Aleksin Blogi

  • Leffalauantai: King Arthur – Legend of the sword

    Kuningas Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam

    King Arthur – Legend of the Sword (IMDB) on Guy Ritchien ohjaama toiminnallinen fantasiaelokuva vuodelta 2017. Sen pääosarooleissa nähdään Charlie Hunnam, Astrid Bergès-Frisbey, Jude Law sekä Djimon Hounsou.

    Maagien ja ihmisten välillä on ollut pitkään jatkunut rauha joka kuitenkin järkkyy. Kuningas Uther Pendragon (Eric Bana) ja vaimonsa menehtyvät mutta heidän poikansa Arthur (Charlie Hunnam) pääsee turvaan. Arthur näkee ja kokee lapsuudessa vääryttä itseään ja läheisiään kohtaan ja niinpä hänestä kasvaa oikeudenmukaisempi sankari.

    Eräänä päivänä vesiä väistyy läheisestä järvestä ja legendaarinen Excalibur-miekka ilmestyy näkyviin kiveen iskettynä. Tarina kertoo että seuraava kuningas on se kuka pystyy irroittamaan miekan kivestä ja niinpä tämän tunnetun legedan mukaisesti Arthur on se kuka tuon ihmeen pystyy tekemään.

    Vallassa oleva kuningas Vortigern (Jude Law) haluaa raivata Arthurin tieltään mutta tätä yrittäessään hän vain onnistuu luomaan Arthurista sen kuninkaan joksi hänen on määrä tulla.

    Valtaa pitävä kuningas Vortigern (Jude Law) ei halua Arthuria kuninkaaksi

    Kuningas Arthurin tarina on vuosisatoja vanha legenda ja Wikipedian mukaan ensimäisen kerran hänet saatetaan mainta jo 600-luvulla walesilaisessa runoelmassa nimeltä Gododdin. Arthur ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa ovat kiehtova myytti joka jo lapsena on itseäni kiinnostanut. Ikävä kyllä tämä elokuva ei tee millään muotoa kunniaa kiehtovalle legendalle, enemmänkin päin vastoin.

    Tarina jonka pohjalle elokuva on rakennettu antaa hyvät raamit joiden sisälle voi tehdä monipuolisen ja kiinnostavan juonen. Näkymättömät rajat ovat muutenkin niin laveat että niiden ylikin voi hyppiä reilusti sivuun ja silti onnistua vielä tekemään mielenkiintoisen mutta legendaa kunnioittavan elokuvan, mutta jostain syystä tämän filmatisoinnin kohdalla on astuttu niin kauas ohi polulta että tarina ei enää tunnu arvokasta nimeään kunniakkaasti kantavalta elokuvalta.

    Vaikka sivuuttaa täysin tuon osuuden että tarina ei juurikaan sovi legendaansa ja pyrkii näkemään tämän itsenäisenä tarinana ei siltikään liian paljoa hurraamista löydy. Tarina on tylsä, mitäänsanomaton ja täysin merkityksettömän tuntuinen. Tietenkin isossa kuvassa sillä on selkeä merkitys, mutta tapa miten se on toteutettu jättää niin rikkonaisen kokoneisuuden että iso kuva hukkuu kaiken toiminnan taakse.

    Toimintaelokuvissa on tietenkin hyvä olla toimintaa, mutta liiallinen toiminnallisuus eri muodoissaan aiheuttaa sen että kohtauksien vaikutuksen arvo vähenee ja jokainen kohtaus alkaa nopeasti tuntumaan samalta. Siihen turtuu. Näin käy myös tämän elokuvan kohdalla eikä mikään kohtaus lopulta enää tunnu miltään tarinan kannalta. Näyttäviä kohtauksia kyllä elokuvassa nähdään ja niistä voi kyllä helposti ohjausta ja erikoistehosteita kiittää, mutta kaunis kuori vailla merkitystä ei kauaa jaksa viihdyttää.

    Kuningas Arthurin legenda kerrottuna King Arthur – Legend of the Swordissa on tylsä ja mitäänsanomaton toiminta jonka ainoat hyvät apektit löytyvät sen teknisessä toteutuksessa. Tehosteet ja paikoitellen käytetyt hidasteet ovat toimivia ja näyttäviä katsoa. Kaiken kaikkiaan tätä elokuvaa en silti voi suositella katsottavaksi ja se jääkin keskivertoa huonommaksi elokuvaksi.

