Heart of Darkness Some Sorcerer New England IPA on 6.5 % vahvuinen IPA jonka on valmistanut vietnamilainen Heart of Darknessin panimo (katso täältä). Katkeroita on 59.0 EBU ja kantavierrettä 15.2 °P. Olutta löytyy Alkon tilausvalikoiman tuotteena, vaikkakin omani löysin suoraan hyllystä. Lisää tietoa löytää Alkon sivuilta (katso täältä).
Ulkoisesti pullo on viehättävän oloinen ja sen etiketti on persoonallinen ja tyylikäs. Pullon aukaistua erottaa houkuttelevan raikkaan pistävän makean greipin tuoksun josta syntyy positiiviset ennakko-odotukset.
Tuoppiin kaataessa saa käyttää hieman malttia sillä olut vaahtoaa kohtalaisen runsaasti, mutta pinnalle muodostuva ohut harsomainen vaahto ei kauaa aikaansa kuluta ennen katoamistaan pois. Tuopissa väri näyttää alussa kullankeltaiselta ja miellyttävältä, mutta jonkin aikaa lasissa levänneenä väri käy sakeaksi ja tuo enemmänkin mieleen kiljusankon tarjonnan.
Suutuntuma on pistävän kirpeä, runsas ja täyteläinen. Maussa erottuu humala joka ei kuitenkaan onneksi ole liian silmille hyppäävää sorttia. Makukentässä dominoiva katkera greipin tuntu sitä vastoin käy helposti jakamaan mielipidettäni. Samaan aikaan se on toimiva kulauksessa tai parissa, mutta tuopillisen kohdalla se alkaa käymään jo aavistuksen liian korostuneeksi omaan makuuni.
Musiikkina tämän kanssa toimii kevyt Indie Rock, mm. Keane – Somewhere only we know tai Razorlight – Golden touch.
Eilen olin poikkeuksellisesti työpaikalla käymässä paikan päällä. Keli oli kaunis, joten ajattelin lähteä paikan päälle skootterilla. Skootterin luo tullessa huomasin pian että asia jää ajatuksen asteelle, sillä avain ei mennyt virtalukkoon. Ihmettelin että mikä siinä on ja pian huomasin että lukkoa kohtaan oli tehty ilkivaltaa.
Lukon suojalevy tjsp. oli irrallaan skootterin jalkojen pidikkeen päällä ja varsinaiseen lukkoon oli tungettu jotakin tukoksi jonka takia avainta ei saanut menemään lukkoon.
Töihin tuli mentyä autolla, mutta töiden jälkeen takaisin palattua oli mukanani olleessa toisessa avainnipussa ohuempi avain jolla onnistuin kaivelemaan lukkopesää. Kaikeksi onneksi lukkopesään tungettu tukos lähti pois jonka jälkeen pikaisesti kävin sisältä hakemassa skootterin avaimet ja huomasin ilokseni että avain meni takaisin lukkoon normaalilla tavalla ja käynnistyskin onnistui tavalliseen tapaan.
Huoltoja kerkesin etukäteen jo päivän mittaan kysellä, mutta onneksi tämän takia ei joutunut monia satoja maksavaa huoltoa tekemään.
Tällaista meininkiä siis Vantaan Koivukylässä. Pitänee varmistaa vakuutusyhtiöstä että onhan skootterissani ilkivaltavakuutus, koska ei olisi mikään mahdottomuus että joku vajaamielinen vatipää koettaisi uudemmankin kerran samanlaista toimenpidettä.
Call of Duty: Modern Warfare 2 on Infinity Wardin kehittämä ja Activisionin julkaisema ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettava sotapeli. Alkuperäinen ei-remasteroitu versio on julkaistu vuonna 2009 Windowsille, Playstation 3:lle sekä Xbox 360:lle mutta pelasin itse kuitenkin Beenoxin remasteroiman vuoden 2020 version Playstation 4 Prolla.
Remasteroitu versio on käsittääkseni päivitetty ainoastaan grafiikoidensa osalta eikä siinä muita parannuksia ilmeisesti ole alkuperäiseen nähden. Alkuperäisessä pelissä mukana olleet moninpelit kuitenkin on jätetty tästä remasteroidusta versiosta pois, mutta tällä ei ole itselleni mitään merkitystä kun en yleensä koskaan moninpelejä jaksa pelata muutenkaan.
