• Leffalauantai: Crazy, Stupid, Love. (Hölmö hullu rakkaus)

    Cal (Steve Carell) saamasa tyyliopastusta Jacobilta (Ryan Gosling)

    Crazy, Stupid, Love (IMDB) eli Hölmö hullu rakkaus on vuonna 2011 julkaistu romanttinen draamakomedia. Sen ohjauksesta on vastannut Glenn Ficarra ja John Requa ja pääosarooleissa nähdään Steve Carell, Ryan Gosling, Julianne Moore, Emma Stone, Lio Tipton sekä Jonah Bobo.

    Ollessaan ravintolaillallisella vaimonsa Emilyn (Julianne Moore) kanssa Cal (Steve Carell) saa kuulla että Emily haluaa avioeron. Jätetyksi tulemisen seurauksena Cal alkaa viettämään useina iltoina aikaansa baarissa hakien lohtua alkoholista. Muiden baarissa olevien tunnelmaa ei pettymyksessä ääneen piehtaroiva mies nostata ja eräänä iltana baarin pelimies Jacob (Ryan Gosling) kutsuu Calin pöytäänsä ja tarjoaa hänelle neuvojaan kuinka naisten kanssa tulisi toimia.

    Jacob ja Cal alkavat viettämään yhdessä aikaansa ja vähitellen Jacobin neuvoilla tappiomielialasta kärsinyt Cal alkaa löytämään itsestään kauan sitten unohtuneen itsevarman maskuliinisen puolensa.

    Jacob ja Cal tekemässä tuttavuutta Katen (Marisa Tomei) kanssa

    Romanttisten draamakomedioiden lajityyppi on elokuvallisesti jossain määrin haasteellinen, sillä on helpompaa onnistua puhtaasti romanttisen komedian tai romanttisen draaman saralla kuin lajityypissä jonka pitäisi onnistua tuomaan molempien tyylilajien parhaat puolet samaan pakettiin. Tietenkin jokaisessa romanttisessa komediassa on lähes poikkeuksetta jonkinmoista kepeää ja usein kliseistä draamaa, mutta ajatuksia enemmän herättävää vakavammin otettava draamallista tulkintaa ei kovin usein tule vastaan. Crazy, Stupid, Love. onnistuu kuitenkin hyvin saavuttamaan kummankin lajityypin hyviä puolia toimivaksi kokonaisuudeksi.

    Itselleni hyvin toimivat romanttiset komediat ja romanttiset draamat usein keskittyvät yhteen pariin joiden ympärille tarina nivoutuu. Tässäkin tapauksessa tarinan keskiössä on kyllä yksi pariskunta ja heidän suhteensa joka rakentaa tarinan draamallisen aspektin, mutta samaan aikaan ympärillä rakentuu pari muuta ihmissuhdetarinaa jotka ovat hyvänä mausteena tuomassa vähitellen sekaan komediallisia elementtejä. Mikä parasta, koomisuus ei jää ainoastaan pariin yksittäiseen hauskaan hetkeen vaan hyvin tasaisen varmasti rakennettuun hupaisaan pohjavireeseen joka saavuttaa hetkellisesti sopivan yliammutun absurdiuden rajan.

    Kaiken komediallisten elementtien alta löytää katsoja silti puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä kasvutarinoita. Pelimies joka näkee baarissa aikaansa viettävässä epätoivoisessa miehessä jotain sellaista joka kaipaa korjaamista tarjoaa hänelle apuaan, mutta saman matkan aikana hän itsekin saa oppia jotakin siitä mikä todellisuudessa on tärkeää.

    Huumoria ja draamaa hyvässä tasapainossa etsivälle Crazy, Stupid, Love. on katsomisen arvoinen elokuva.

    Arvosana: 9/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 500 578 annettuun ääneen”]7,4/10[/simple_tooltip])

  • Perjantaipullo: Erdinger Schneeweisse

    Privatbrauerei Erdinger Weissbräun Erdinger Schneeweisse on 5,6 % vahvuinen vehnäolut jota myydään Alkon vakiovalikoiman tuotteena. Kantavierrettä siinä on 12.7 °P ja katkeroaineita 12.0 EBU. Lisää tietoa löytää Alkon nettisivulta (katso täältä).