    Arvosana: 4/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 212 145 annettuun ääneen”]6,7/10[/simple_tooltip])

  • Perjantaipullo: Salama Neo-Elektro NEIPA

    Suomalaisen Salama Brewing -panimon Neo-Elektro NEIPA on 6.5 % vahvuinen IPA. Katkeroaineita on 43.0 EBU ja kantavierrettä löytyy 15.8 °P. Lisää tietoa löytää Alkon sivuilta (katso täältä) missä olutta myydään vakiovalikoimaan kuuluvana tuotteena.

    Tölkki ei ulkoisesti omaan silmääni erityisesti iskenyt, mutta ainakin se on mukavan omalaatuinen ja joukosta erottuva. Tuoppiin kaataminen ottaa hieman aikaa voimakkaan vaahtoamisen vuoksi, mutta mitenkään arvaamatonta vaahtoavuuden käytös ei onneksi ole. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen mutta tunkkaisella olemuksella.

    Väri on kaadettaessa kullankeltaista, mutta hetken aikaa oluen voimakas sameus tulee esiin ja väri muuttuu lähemmäksi greippilmehun kaltaista keltaista. Olemus ei sameutensa vuoksi ole omaa silmääni miellyttävä.

    Suutuntuma on täyteläinen. Maku on terävän pistävä ja siinä erottuu voimakas humalointi. Greippinen kuivuus ja kitkeryys nousee selkeästi makukenttään, mutta Alkon sivulla kuvatut “kaurahiutaleinen, trooppisen hedelmäinen, aprikoosinen, kermainen, kukkainen, yrttinen” ei kyllä omaan makukenttääni nouse juurikaan trooppista hedelmäisyyttä lukuunottamatta joka hetken maisteltua kyllä löytyy.

    Omaan mieltymykseeni tämä ei ehkä ole ykkösvalinta vaikka toimiva olut onkin. Voimakas humalointi ja liiallinen kirpakkuus ei ole oma juttuni joten tästä syystä en ehkä varauksetta liputa tämän puolesta omalla kohdallani.

    Musiikkina tämän kanssa tomii mm. The Lumineers – Cleopatra tai Grouplove – Good morning.

  • Kuukausikatsaus toukokuuhun

    Koivukylässä on kesäistä

    Toukokuu vaipui unholaan ja kesäkuu saapui ajallaan joten maailman kirjoissa kaikki on ainakin sen suhteen radallaan. Tavalliseen tapaan tälläkin kertaa on aika tehdä lyhyt katsaus taakse jääneeseen kuukauteen.

    Kuten yleensä, myöskään viime kuussa ei tapahtunut omassa elämässäni mitään kovin suurta tai maata mullistavaa vaan arki rullasi tasaisesti eteenpäin kuin ihmisletka ilmaista ämpäriä jonottaessaan. Suomi sentään voitti MM-kultaa joka tietenkin on jossain määrin yhteiskunnallisesti jotain poikkeuksellista 🙂

    Tuttuun tapaan tein töitä, näin kavereita ja vietin aikaa seurakuntayhteydessä, katselin leffoja, soittelin aina joskus pianoa ja kirjoittelin tätä blogia. Lisäksi myös valokuvia tuli otettua poikkeuksellisen paljon, sillä tavallisten kuvailujen lisäksi kävin katsomassa cheerleadausta (lue täältä) missä kameralla oli paljon käyttöä sekä myöskin töissä oli pienimuotoiset tupajaiset missä oli itselläni kamera mukana ja ahkerassa käytössä. Valtakunnassa kaikki siis hyvin.

    Toukokuussa pidin elämäni toisen saarnan (lue täältä) ja kävin myös Adventtikirkon Uudenmaan aluejuhlilla missä tuli oltua mukana tuotantotiimissä (lue täältä). Tällä kertaa tuotantoa tuli tehtyä yhdellä kameralla joka oli itselleni uudenlainen juttu 🙂

    Elokuvia katsoin tavallista ahkerammin sillä kerkesin katsomaan yhteensä 32 elokuvaa viime kuun puolella. Ei pöllömmin, etenkään kun jokaisena päivänä en ole leffoja kerennyt katsomaan. Joinain päivinä sitten on katsonut kaksikin leffaa ja parhaimpina päivinä jopa kolme. Myös tuhannen uniikin katsotun ja katsotuksi merkityn elokuvan raja tuli viime kuussa rikottua (lue täältä).

    Työporukan kanssa tuli käytyä keilaamassa

    Viime kuussa kävin myös pitkästä aikaa keilaamassa. En edes muista milloin olisin viimeksi keilannut, mutta aikaa siitä on vuosikausia. Kuten kuvasta näkyy, ensimmäisellä kierroksella onnistuin pistämään 57 pistettä kun toisella kierroksella pääsin jo sataan. Ei pöllömmin! 🙂 Keilaamassa voisi kyllä käydä joskus toisenkin kerran.

