connorin äitiä Sarah Connoria (Emilia Clarke) sillä roboteilla on suunnitelmana tuhota Sarah jotta John ei pääsisi edes syntymään ja sitä kautta estämään Skynetin suunnitelmia.

    Siinä missä juonikuvio on hyvin samanlainen kuin alkuperäisessäkin Terminatorissa (lue arvostelu täältä) ottaa Genisys omia juonteitaan sillä aikajanat ovat enemmän tai vähemmän erilaiset kuin tulevaisuudesta menneisyyteen hypännyt Kyle on kuvitellut. Sarah on tietoinen tulevaisuuden asioista ja myös Kyle saa tietää menneisyydessä ollessaan omaa historiaansa paremmin.

    Alkuperäisistä Terminatoreista tuttu Arnold Schwarzenegger on mukana myös tässä filmatisoinnissa

    Moni kakku päältä kaunis on kenties osuvin ilmaisu mitä nopeasti miettien Terminator Genisyksestä tulee mieleen. Sen ulkoiset piirteet ovat näyttävät, sen äänimaailma on toimiva, ohjaus, näyttely ja kaikki muutkin tuotantotekniset peruselementit ovat asiallista tasoa mutta sisällöllisesti kokonaisuus jättää tyhjän ja merkityksettömän tunnun.

    Genisyksestä on helppo löytää hyviäkin piirteitä sen ison maailman meiningillä toteutettujen tehosteiden ansiosta, mutta elokuvalliselta anniltaan se jää kauas jälkeen alkupään Terminatoreista. Siinä missä elokuvasarjan ensimmäisissä osissa oli tunnelmaa ja toimiva rytmi ei tämän tapauksessa kumpaakaan tahdo löytää etsimälläkään.

    Toimintaelokuvissa kuuluu tietenkin olla toimintaa, mutta siinä vaiheessa kuin toimintaa lyödään toiminnan perään ilman että katsojalle annetaan kunnollista hengähdystaukoa missä tarinaa rakennettaisiin menettää nopeat kohtaukset merkitystään. Kaikki kaahaamiset, ampumiskohtaukset, räjähdykset ja muut adrenaliiniryöppyjä tarjoavat vastaavat skenaariot laimenevat asteittain puuduttavaksi, merkityksettömäksi sekä itseistarkoitukselliseksi erikoistehosteiden ilotulitteluksi samaan tapaan kuin Man of Steelissä (lue arvostelu täältä).

    Epätasapainoisen toiminnallisuuden lisäksi Genisyksen tarina on suhteellisen mitäänsanomaton ja sekava. Tietenkin aikamatkustusta sisältävät juonet saavatkin olla jossain määrin sekavia itsessään monimutkaisen konseptinsa vuoksi, mutta Genisyksen eriävien aikajanojen ja mukaan lyhyesti liitettyjen sivuhahmojen kohtaamiset oman tulevaisuuden minänsä kanssa vailla kunnollista pohjustusta jättää lopulta vain tarpeettoman täytteen tunnun.

    Päähahmot ja heidän välinen dynamiikkansa tuntuu kautta linjan etäiseltä eikä niissä ole minkäänlaista tunnetta joka katsojalle välittyisi. Lisäksi juonellisesti sinänsä olennainen mutta päälle liimatun teennäiseltä tuntuva ihmissuhdeosuus on lähinnä puuduttava ja turha lisä nykyisellä toteutuksella.

    Terminator Genisys on suhteellisen tylsä ja mitäänsanomaton toimintaelokuva jonka katsoo kyllä kerran tai vaikka kahdestikin, mutta joka ei anna katsojalleen erityisesti mitään muuta kuin näyttävän erikoistehostespektaakkelin joka jaksaa viihdyttää edes jossain määrin sen noin kahden tunnin keston verran.

    Arvosana: 4/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 272 630 annettuun ääneen”]6,3/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: King Arthur – Legend of the sword

    Kuningas Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam

    King Arthur – Legend of the Sword (IMDB) on Guy Ritchien ohjaama toiminnallinen fantasiaelokuva vuodelta 2017. Sen pääosarooleissa nähdään Charlie Hunnam, Astrid Bergès-Frisbey, Jude Law sekä Djimon Hounsou.

    Maagien ja ihmisten välillä on ollut pitkään jatkunut rauha joka kuitenkin järkkyy. Kuningas Uther Pendragon (Eric Bana) ja vaimonsa menehtyvät mutta heidän poikansa Arthur (Charlie Hunnam) pääsee turvaan. Arthur näkee ja kokee lapsuudessa vääryttä itseään ja läheisiään kohtaan ja niinpä hänestä kasvaa oikeudenmukaisempi sankari.