    Talvisen tunnelman etiketillä varustettu Erdinger Schneeweisse kuohuaa reilummanpuoleisesti tuoppiin kaataessa. Pinnalle muodostuva kermaisa harso kestää pitkän tovin myös tuopissa ja toimii mukavsti niin visuaalisesti kuin makunautinnollisesti. Olut on väriltään kaunis kupariin kallistuva keltainen.

    Tuoksusta löytää vehnäistä tuoksua. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja yleisolemus on tukeva. Maku on raikas ja makea sekä vehnäoluelle tyypillisen odotettu vehnäinen vaikkakin keskimääräistä voimakkaammalla olemuksella. Toimiva ja hyvä vehnäolut.

    Musiikkina tämän kanssa toimii hyvin mm. Nightwish – The Inlander tai Stone Sour – Through the Glass.

  • Kuinka paljon valokuvia tulee otettua vuodessa?

    Mini Cooper sisältä. Fujifilm X100F / Acros film simulation JPG

    TLDR: Kuvia on yhteensä tallessa Lightroomissa viime vuodelta 26280 kpl jossa on mukana tuplakuvia (RAF + JPG -kombinaatiosta). Eri kameroilla otettujen raakakuvien yhteenlaskettu määrä on 18440 kpl. Viime vuoden kuvat vievät tilaa levyltä 499 GB ja näiden kuvien seassa oli Lightroomissa kaksi lyhyttä videota jotka eivät merkittävästi levytilan kulutusta kuitenkaan kasvata.

    Yleistä

    Pidempään blogia lukeneet tai itseni elävässä elämässä tuntevat tietävät että olen harrastanut valokuvailua enemmän tai vähemmän jo vuosien ajan. Käytännössä digitaalinen kamera on kulkenut vuodesta 2004 saakka jossain muodossa mukana, vaikkakin pitkä aika oli välissä että ainoa kamera oli matkapuhelimen kamera.

    Havaittuani että vuodelta 2016 on kuvia ainoastaan yksittäisiä tallella (vanhassa puhelimessa saattaisi olla ja niitä saattaisi onnistua palauttamaan jos näytön korjauttaisi) siirryin myöhemmin takaisin erillisiin digitaalisiin kameroihin. Viime vuosina on kuvaamisen määrät olleet kohtalaisen suuria joten jäin mielenkiinnosta katsomaan kuinka paljon kuvia verkkolevylle on viime vuodelta tallentunut.

    Kaikkiaan viime vuoden puolelta on tallessa yhteensä tuplakuvat mukaan luettuna 26280 kpl ja levytilaa nämä vievät 499 GB eli aika tarkkaan puoli teratavua. Käytännössä uniikkien kuvien määrä on selvästi tuhansia kappaleita pienempi.

    En keksinyt harmillisesti helppoa tapaa saada katsottua eksaktia uniikkeja tallessa olevien kuvien määrää Lightroomista, sillä olen välillä ottanut valokuvia RAF-muodossa, välillä RAF+JPG ja joskus pelkästään JPG joten tämä tuo hieman haasteellisuutta tarkan kuvamäärän lukemaan mikäli aikomus on jättää pois kuvista tuplakuvat eli ne missä on sekä raakakuva että JPG-kuva.

    Tarkempaa tilastoa viime vuoden puolella otetuista valokuvista

    Kello. Fujifilm X100F, Astia/Soft film simulation JPG

    Koska viime vuoden uniikkien kuvien määrästä ei helposti saa täysin tarkkaa ja varmaa tilastoa erittelen tähän millaisesta kuvajoukosta määrä koostuu.

    Fujifilm X100F
    * 11240 kpl yhteensä
    * 5585 RAF-kuvaa
    * 5655 JPG-kuvaa

    Fujifilm X-T2
    * 14743 kpl yhteensä
    * 12674 kpl RAF-kuvaa
    * 2069 kpl JPG-kuvaa

    Canon EOS 60D
    * 284 kpl yhteensä
    * 181 kpl CR2-kuvaa
    * 103 kpl JPG-kuvaa

    Canonilla otetuissa kuvissa on joitain kymmeniä kaverini ottamia kuvia ja myös Fujifilmin kameroilla otetuissa kuvissa on seassa yksittäisiä muiden kuvaajien ottamia kuvia, mutta pääsääntöisesti itse on siis ollut kameralla räpsimässä.

