Norjalaisen Cervisiamin panimon Jungle Juice on tyyliltään ale (double IPA). Vahvuutta oluesta löytyy 8,5 %, katkeroita 89.0 EBU ja kantavierrettä 18.7 °P. Olutta myydään Alkon erikoiserän tuotteena. Lisää tietoja löytyy Alkon nettisivuilta.
Oluen avattua on helppo tunnistaa raikkaan kirpeä IPAn ominaistuoksu. Tuoppiin kaataminen sujuu suhteellisen vaivattomasti vaikkakin vaahtoavuus on suurta. Kuitenkin vaahto lisääntyy maltillisesti kaadettaessa eikä kovin suuria yllätyskuohuja tule.
Väri on varsin kellertävän sävyinen ja koostumus samea. Vaikka tölkki on tyylikäs ja kiehtova on itse oluen olemus suhteellisen arveluttavan näköinen ainakin omaan silmääni – lähinnä oluen koostumus tuo mieleen kiljun.
Suutuntuma ja maku oluessa on kuitenkin merkittävästi parempi. Maku on voimakashumalainen ja sitruksinen mutta ei missään nimessä häiritsevä. Olut on suhteellisen helposti lähestyttävä ja tasapainoinen vaikkakin sitruksinen maku korostuu makukenttään. Omaan mieltymykseeni onneksi se ei korostunut liikaa. Jälkimaku on puolikuiva. Toimiva olut josta voi helposti nauttia mikäli vähemmän viehättävä ulkonäkö ei häiritse.
Musiikiksi tämän kanssa menee energinen kepeä metalli, mm. Metalitie – Apocalypse tai Dead By April – I can’t breathe.
Wharfedale 10.0 on kooltaan pieni mutta ääneltään suuri
Tämänkertaiseen kuuntelutestiin löysi tiensä brittiläisen Wharfedalen kaiuttimet jotka kulkevat nimellä Wharfedale Diamond 10.0. Kuten lähes aina aikaisemminkin ovat nämä tori.fi sivuston kautta kulkeutuneet käyttööni käytettyinä.
Diamond 10.0 sarjalaiset eivät ole itselleni ensimmäinen tuttavuus valmistajan tuotelinjastossa mutta ne ovat kuitenkin ensimmäiset 10-sarjalaiset joita olen kuullut. Aikaisempi kokemukseni Wharfedalesta on rajoittunut 8.1 ja 8.2 -kaiuttimiin (joista on tulossa tänne blogiin joskus myös lyhyesti juttua kunhan saan tehtyä niillekin kuuntelusession samoilla kappaleilla jne.) ja olivatpa ne myös aikaisemmin olohuoneeni surround-setupissa pääasiallisina kaiuttimina. Tätä taustaa vasten oli kiintoisaa kuulla mistä on pienet kymppisarjalaiset tehty ja ovatko ne todella niin hyvät kuin Internetin ihmemaassa hifilehdissä on väitetty.
Testilaitteisto kuuntelusessiossa oli seuraava: NAIM Nait 5i-2 integroitu vahvistin, NAIM DAC toimi DACina ja Roon iPadilta toimi äänilähteenä. Roonin kautta musiikit menivät siis DACiin Lightning-kaapelilla DACin etupaneelissa olevan USB-liitännän kautta ja DACilta sitten äänet siirtyivät vahvistimelle ja siitä kaiuttimiin.
Ensimmäisenä soittolistalta pärähti tavalliseen tapaan Sarah Connorin kappale From Sarah with love. Tässä vaiheessa oli jo monttu loksahtaa auki ja tajunnat laajentua hämmästyksen määrästä sillä kappale kuulosti aivan uskomattoman hyvälle ja merkittävästi suuremmalle kuin mitä kaiuttimien koko olisi antanut odottaa.
Testikappaleet oli yhä samat kuin aiemmin
Kappalelistan edetessä mielikuva kaiuttimista säilyi hyvänä ja kasvoi askel kerrallaan aina vain paremmaksi. Kun silmät laittoi kiinni ja antoi musiikin viedä mukanaan olisin ollut valmis uskomaan että edessäni on moninverroin hinnakkaammat ja suurempikokoiset kaiuttimet kuin mitä todellisuus oli. Wharfedalen pönikät on pienet kuin linnunpöntöt mutta ääni on jotain aivan muuta.