    Eräänä päivänä vesiä väistyy läheisestä järvestä ja legendaarinen Excalibur-miekka ilmestyy näkyviin kiveen iskettynä. Tarina kertoo että seuraava kuningas on se kuka pystyy irroittamaan miekan kivestä ja niinpä tämän tunnetun legedan mukaisesti Arthur on se kuka tuon ihmeen pystyy tekemään.

    Vallassa oleva kuningas Vortigern (Jude Law) haluaa raivata Arthurin tieltään mutta tätä yrittäessään hän vain onnistuu luomaan Arthurista sen kuninkaan joksi hänen on määrä tulla.

    Valtaa pitävä kuningas Vortigern (Jude Law) ei halua Arthuria kuninkaaksi

    Kuningas Arthurin tarina on vuosisatoja vanha legenda ja Wikipedian mukaan ensimäisen kerran hänet saatetaan mainta jo 600-luvulla walesilaisessa runoelmassa nimeltä Gododdin. Arthur ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa ovat kiehtova myytti joka jo lapsena on itseäni kiinnostanut. Ikävä kyllä tämä elokuva ei tee millään muotoa kunniaa kiehtovalle legendalle, enemmänkin päin vastoin.

    Tarina jonka pohjalle elokuva on rakennettu antaa hyvät raamit joiden sisälle voi tehdä monipuolisen ja kiinnostavan juonen. Näkymättömät rajat ovat muutenkin niin laveat että niiden ylikin voi hyppiä reilusti sivuun ja silti onnistua vielä tekemään mielenkiintoisen mutta legendaa kunnioittavan elokuvan, mutta jostain syystä tämän filmatisoinnin kohdalla on astuttu niin kauas ohi polulta että tarina ei enää tunnu arvokasta nimeään kunniakkaasti kantavalta elokuvalta.

    Vaikka sivuuttaa täysin tuon osuuden että tarina ei juurikaan sovi legendaansa ja pyrkii näkemään tämän itsenäisenä tarinana ei siltikään liian paljoa hurraamista löydy. Tarina on tylsä, mitäänsanomaton ja täysin merkityksettömän tuntuinen. Tietenkin isossa kuvassa sillä on selkeä merkitys, mutta tapa miten se on toteutettu jättää niin rikkonaisen kokoneisuuden että iso kuva hukkuu kaiken toiminnan taakse.

    Toimintaelokuvissa on tietenkin hyvä olla toimintaa, mutta liiallinen toiminnallisuus eri muodoissaan aiheuttaa sen että kohtauksien vaikutuksen arvo vähenee ja jokainen kohtaus alkaa nopeasti tuntumaan samalta. Siihen turtuu. Näin käy myös tämän elokuvan kohdalla eikä mikään kohtaus lopulta enää tunnu miltään tarinan kannalta. Näyttäviä kohtauksia kyllä elokuvassa nähdään ja niistä voi kyllä helposti ohjausta ja erikoistehosteita kiittää, mutta kaunis kuori vailla merkitystä ei kauaa jaksa viihdyttää.

    Kuningas Arthurin legenda kerrottuna King Arthur – Legend of the Swordissa on tylsä ja mitäänsanomaton toiminta jonka ainoat hyvät apektit löytyvät sen teknisessä toteutuksessa. Tehosteet ja paikoitellen käytetyt hidasteet ovat toimivia ja näyttäviä katsoa. Kaiken kaikkiaan tätä elokuvaa en silti voi suositella katsottavaksi ja se jääkin keskivertoa huonommaksi elokuvaksi.

    Arvosana: 4/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 212 145 annettuun ääneen”]6,7/10[/simple_tooltip])

  • Leffalauantai: Bring it on (Anna palaa)

    Koreografiat on tyylikkäitä

    Bring it on (IMDB) joka on käännetty muotoon Anna palaa on samaa nimeä kantavan elokuvasarjan ensimmäinen osa. Elokuva on julkaistu vuonna 2000 ja sen on ohjannut Peyton Reed. Pääosissa nähdään Kirsten Dunst, Eliza Dushku sekä Jesse Bradford. Täällä blogissa olen aikaisemmin arvostellut elokuvasarjan toisen osan jonka arvostelun voi lukea täältä.

