Viikonloppuna tuli pyörähdettyä kotiseuduillani Suhmuran suunnalla serkkupojan kanssa. Takaisin tullessa oli mukavan kaunis keli ja satuimme bongaamaan jonkun matkalle osuneen järven jäältä höyryävää pakkasta. Pysähdyimme sitten ottamaan muutaman kuvan kun kamerakin oli matkassa mukana.
Kaikki kuvat on otettu Nikon D750:llä käyttäen objektiivina Nikon Nikkor 24-120 F/4G ED VR -objektiivia.
Tällä viikolla musamaanantain levynä on kotimaisen goottimetallia soittavan Silentium-yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Infinita Plango Vulnera. Levy on julkaistu vuonna 1999 ja se on myös ensimmäinen Spikefarm Recordsin julkaisu. Levyn nimi on latinaa ja wikipedian artikkelin mukaan se tarkoittaa suomennettuna Itken ikuisuuden haavoja.
Taisin olla ammattikoulussa kun tähän levyyn ensimmäisen kerran tutustuin. Levyllä on kappale Forever sleep jota kuunnellessa mietin että jossain olen tämän kappaleen aikaisemminkin kuullut mutta en millään saanut päähäni että missä. Soitettuani kappaletta serkkupojalleni tunnisti hän että kyseinen kappale oli instrumentaalisena versiona Wings-nimeä kantavassa tietokonepelissä jota kautta se oli itsellenikin tuttu.
Musiikillisesti Infinita Plango Vulnera on tunnelmallinen, kaunis ja melankolisen synkkä albumi johon on helppoa rakastua. Erityisesti albumilla olevat pianot ja viulut pääsääntöisesti hidastempoisissa kappaleissa ovat omiaan luomaan miellyttävän apaattista tunnelmaa josta tässä levyssä pidän kovasti. Kuten Lacrimas Profunderen Burning: A wish on tämäkin alubmi ollut itselleni merkittävässä roolissa omien metallikappaleiden sävellyksiin, sillä näistä levyistä on tullut löydettyä ne piirteet jotka on kulkenut mukana halki vuosien.
Tämäkin albumi on säilynyt hyvin ajan kulua ja vielä näinäkin päivinä sen kaunis ja melankolinen tunnelma ei ole menettänyt merkitystään. Kuuntelemisen arvoinen levy.
Horrible bosses (IMDB) on Seth Gordonin ohjaama rikoskomedia vuodelta 2011. Sen pääosarooleissa nähdään Jason Bateman, Charlie Day, Jason Suideikis.
Tarina kertoo kolmesta kaveruksesta joista kukin on tahollaan saaneet tarpeekseen työpaikastaan pomojensa vuoksi. Kevin Spaceyn esittämä pomo on vaativa ja häikäilemätön joka ei juurikaan työntekijöistään välitä, Colin Farrellin esittämä pomo on narkomaani ja Jennifer Anistonin esittämä pomo on seksiriippuvainen flirttailija jonka flirtti kääntyy jo ahdistelun puolelle. Hän myös koettaa saada työntekijäänsä Dalea (Charlie Day) makaamaan kanssaan siitäkin huolimatta että hän on jo kihloissa toisen naisen kanssa.
Kaverukset päättävät lopulta toimia ja päästää jokainen pomoista hengiltä. He koettavat hankkia palkkamurhaajaa huonolla menestyksellä jonka jälkeen he päätyvät etsimään ammattilaista huonomaineisella kaupunginosalla olevalta baarilta. Siellä he tapaavat rahaa vastaan neuvoja jakavan Dean “Motherfucking” Jonesin (Jamie Foxx) jonka neuvoilla he päättävät itse tarttua toimeen.
Horrible bossesin juoni on toimiva ja kiinnostava eikä käsikirjoituksen filmatisointi ole sekään tuottanut huonoa tulosta. Vaikka tarina onkin synkkä on elokuva kokonaisuutena selkeämminkin komediaa.
Päähahmot ovat monessa mielessä tasaisia tusinahahmoja mutta heidän pienemmässä osassa olevien pomojensa persoonat olivat omaan makuuni mielenkiintoisempia ja värikkäämpiä. Roolisuoritukset ovat kuitenkin kautta linjan tasaisen varmaa laatua ja näyttelijävalinnat osuvia.
Pidin erityisesti hahmoina Spaceyn roolista jämäkkänä pomona joka oli uskottava, auktoriteettinen ja onnistuneesti mulkvisti sekä Jennifer Anistonin roolista miehiä viettelevänä nymfomaanina. Farrellin roolin olisi suonut olevan hieman suurempi jotta siitä olisi saanut kaivettua vielä nykyistä enemmän irti.