    Isommallakin työporukalla tuli käytyä myös elokuvateatterissa katsomassa The Northman (IMDB) joka oli muutamia tarpeettoman brutaaleita kohtauksia lukuunottamatta ihan asiallinen leffa.

    Töissä kävin paikan päällä myös muutaman kerran Pasilassa osan päivää sillä yhtenä päivänä oli myös linkkitornissa vierailu. Se oli mielenkiintoinen ja sieltä pääsin näkemään kauas.

    Ilahduttavasti aikaa jäi hieman myös pelaamiselle ja sainkin pelattua Horizon: Zero Dawnin loppuun (lue arvostelu).

    Linkkitornista näki kauas

    Kokonaisuudessaan toukokuu oli kohtalaisen tavallinen kuukausi, mutta näin jälkeenpäin kun sitäkin jäi miettimään tätä kuukausikatsausta kirjoittaessa huomasi että kerkesi kuuhun kuitenkin mahtua monenlaista arkista mutta silti mukavaa vaihtelua tasaiseen rytmiin.

    Tästä on hyvä jatkaa kohden alkanutta kesäkuuta. Toivon mukaan myrskykelit helpottuvat pian ja kesäisistä keleistä pääsisi nauttimaan täysin siemauksin. Oikein mukavaa alkanutta kuukautta jokaiselle! 🙂

  • Peliarvostelu: Horizon: Zero Dawn (PS4 Pro)

    Horizon: Zero Dawnin grafiikat ovat silmiä hivelevän kauniita

    Aloy!

    Horizon: Zero Dawn on vuonna 2017 julkaistu avoimen maailman toimintaseikkailupeli. Sen on kehittänyt Guerrilla Games ja sen on julkaissut Sony Interactive Entertainment. Peli oli alkuun saatavana ainoastaan Playstation 4:lle, mutta vuonna 2020 se on löytänyt tiensä myös Windowsille. Oma arvioni pohjautuu kokemukseeni Playstation 4 Prolla pelattuna.

    Pelin protagonistina toimii nuori nainen Aloy joka lähtee selvittämään omaa ja maailmansa historiaa. Tarinan alussa Aloy on vielä pieni lapsi joka kasvaa Rost-nimisen miehen opastuksessa nora-heimon kyläyhteisön ulkopuolella. Rost ja Aloy ovat hylkiöitä joita kyläläiset eivät arvosta. Aloy kasvaa Rostin avustuksella taitavaksi soturiksi ja kun oikea hetki on tullut ottaa hän osaa heimon soturikoetukseen ansaitakseen paikkansa heidän joukossa. Koetuksen loputtua tapahtuu odottamaton hyökkäys jonka seurauksena Aloyn tutkimusmatka maailmaansa alkaa.

    Maailma jossa eletään on satojen vuosien päässä nykyisyydestä. Vaikka kyläyhteisöjen ihmiset elävät hyvinkin samaan tapaan kuin nykyaikaiset alkuasukasheimot, on tulevaisuuden maailmassa vahvasti robotit ja tekniikka läsnä monen elämässä. Erilaisia taistelurobotteja vaeltaa ympäri maailmaa luoden mielenkiintoisen kontrastin kyläläisten primitiiviseen ja taikauskoiseenkin elämään.

    Tarina imaisee mukanaan

    Ihmiset ja koneet vaeltavat yhdessä maan päällä

    Heti alkumetreiltä Horizon: Zero Dawn vaikuttaa miellyttävältä ja kiintoisalta peliltä eikä sen vetovoima katoa missään vaiheessa pelaamista. Tarina avautuu sopivalla tahdilla ja herättää vain lisää halun tutkia pelimaailmaa ja sen juonta.

    Tarinassa on paljon kysymyksiä jotka on mielenkiintoista selvittää. Kuka on Aloy ja mistä hän on tullut? Mikä on saanut ennen rauhallisena pysyneet koneet menemään sekaisin ja tulemaan vihamieliseksi? Miten näinkin primitiivisten heimojen läheisyydessä on niin kehittynyttä teknologiaa, miksi monet koneet muistuttavat eläimiä, minne on ihmiskunnan sivistys kadonnut ja miksi jäljellä on enää yhtä alkukantaisen oloisia ihmisiä kuin ihmiskunnan alkuhämärässä on ollut?

    Kysymyksiin saadaan vastauksia ja uusia kysymyksiä avautuu. Tarina on hyvin käsikirjoitettu ja samalla se toimii jossain määrin myös varoittavanakin esimerkkinä teknologian vaaroista mikäli se valjastetaan vääränlaiseen käyttöön.