    Lightroomiin en ole myöskään tallentanut kännykkäkameralla ottamiani yksittäisiä sekalaisia kuvia sieltä täältä, joten luultavasti suhteellisen realisesti arvioitu kokonaiskuvien määrä on kameroiden raakakuvien määrät yhteensä joka tekisi 18 440 kpl.

    Objektiiveittain raakakuvien määrä menee seuraavasti:
    * Fujinon 18-55 F/2.8-4.0 yhteensä 10782 kpl
    * Fujinon 56mm F/1.2 yhteensä 1837 kpl
    * Contax Sonnar 90 mm F/2.8 yhteensä 55 kpl

    Tilastojen valossa vaikuttaisi että molemmat Fujifilmit olisivat olleet aktiivisessa käytössä joten kummallakin kameralla on selkeät perusteet pysyä vielä jatkossakin käytössä. Canonin käyttö sitä vastoin oli vähäistä ja kamera tulikin annettua kaverin käyttöön jotta sille tulee parempaa käyttöä kuin hyllyssä seisottaminen.

  • Sekalaisia kuvia Fujifilmin Acros-profiililla

    Asuntoni keittiö, tammikuu 2022

    Viime vuoden puolella kenties jossain kesän tienoilla innostuin paljon ottamaan valokuvia Fujifilmin Acros-profiililla. Fujin kameroissa on näppäränä ominaisuutena erilaiset “filmisimulaatiot” joiden avulla kamerasta suoraan ulos tulevat JPG:t saa väännettyä erilaiseen yleisilmeeseen ilman että niitä joutuu tietokoneella käsittelemään. Näitä kuvia olen editoinut sen verran että olen skaalannut ne pienemmäksi blogiin jakamista varten tilan säästämiseksi, mutta varsinaista kuvankäsittelyä näille ei ole tullut tehtyä.

    Vaikka useimmin käytänkin X100F:ssä oletuksena olevaa Provia-profiilia kun otan värikuvia, on Acroksella otettujen kuvien määrä ollut viime vuoden puolella suuri. Erityisesti olen pitänyt Acros-profiilista tilannekuvissa missä on ihmisiä ja siihen se on sopinut erinomaisesti, mutta tällä kertaa ajattelin tänne jakaa muutamia kyseisellä profiililla otettuja sekalaisia kuvia joissa kohteena on jotkin muut kuin ihmiset.

    Tänäkin vuonna olen jatkanut Acroksella kuvaamista ja mikäli kuvailu jatkuu samanlaisena on luultavaa että tämä profiili tulee olemaan ahkerassa käytössä joko tässä muodossa kuin se on tai vaihtoehtoisesti etsin tästä profiilista erilaisia omaa silmääni vielä lisää miellyttäviä variaatioita netissä tarjotuista filmiresepteistä.

    Ruokaa keittämässä, vuosi 2022
    Hajotetut rappuset, heinäkuu 2021
    Menneisyyden ääni, heinäkuu 2021
    Luonto elää, heinäkuu 2021
    Kesäkatu, heinäkuu 2021
    Vahtikoira, heinäkuu 2021
    Kanit jonossa, heinäkuu 2021
    Usva, heinäkuu 2021
    Odottavan aika on pitkä, heinäkuu 2021
    Kirkko, elokuu 2021

  • Leffalauantai: A Nightmare on Elm Street (Painajainen Elm Streetillä)

    Freddy Krugerilta ei ole turvassa edes vankilassa

    Wes Cravenin ohjaama A Nightmare on Elm Street (IMDB) joka tunnetaan suomeksi myös nimellä Painajainen Elm Streetillä on vuonna 1984 julkaistu populäärikulttuuriin paikkansa raivannut kauhuelokuvaklassikko. Sen pääosarooleissa nähdään Heather Langenkamp, Ronee Blakley, Johnny Depp sekä Robert Englund.