Omaan makuuni tämä elokuva toimi hyvin. Se onnistuu mielenkiintoisissa sivuhahmoissa, tarinassa ja kokonaisuuden pitämisessä mielenkiintoisena läpi elokuvan, mutta jättää silti kaipaamaan hieman syvempiä ja kiinnostavampia luonteita päähenkilölle.
Kokonaisuutena se on rennon kepeä raina illan ratoksi niinä päivinä kun haluaa vain ripustaa aivot narikkaan ja katsoa jotain sopivan kevyttä elokuvaa jossa ei ole liian suurta merkitystä tai tarkoitusta katsojan viihdyttämisen lisäksi.
Arvosana: 5/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 195 440 annettuun ääneen”]6,9/10[/simple_tooltip])
Radrew Beerman on kotimaisen pienpanimo Radrewin panemaa Indian Pale Alea eli IPAa. Vahvuutta löytyy 5,5 % ja ainakin miedommassa 4,7 % vavhuisessa versiossa IBU-arvona on 53. Lisää oluesta löytää tietoa valmistajan omalta sivulta.
Ensimmäisenä huomio tämän oluen tapauksessa kiinnittyy sen tyylikkääseen Mega Man -pelin tyyliseen etikettiin. Etiketti olikin se joka sai kaupassa olueen innostuneena tarttumaan joten valmistajien ei lainkaan kannata väheksyä tyylikästä designia.
Oluen aukaistua erottaa siitä perinteisen IPAmaisen tuoksun. Sen erottaa hyvin niin pullossa kuin myös tuopissakin. Vaahtoavuus on maltillista sorttia.
Suutuntuma on puolitäyteläinen ja helposti lähestyttävä. Maku on raikas mutta varsin maltillinen. Se ei hyökkää aisteihin voimakkaana ja sitä olisi voinut helposti luulla vahvuuttaan miedommaksikin olueksi. Maku on asiallinen ja siitä löytää IPA-oluille ominaisen greippisen maun seasta mietona, mutta ei mitenkään erityisen dominoivana.
Toimiva perus IPA, joskin allekirjoittaneen makuaistit olisi kaivanneet silti hieman vahvempaakin tuntua.
Musiikkina tämän kanssa toimii mm. Fool’s Garden – Lemon tree tai Oasis – Wonderwall.
Hieman yli vuosi on tässä asunnossa tullut asuttua ja elettyä käytännössä ilman mikroaaltouunia, mutta vihdoin ja viimein sain aikaiseksi etsiä sisustukseen sopivan mikroaaltouunin.
Itselläni on kyllä ollut olemassa mikroaaltouuni mutta olen vienyt sen häkkivarastoon sillä se on kokonsa puolesta sellainen että se ei ole mahtunut keittiöön mitenkään järkevästi. Kolo johon mikroaaltouuni on nyt sijoitettu on sen verran kapea että Citymarketilta ostamani mikro oli ainoa joka siihen edes leveytensä puolesta mahtui, sillä kaikki muut mikrot kyseisen marketin valikoimasta olivat monta senttiä leveämpiä.
Syynä mikron hommaamiseen on yksinkertaisesti ajatus että kotona tulisi jatkossa laitettua enemmänkin tavallista kotiruokaa. Ruokaa myydään kuitenkin aina sen verran isoissa paketeissa että yksin asuvalla valmista evästä jää todella suuret määrät yli ja sitä täytyy pakastaa. Pakastettua ruokaa on tietenkin helppoa lämmittää uudelleen paistinpannulla, mutta se on kohtalaisen hidasta ja olen huomannut laiskuuden ja mukavuudenhalun menevän turhan usein sen edelle ja päätyväni mieluummin ulkona syömiseen.
Huomasin joulukuun puolella että jo alle kolmessa viikossa olin käyttänyt ulkona syömiseen lähes 140 euroa (eikä tässä ole mukana edes lounaskortilla ostamani ateriat) joten taloudellisestikin ajateltuna mikroaaltouunin hintaa mietittyä havaitsin että hinnan säästän jo parin viikon aikana. Laskin että jos mikro maksaa vaikka 100 euroa ja pari viikkoa syön kotona on tuote maksanut jo itsensä takaisin.
Lisäksi tietenkin tulee terveydelliset syyt. On helpompaa syödä vähemmän rasvaisia ja epäterveellisiä ruokia kun kotona tekee itse ruoat eikä annoskoko ole lähellekään yhtä iso joten verenpaineita ja painoa ajatellen mikro voi olla merkittävästi parempi ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Aika näyttää 🙂