    Täydellisyyttä hipova kokemus

    Toisinaan kuljetaan myös aavikoilla

    Hyvän tarinan lisäksi pelin tekniset aspektit ovat myös hyvin otettu haltuun. Kontrollit toimivat hyvin ja ovat loogiset, peli on vakaa (ainakin Playstationilla) eikä se ainakaan itselläni kaatunut kertaakaan ja grafiikat ovat huikeaa katsottavaa. Pelasin tämän käyttäen OLED-televisiota ja ainakin sillä katsottuna grafiikat olivat uskomattoman upeaa katsottavaa. Kauniisti punaisen sävyyn värjääntyvät iltaiset taivaanrannat, öiset tähtitaivaat sekä tummemmanpuhuvat miljöötkin ovat jokainen niin kauniita katsella että toivon mukaan joskus virtuaalitodellisuuslasit kehittyvät niin paljon että tällaisia maisemia pääsisi fiilistelemään ihan vain maisemien katselun ilosta.

    Vaikeusaste on hyvin mitoitettu, vaikkakin paikoitellen joitain kohtia sai junnata hyvinkin monet kerrat. Kuitenkaan missään vaiheessa ei päätehtävää tehdessä noussut seinä totaalisesti vastaan vaikeutensa vuoksi. Erityisesti viimeisessä pelin taistelussa kuolema koetti Aloylle todella monet kerrat ja tuntui että aseiden tehot eivät riitä millään kukistamaan isoa metallista petoa, mutta pelkän räiskinnän sijaan olennaista oli löytää vihollisen heikommat kohdat ja vaihtaa aseitaan tarpeen mukaan. Siinä missä tavallisella jousella viholliseen teki vahinkoa vain 2 HP oli oikeaan kohtaan osuttuna samalla aseella vahinko 38 HP. Taistelumekaniikka oli sen suhteen tehty hyvin sillä se vaati hieman pelaajaltakin pohdintaa pelkän räiskinnän lisäksi – etenkin kun panoksien riittävyys aseissa oli useammankin kerran ongelmana ja jokainen vihollisen tekemä ammus osuttuaan teki todella paljon vahinkoa.

    Ainoa mitä itse jäin hieman kaipaamaan olisi ollut parempi ja monipuolisempi aseiden tuunaaminen sekä laajamittaisempi asevalikoima, mutta myönnettäköön että en pelissä mennyt metsästyskiltaan enkä ole varma olisiko sitä kautta repertuaari laajennut kuinka paljon paremmaksi. Kuitenkin perustarinan aikana aseiden sekä suojien kehittäminen olisi voinut olla aavistuksen laajamittaisempaakin omaan makuuni, mutta tällaisenäkin toki se on jo toimivaa tasoa.

    Loppusanat

    Visuaalinen puoli ansaitsee erityisen kiitoksen

    Pelasin tämän läpi vajaassa 37 tunnissa, mutta mukana oli myös jonkin verran sivutehtäviä. How Long To Beatin mukaan (katso täältä) keskimäärin päätarinan on ihmiset pelanneet 22 h 47 minuutissa joten pelattavaa riittää sopivasti mutta ei kuitenkaan puuduttavuuteen asti.

    Horizon: Zero Dawn on loistava peli. Se on ehdottomasti niitä pelejä joita Playstationin omistajien kannattaa pelata edes kerran elämässään, mikäli avoimen maailman seikkailupelit millään tapaa on itseään kiinnostava lajityyppi. Sen tarina on mielenkiintoinen, pelimekaniikat hyvin hiotut, grafiikat todella kauniita katsoa ja vaikeusastekin on sopivan tasapainoinen jotta se antaa haastetta ajamatta hulluuden partaalle – vaikkakin paikoitellen se eteen lyökin kovan vastuksen.

    Kokonaisuutena tämä oli niin loistava että se pääsi suoraan myös Suosituksia-sivulleni (katso täältä).

    Arvosana: 9,5/10

  • Leffalauantai: Bring it on (Anna palaa)

    Koreografiat on tyylikkäitä

    Bring it on (IMDB) joka on käännetty muotoon Anna palaa on samaa nimeä kantavan elokuvasarjan ensimmäinen osa. Elokuva on julkaistu vuonna 2000 ja sen on ohjannut Peyton Reed. Pääosissa nähdään Kirsten Dunst, Eliza Dushku sekä Jesse Bradford. Täällä blogissa olen aikaisemmin arvostellut elokuvasarjan toisen osan jonka arvostelun voi lukea täältä.