Siinä vaihessa kun Kornin Love song (MTV Unplugged -versio) oli kuultu oli mielikuvani jo syntynyt niin hyväksi näistä kaiuttimista että innostusta oli enää vaikea peitellä. Toki äänenvoimakkuutta reilusti kasvattamalla saa karistettua turhat luulot pois ja havaitsee että fysiikan lait ovat yhä muutakin kuin vain suosituksia joita olisi hyvä olla rikkomatta, mutta tolkullisella ja kohtalaisen kovallakin äänentasolla Wharfedalet vie niin että vikisee.
Kun soittolista oli lopuillaan pistin Birdyn Strange birds -kappaleessa silti kohtalaisesti voimakkuutta ja havaitsin että kyllä näistä myös ääntä lähtee tämänkaltaisessa kappaleessa niin että kaiuttimien auktoriteetti säilyy ja pakka pysyy kasassa.
Parhaat puolet äänensävyssä on niiden miellyttävän tasapainoinen ja rytmikäs ja svengaava sointi jota on helppoa lähestyä monenlaisen musiikin kautta. Silti parhaiten kaiuttimet säväytti Kornin kappaleessa ja Birdyn kappaleessa. Läsnäolon tuntu oli aivan huikea. Bassotkin on näistä kyllä löydettävissä vaikkakaan fyysisesti pienen koon takia niiden paineet eivät aivan ikkunoita ravistelevaa sorttia olekaan. Silti miellyttävästi jonkinlaista bassokuviota onnistui vaivatta löytää esim. Katy Perryn Ur so gay -kappaleen unplugged-versiosta.
Loppupäätelmänä näistä kaiuttimista on melkeinpä vaikea sanoa mitään hyvää sillä pelkkä hyvä ei tee oikeutta sille mihin nämä pönikät pystyvät. Nämä ovat aivan mahtavat kaiuttimet. En tarkoita että nämä ovat mahtavat omassa hintaluokassaan (uutena n. 190 euroa pari) vaan laajemmassakin mittakaavassa. Jos joskus vaihdan Bowers & Wilkinsin kaiuttimista pois lähden ehdottomasti kiertämään ainakin Wharfedalen kaiutintarjonnat läpi sillä ainakin nämä ovat omaan mieltymykseeni sanalla sanoen henkeäsalpaavan erinomaiset kaiuttimet.
Lauantaina oli Helsingissä On The Rocksissa jälleen keikka jota lähdin katsomaan. Pääesiintyjänä oli Vorna jonka vuoksi keikalle itsekin hakeuduin. Mikäli bändi ei ole tuttu on kyseessä pirkanmaalainen vuonna 2008 perustettu pakanametallia soittava yhtye.
Yhtye laulaa Suomeksi ja tänä vuonna myös ilmestyi uusin albumi Sateet palata saavat. On The Rocksissa nähdyllä keikalla soitettiin hyvin paljon uuden levyn materiaalia ja miksikäpäs ei olisi soitettu, hyvää menoa on tarjolla uudellakin levyllä yllin kyllin. Keikka oli erinomainen ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Lämppäreinä toimi Voidfallen sekä Kaunis Kuolematon joista ainoastaan Kaunis Kuolematon oli allekirjoittaneelle entuudestaan tuttu. Kaunis Kuolematon on myös bändi jota olisin lähtenyt katsomaan vaikka olisivat olleet koko tapahtuman pääesiintyjänäkin. Laitan lähiviikkoina näiden keikkojen kuvia tulemaan myös tänne blogiin.
Pidemmittä puheitta laitetaan tähän Vornan keikalta kuvia. Kuvat on otettu Fujifilm X-T2:lla käyttäen Fujinon 18-55 -kittiputkea jonka valovoima on F2.8-F4.0.
Tulitikkutehtaan tyttö (IMDB) on Aki Kaurismäen ohjaama draamaelokuva vuodelta 1990. Pääosarooleissa nähdään Kati Outinen, Elina Salo, Esko Nikkari, Silu Seppälä sekä Vesa Vierikko.