Tämänkaltaisille peleille yleiseen tapaan tarina on suoraviivainen ja suhteellisen mitäänsanomaton ainakin omaan makuuni. Jenkkisotilas laitetaan soluttautumaan venäläisen terroristin Makarovin joukkoihin mutta hänet kuitenkin tunnistetaan ja tapetaan moskovalaisella lentokentällä tapahtuvan verilöylyn lopussa. Venäjä syyttää Yhdysvaltoja tapahtumista ja pian näiden kahden välillä käydäänkin jo sotaa.
Tarinassa on useampia jopa yllättäviäkin käänteitä, mutta kokonaisuutena se tuntuu perinteiseltä täytemateriaalilta jolla kuitenkin saadaan tapahtumat nivottua toiseensa tarpeeksi toimivalla tapaa. Se ei erikoisemmin säväytä ja niinpä se menee ainakin itselläni yhdestä korvasta sisään ja toisesta samantien ulos jättämättä sen suurempia mielikuvia mihinkään suuntaan. Onneksi tämä ei itseäni haittaa sillä Call of Dutyjen ja Battlefieldien viehätys tulee rennon rempseästä räiskinnästä eikä vetovoimaisesta tarinasta.
Mukavan mutkatonta menoa
“The roof, the roof, the roof is on fire” – Bloodhound Gang
Mikäli kourat on koskaan kosketellut konsolin ohjainta FPS-pelin merkeissä on tämänkin CoDin kohdalla heti kuin kotonaan. Kontrollit on ne tutut ja turvalliset joihin on jo kerennyt tottua ja jotka tulevat lihasmuistista vailla ponnisteluita.
Pelattavuus on kautta linjan hyvää tasoa. Suoraviivaista etenemistä pitkin vaihtuvia maisemia, sekalaista selostusta tapahtumista aina välillä jonka jälkeen taas mennään aseiden kanssa pitkin maita ja mantuja jahtaamaan ja lahtaamaan pahoja poikia.
Alkuperäistä versiota en ole pelannut, mutta ainakin remasteroidussa versiossa grafiikat ovat silmää miellyttävää tasoa. Samoin kaikki muutkin tekniset ominaisuudet ovat toimivalla tasolla, vaikkakin yhden tehtävän kohdalla meinasin jumittaa NPC:n antamien epäselvien ohjeistuksien vuoksi tarpeettoman kauan.
Alussa NPC:n ohjeistuksen vuoksi vaikutti siltä että itseni pitää kämpätä lumihangessa pusikossa vihollisilta piilossa, mutta jos sinne jäi kämppäämään sai siellä kyykkiä vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Tätä tapausta lukuunottamatta muita pelillisiä rasittavuuksia tai ongelmia ei tullut havaittua.
Sitä saa mitä tilaa
Hyvälle idealle näytettiin vihreää valoa
Kampanja on How Long To Beat -sivuston (katso täältä) mukaan kestänyt monella alle kuuden tunnin ja niilläkin jotka ovat hieman ylimääräistä pyöriskelleet on päästy ainoastaan hieman yli seitsemän tunnin joten pitkästä pelistä ei ole kyse. En mitannut käyttämääni aikaa, mutta fiilispohjaisesti arvioiden samoja lukemia luultavasti on tullut kellotettua.
Kokonaisuutena Modern Warfare 2:n remasteroitu versio on hyvä ja viihdyttävä räiskintäpeli josta on helppoa pitää mikäli CoD:it lähtökohtaisesti kuuluu niihin peleihin joiden ääressä on mukava viettää aikaansa. Jos tämän lajityypin pelit ei iske niin en usko että tästä tulee saamaan yhtään mitään irti sen enempää kuin mistään muustakan saman sarjan peleistä.
Omaan makuuni hyvä peli jonka ääressä sai mukavasti kulutettua useammankin tunnin.
Legally Blondes (IMDB) joka suomalaisittain tunnetaan myös nimellä Blondien kosto on Savage Steve Hollandin ohjaama koko perheen komedia vuodelta 2009. Sen pääosarooleissa nähdään Milly Rosso, Becky Rosso, Brittany Curran, Christopher Cousins sekä Bobby Campo.