    Urheilua, komediaa ja romantiikkaa yhdistävä Bring it on kertoo high schoolin cheerleader-ryhmän matkasta kohden cheerleadauksen mestaruuskisoja. Joukkueen uudeksi kapteeniksi valitaan Torrance Shipman (Kirsten Dunst) jonka ollessa johdossa joukkueessa tapahtuu heti yhden cheerleaderin loukkaantuminen minkä vuoksi joukkue joutuu etsimään uuden henkilön paikkaamaan häntä.

    Monenlaisia ehdokkaita nähdään mutta sopivaa ei tunnu löytyvän ennen kuin Missy Pantone (Eliza Dushku) astelee ehdokkaaksi. Torrance tietää heti että Missy on oikea henkilö tähän paikkaan, mutta kaikki muut eivät kuitenkaan ole yhtä vakuuttuneita hänen sopivuudestaan.

    Lisää takaiskuja on joukkueelle luvassa sillä Torrance saa Missyn kautta kuulla että heidän joukkueensa koreografiat on varastettu toiselta vähemmän tunnetulta joukkueelta. Aikaisempi kapteeni on häpeilemättä ottanut toisten joukkueen koreografioita mutta tällä kertaa asiaan on tulossa muutos.

    Cheerleader-joukkueen kapteenin Torrance Shipmanin roolissa nähdään Kirsten Dunst

    Amerikkalaisia high school -elokuvia katsoneille cheerleaderit ovat varmasti tulleet tunnetuksi valkokankaalla kauniina mutta älyllisesti heikkolahjaisina tanssityttöinä joiden perään koulun miesväki katselee ja jotka aina päätyvät ihmissuhteissaan koulun urheilullisten atleettien seuralaiseksi. Bring it onissa kyllä on samankaltaisia high school -komedioista tuttuja vivahteita, mutta tässä cheerleadereiden älykkyyttä tai muuta olemusta ei tuoda samalla tapaa negatiiviseen valoon kuin yleensä on tapana.

    Cheerleadaus on fyysinen rytmitajua ja voimaa vaativa laji joka vaatii harrastajaltaan hyvää kuntoa. Vaikka tätä aspektia ei kovin suorasti elokuvassa esiin tuodakaan on se kuitenkin havaittavissa välillisesti monissakin kohdin. Tämä on hyvä asia, sillä tällä joukkueurheilun muodolla on ainakin elokuvissa kohtalaisen negatiivinen kaiku ja sen raskaus ja haasteellisuus usein sivutetaan täysin fokuksen ollessa tanssijoiden ulkoisessa viehättävyydessä ja järjen puutteessa. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä joskus myös vakavamielisempi draama tämän aihepiirin ympäriltä.

    Viihdyttävä, komediallinen ja ennen kaikkea mukaansatempaava ovat sanat joilla parhaiten tätä elokuvaa kuvaisin. Kaikki lajityyppinsä elementit on tehty hyvin ja toimivasti. Hahmoja avataan hieman jotta heistä saa muodostettua kuvan, ryhmädynamiikka on tarpeeksi selkeää ja juoni etenee tasaisen varmasti eteenpäin sopivalla tempolla. Lopun cheerleadauskilpailu on ilahduttavaa katsottavaa tyylikkäine koreografioineen ja tarinan kliseinenkin romanttinen suhdekuvio ajaa asiansa oman lajityyppinsä viitekehyksessä.

    Näyttelytyö on hyvää kautta linjan ja Kirsten Dunst on uskottava myös tämänkaltaisessa kepeämmässäkin roolissa. Tämä sinänsä ei yllätä ja onhan Dunst ehdottomasti yksi omista suosikkinaisnäyttelijöistäni. Mitä enemmän hänen elokuviaan on nähnyt, sitä vakuuttuneemmaksi hänen kyvyistään tulee.

    Kokonaisuutena Bring it on kuuluu kepeisiin hyvän mielen elokuviin jonka moni voi katsoa luultavasti kerran tai kahdesti, mutta itselleni tämä jostain syystä silti ylittää kynnyksen että voisin tämän katsoa monet kerrat useamminkin. Ehkä kokonaisvaltainen elokuvasta huokuva hyvä ja innoittava fiilis nostaa tämän itselleni kuitenkin “guilty pleasure” -elokuvaksi jollaiseksi päädytään emotionaalisesti eikä rationaalisesti elokuvaa arvostellen. Arvosana perustuu kuitenkin elokuvallisiin ansioihin eikä siihen että se itselleni irrationaalisesti toimii merkittävästi paremmin kuin arvosanasta voisi kuvitella.

    Arvosana: 7/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 00000 annettuun ääneen”]7,0/10[/simple_tooltip])