    Urheilua, komediaa ja romantiikkaa yhdistävä Bring it on kertoo high schoolin cheerleader-ryhmän matkasta kohden cheerleadauksen mestaruuskisoja. Joukkueen uudeksi kapteeniksi valitaan Torrance Shipman (Kirsten Dunst) jonka ollessa johdossa joukkueessa tapahtuu heti yhden cheerleaderin loukkaantuminen minkä vuoksi joukkue joutuu etsimään uuden henkilön paikkaamaan häntä.

    Monenlaisia ehdokkaita nähdään mutta sopivaa ei tunnu löytyvän ennen kuin Missy Pantone (Eliza Dushku) astelee ehdokkaaksi. Torrance tietää heti että Missy on oikea henkilö tähän paikkaan, mutta kaikki muut eivät kuitenkaan ole yhtä vakuuttuneita hänen sopivuudestaan.

    Lisää takaiskuja on joukkueelle luvassa sillä Torrance saa Missyn kautta kuulla että heidän joukkueensa koreografiat on varastettu toiselta vähemmän tunnetulta joukkueelta. Aikaisempi kapteeni on häpeilemättä ottanut toisten joukkueen koreografioita mutta tällä kertaa asiaan on tulossa muutos.

    Cheerleader-joukkueen kapteenin Torrance Shipmanin roolissa nähdään Kirsten Dunst

    Amerikkalaisia high school -elokuvia katsoneille cheerleaderit ovat varmasti tulleet tunnetuksi valkokankaalla kauniina mutta älyllisesti heikkolahjaisina tanssityttöinä joiden perään koulun miesväki katselee ja jotka aina päätyvät ihmissuhteissaan koulun urheilullisten atleettien seuralaiseksi. Bring it onissa kyllä on samankaltaisia high school -komedioista tuttuja vivahteita, mutta tässä cheerleadereiden älykkyyttä tai muuta olemusta ei tuoda samalla tapaa negatiiviseen valoon kuin yleensä on tapana.

    Cheerleadaus on fyysinen rytmitajua ja voimaa vaativa laji joka vaatii harrastajaltaan hyvää kuntoa. Vaikka tätä aspektia ei kovin suorasti elokuvassa esiin tuodakaan on se kuitenkin havaittavissa välillisesti monissakin kohdin. Tämä on hyvä asia, sillä tällä joukkueurheilun muodolla on ainakin elokuvissa kohtalaisen negatiivinen kaiku ja sen raskaus ja haasteellisuus usein sivutetaan täysin fokuksen ollessa tanssijoiden ulkoisessa viehättävyydessä ja järjen puutteessa. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä joskus myös vakavamielisempi draama tämän aihepiirin ympäriltä.

    Viihdyttävä, komediallinen ja ennen kaikkea mukaansatempaava ovat sanat joilla parhaiten tätä elokuvaa kuvaisin. Kaikki lajityyppinsä elementit on tehty hyvin ja toimivasti. Hahmoja avataan hieman jotta heistä saa muodostettua kuvan, ryhmädynamiikka on tarpeeksi selkeää ja juoni etenee tasaisen varmasti eteenpäin sopivalla tempolla. Lopun cheerleadauskilpailu on ilahduttavaa katsottavaa tyylikkäine koreografioineen ja tarinan kliseinenkin romanttinen suhdekuvio ajaa asiansa oman lajityyppinsä viitekehyksessä.

    Näyttelytyö on hyvää kautta linjan ja Kirsten Dunst on uskottava myös tämänkaltaisessa kepeämmässäkin roolissa. Tämä sinänsä ei yllätä ja onhan Dunst ehdottomasti yksi omista suosikkinaisnäyttelijöistäni. Mitä enemmän hänen elokuviaan on nähnyt, sitä vakuuttuneemmaksi hänen kyvyistään tulee.

    Kokonaisuutena Bring it on kuuluu kepeisiin hyvän mielen elokuviin jonka moni voi katsoa luultavasti kerran tai kahdesti, mutta itselleni tämä jostain syystä silti ylittää kynnyksen että voisin tämän katsoa monet kerrat useamminkin. Ehkä kokonaisvaltainen elokuvasta huokuva hyvä ja innoittava fiilis nostaa tämän itselleni kuitenkin “guilty pleasure” -elokuvaksi jollaiseksi päädytään emotionaalisesti eikä rationaalisesti elokuvaa arvostellen. Arvosana perustuu kuitenkin elokuvallisiin ansioihin eikä siihen että se itselleni irrationaalisesti toimii merkittävästi paremmin kuin arvosanasta voisi kuvitella.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 00000 annettuun ääneen”]7,0/10[/simple_tooltip])