    Useampi nuori näkee painajaisia miehestä jonka sormien päässä on pitkät terät. Vaikka unet ovatkin heille pelottavia, todellisuudessa pelottavaksi ne alkavat käymään vasta hieman myöhemmin kun he huomaavat että unessa tapahtuvat asiat muuttuvat osaksi todellisuutta. Unissa Freddy Krugerin uhreiksi joutuvat nuoret tulevat hänen uhreiksiin myös todellisuudessa joten paras keino säilyä elossa on olla antamatta unelle sijaa.

    Vähitellen myös Nancyn (Heather Langenkamp) äiti Marge (Ronee Blakley) joutuu kertomaan tyttärelleen kuka tämä Freddy Kruger on ja miten Marge tietää hänen olemassaolostaan.

    Nancyn on onnistunut tuoda unimaailmasta Freddyn hattu tähän todellisuuteen todisteeksi muille

    Painajainen Elm Streetillä on helppoa laskea klassikkoelokuvien kategoriaan. Moni joka ei ole tätä elokuvaa nähnyt on vähintäänkin joko kuullut Freddy Krugerista, tunnistaa nähneensä tämän hieman pelottavan variksenpelättimen näköisen hahmon tai ainakin on kuullut muodossa tai toisessa populäärikulttuurissa viittauksia tähän elokuvaan joten kulttuurillinen vaikutus on ollut merkittävä.

    On helppoa ymmärtää miksi elokuva on saanut arvostusta, sillä se yksinkertaisesti vain toimii vielä vuonna 2022 katsottunakin. Sen tunnelma on hyvin ja sopivalla tahdilla rakennettua, siinä on sopivasti mystiikkaa eikä tunnelmaa pilata sillä että Freddyä tuotaisi liiaksi esiin. Hän kyllä on siellä jossain, häntä näytetään sopivan paljon että hänestä saa katsoja rakennettua mielikuvan mutta samalla sopivan vähän että katsojan rakentama mielikuva ei pääse lässähtämään ainoastaan koomiseksi.

    Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, ei tämä silti ainakaan allekirjoittanutta missään vaihessa jännittänyt tai pelottanut. En muista onko muitakaan slasher-tyylisiä kauhuelokuvia tullut vastaan mikä olisi erityisen paljoa kauhua tai jännitystä aiheuttanut itselleni, mutta tästäkin huolimatta on tämä katsomisen arvoinen filmatisointi omassa lajityypissään. Muutamissa kohtauksissa överiksi menevät veren määrät toivat hieman mieleen The Shiningin eli Hohdon (lue arvostelu) hissikohtauksen missä veren määrässä ei myöskään tarpeettomasti kainosteltu.

    Näyttelytyö on hyvää ja toimivaa vaikkakin stereotyyppisen 80-lukumaista – sellaista mikä toimii ja on tarpeeksi uskottavaa, mutta silti se on samalla sopivan epätodellista jotta se ei tunnu aidolta ja todelliselta vaan puhtaan viihteelliseltä elokuvalta. Katsojana on helppoa tuntea olevansa elokuvan ulkopuolella oleva katsoja ja kokija eikä siihen samalla tapaa uppoudu kuin mitä ehkä moniin moderneihimpin filmatisointeihin. Itselleni tämä tyyli kyllä toimii hyvin, mutta moderneimmista elokuvista pitäville tämä voi hieman olla miinustakin.

    Kokonaisuutena Painajainen Elm Streetillä on hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva. Se on klassikko eikä syyttä. Se on kauhussaan sopivan kepeää ja teinikauhumaista – aivan kuin se olisi nuotioilla kerrottavaa kauhutarinaa filmatisoidussa muodossa – eikä sitä voi ottaa liian vakavasti, mutta ehkä siksi se on saavuttanut ja pitänyt paikkansa populäärikulttuurissa halki vuosien.

    Arvosana: 8/10 (IMDB: [simple_tooltip content=”Perustuu 225 589 annettuun ääneen”]7,5/10[/simple_tooltip])