Tarinan keskiössä on sisarukset Annie (Milly Rosso) ja Izzy Woods (Becky Rosso) jotka muuttavat isänsä kanssa englannista yhdysvaltoihin uusiin kuvioihin. Tytöt pääsevät siellä osittaisella stipendillä opiskelemaan hienoon ja arvostettuun kouluun jonka hienous valitettavasti jää elitistisen snobeilun asteelle ja koulumaailman raadollisuus tulee sisaruksille pian tutuksi.
Sisarukset saavat nopeasti huomiota vastakkaisen sukupuolen edustajilta eikä heidän saamansa huomio jää myöskään rikkaalta ja suositulta Tiffanyltä (Brittany Curran) huomaamatta. Alussa kylmäkiskoisesti käyttäytynyt Tiffany päättää noudattaa “pidä ystävät lähelläsi mutta viholliset lähempänä” -periaatetta ja pian hän ja sisarukset liikkuvat yhdessä. Vähitellen Tiffanyn petollisuus valkenee sisaruksille ja lopulta kamppaillaankin jo koulun sisäisen oikeusistuimen kautta kuka lopulta ansaitsee erotuksen koulusta ja kuka ei.
Tiffany (Brittany Curran)
Legally Blondes on jollain muotoa jatko-osa elokuville Legally Blonde sekä Legally Blonde 2: Red, White & Blonde. Mikäli aikaisempia osia ei ole nähnyt on tämä omana itsenäisenä elokuvanakin toimiva elokuva ainakin sen suhteen että liiaksi historiatietoa ei tarvitse olla. Yksittäiset viittaukset aikaisemmissa elokuvissa Reese Witherspoonin tähdittämään Elle Woodsiin ei ilman aikaisempia osia aukene, mutta tällä ei ole tämän elokuvan kannalta suuremmin merkitystä.
Tarinassa on kaksi stereotyyppistä hieman yksinkertaisen ja naiivin oloista teiniblondia jotka kuitenkin shoppailun ja kaupoissa alennuksia hakiessaan ulkonäköään hyödyntävien toimintamalliensa takaa paljastuvat lopulta sympaattisiksi, fiksuiksi ja osaaviksi oppilaiksi. Hahmojen korostetun stereotypiset luonteet bimbomaisella olemuksellaan voi helposti käydä rasittamaan, mutta mikäli jo alunperin on asennoitunut sen mukaisesti on tämä kuitenkin helppoa hyväksyä lajityyppinsä olennaisena piirteenä.
Viihteelliseltä arvoltaan tämä on mukiinmenevä elokuva jonka jaksaa katsoa kerran tai pari mikäli aivoilleen haluaa antaa lepotauon turhalta pohdinnalta. Elokuvalliselta anniltaan mitään mestariteosta ei tästä kannata lähteä etsimään, mutta mikäli mitkään teinikomediat edes jollain tapaa itselleen toimii on tämä lajityypissään keskinkertainen tuotos. Omaan makuuni tämä ainakin toimi kepeänä hyvän mielen hömppäelokuvana.
Tornion panimon Lapland Red Ale on 5.2 % vahvuinen gluteeniton olut. EBU-arvo on 20 ja EBC 29. Olutta myydään ainakin joissain hyvin varustelluissa marketeissa. Lisää tietoja oluesta löytää panimon sivuilta (katso täältä).
Ulkoisesti tölkki on omaan silmääni mukavan näköinen kenties johtuen sen kauniista metsäisestä iltamaisemasta ja sen värimaailmasta.
Tölkin avattua löytää tummasävyisen marjaisan tuoksun joka erottuu selkeästi ja miellyttävästi. Tuoksu myös pysyy seuralaisena pidemmän ajan myös tuopissa joten siitä pääsee nauttimaan vielä olutta siemaillessakin.
Kaataessa olut vaahtoaa suhteellisen runsaasti ja ainakin allekirjoittaneella meni tuoppiin saattamisessa useampi kaatokerta ennen kuin koko tölkki oli löytänyt tiensä lasin pohjalle. Tuopissa erottaa oluen kauniin tummahkon kuparinpunaisen sävyn.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maku on hienostuneen marjaisa ja maltillisen tasapainoinen, helposti nautittavissa oleva olut joka persoonallisen makunsa vuoksi erottuu selkeästi monesta muusta oluesta. Toimiva kokonaisuus.
Musiikkina tämän kanssa kuuntelee mielellään rentoa musiikkia, mm. Zhavia – 17 tai Cher Lloyd – Lost.