Tarinan keskiössä on tulitikkutehtaalla työskentelevä Iris Rukka (Kati Outinen jonka elämä on ulkoisesti katsoen varsin tavallisen oloista mutta sisäisesti kuitenkin hyvin yksinäistä. Hän käy töissä ja saa palkkaa jonka hän kuitenkin tuo kotiin äidilleen ja isäpuolelleen joille hän iltaisin myös laittaa ruoatkin valmiiksi.
Iris vaikuttaa yksinäiseltä mutta silti läheisyyttä kaipaavalta. Tanssiaisista hän ei kuitenkaan itsellensä löydä miestä vaan saa vain huomata osansa seinäruusuna. Seuraavasta palkastaan hän päättää ostaaa itsellensä uuden kauniin mekon ja lähtee baariin jossa viimein mies, Aarne (Vesa Vierikko) lähestyy häntä.
Suuret toiveet ja haaveet rakkaudesta eivät kuitenkaan toteudu ja yhden yön rakkauden kaipuun huuma vaihtuu vain epätoivottuun raskauteen. Aarne ei kuitenkaan tahdo lasta sen enempää kuin Iriksen seuraakaan ja niinpä hän saa jälleen havaita tulleensa pettyneeksi. Pettymyksien myötä elämä alkaa hakemaan toisenlaisia suuntia eikä paluuta vanhaan enää ole.
Iriksen isäpuoli, Aarne sekä Iriksen äiti
Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö on synkähkössä ja vakavamielisen raskastunnelmaisessa ilmaisussaan mielenkiintoinen elokuva. Se ei nojaa missään vaiheessa tarpeettoman monisanaisiin dialogeihin eikä se lähde katsojaa aliarvioivalla ilmaisutavalla vääntämään jokaista asiaa rautalangasta. Sen sijaan tarinaa kerrotaan vahvasti visuaalisin keinoin turhia selittelemättä mutta siten että katsoja sen helposti ymmärtää.
Päähenkilön henkilökuvan rakentaminen on tehty tyylikkäästi niin hänen itsensä kautta kuin myös muiden ihmisten elämän kuvauksen kautta. On helppoa ymmärtää Iriksen eri puolia peilatessa häntä hänen lähipiiriinsä ja heidän käytökseensä.
Pidin tästä elokuvasta todella paljon. Sen verkkainen tyyli ja vähäsanainen ilmaisu on hyvä esimerkki siitä kuinka paljon elokuvassa voidaan näyttää ja kertoa ilman että kaikkea tarvitsee suoraan näyttää tai kertoa. Se antaa tilaa katsojalle tulkita ja ymmärtää ilman että kaikkea syötetään valmiiksi helposti lusikoitavassa muodossa.
Tsekkiläisen Bohemia Regentin panimon Třeboňské Pivo on 4.6 % vahvuista vaaleaa lageria jota myydään hyvin varustelluissa ruokakaupoissa. Kantavierteeksi on UFD:n sivulla ilmoitettu 11 Plato joka ei kyllä allekirjoittaneelle sano yhtään mitään.
Oluen aukaistua löytää hennon maltaisen aromin joka tuopissa pääsee paremmin oikeuksiinsa. Tuoksu on kuitenkin suhteellisen hento myös tuopissa eikä käy mitenkään erityisen vahvasti esiin. Tuoppiin kaataminen onnistuu suhteellisen helposti vaikka pinnalle muodostuukin helposti paksut määrät vaahtoa.
Suutuntuma on keskitäyteläisen kepeä. Maussa on helposti tunnistettavia monien muidenkin tsekkiläisten oluiden kaltaista yleistä makukenttää sillä maku on makeahkoon kallistuvaa raikasta sorttia. Jälkimaku on aavistuksen pistävä mutta ei kuitenkaan liiallisesti. Juomakelpoinen olut vaikkakin hieman kallistuvainen vetisyyden suuntaan.
Musiikiksi tämän kanssa sopii mm. Tehosekoitin – Kaikki nuoret tyypit tai KABÁT – Burlaci.
