Kaupunkielämä tarjoaa monenlaisia sellaisia etuja jotka tekevät kaupunkiasumisesta maalla asumista mukavampaa, ainakin yksin asuvan ihmisen näkökulmasta katsoen. Harmillista kyllä myös tämänkin kolikon kääntöpuolelle mahtuu asioita joista yksi on parkkeeraaminen.
Kuukauden alusta asuntoni parkkipaikalla muuttui pysäköinti siten, että vierasparkissa pitää olla aina vieraslupalappu normaalin parkkikiekon lisäksi. Tämän lisäksi autopaikan omistajilla on oltava auton ikkunassa lappu jolla osoitetaan että autonsa saa pysäköidä omalle parkkiruudulleen.
Aikaisemminkin autopaikan lunastaneiden osalta näin on ollut, mutta aluetta valvovan pysäköintifirman vaihtumisen jälkeen on täällä merkittävästi virkaintoisempia tarkistajia liikenteessä sillä autooni oli tullut kolmet sakot siitä että olin oman autoni ajanut omaan parkkiruutuuni, mutta olin unohtanut laittaa pysäköintiluvan ikkunaan näkyviin. Lupalappu on kyllä ollut autossa, mutta ei ole ollut tuulilasilla ja pikavoittoja on käyty jakamassa kolmeen kertaan.
The Invisible Man (IMDB) on vuonna 2020 julkaistu draama/mysteeri/kauhu jonka on ohjannut Leigh Whannell. Pääosarooleissa nähdään Elisabeth Moss, Aldis Hodge, Storm Reid, Michael Dorman sekä Oliver Jackson-Cohen.
Elokuvan alussa Cecilia (Elisabeth Moss) pakenee siskonsa avustuksella kotoaan kontrolloivaa ja väkivaltaista miestään. Cecilia pääsee turvaan ystävänsä Jamesin (Aldis Hodge) sekä hänen tyttärensä Sydneyn (Storm Reid) luo. Cecilia on turvapaikassaankin vainoharhainen ja pelokas, kunnes selviää että hänen entinen miehensä Adrian (Oliver Jackson-Cohen) on riistänyt oman henkensä eikä hänestä ole enää vaaraa.
Adrianilta on jäänyt iso perintö myös Cecilialle ja elämä näyttää kääntyvän valoisampaan suuntaan. Vähitellen Cecilian elämässä alkaa tapahtumaan kuitenkin omituisia asioita joka saa hänet epäilemään että Adrian ei ole kuitenkaan todellisuudessa kuollut kuten on kerrottu.
James Lanier (Aldis Hodge)
Kauhuelokuvia missä kuolleet tai kuolleeksi oletetut palaavat haudan takaa joko piinaamaan tai riivaamaan elävien kirjoissa olevia ihmisiä mahtuu lajityyppiinsä lukemattomia määriä, mutta The Invisible Man näyttää että tähänkin tarinaan voidaan löytää vielä mielenkiintoisia tulokulmia jotka poikkeavat tavallisuudesta. Tapa kuinka näkymättömän Adrianin onnistuu yhä piinata Ceciliaa ja hänen läheisiään on sci-fiä, mutta uskottavaa sellaista. Teknologian kehitys luo hienoja mahdollisuuksia, mutta samalla myös uudenlaisia uhkakuvia.
Tarinassa katsojalle avataan tarpeeksi selkeästi kuinka asiat tapahtuvat, mutta se jättää silti toivomisen varaa motiiveiden ja tarkoitusperien suhteen. Olennainen kysymys “miksi Adrian toimii näin?” ei avaudu katsojalle lainkaan. Vaikka tämän jättäisi huomioimatta, on tarinassa silti useampia piirteitä jotka saavat sen valumaan keskinkertaisen elokuvan kastiin. Kauhuelokuvissa henkilöiden toiminta ei yleisestikään edusta rationaalisen ajattelun terävintä kärkeä, mutta valitettavasti se aina tavalla tai toisella itselläni aiheuttaa lähinnä turhaantumista.
Cecilian käytös selittäessään uskomuksiaan muille on kohtalaisen typerä. Hänellä on useampia todisteita tai vähintäänkin sellaisia asioita joilla hän voisi saada muutkin miettimään hänen väitteidensä uskottavuutta hänen kannaltaan edullisemmassa valossa, mutta hän päättää tietenkin jättää todisteet näyttämättä ja jatkaa muille ainoastaan höyrypäisen kuuloisia selostuksiaan siitä kuinka Adrian on elossa.
Tekniseltä toteutukseltaan ja näyttelytyöltään elokuva oli perus varmaa tasoa vailla sen suurempia ihmeitä. Kauhuelokuvien suurimpia kliseisiä piirteitä ei tainnut olla kertaakaan joka oli ilahduttavaa vaihtelua. Kaikista hyvistä piirteistäänkin huolimatta jäi tämä elokuva omassa arvosteluasteikossani keskinkertaisten elokuvien kategoriaan.
Japanilaisen Sapporo Brewereyn panimon Sapporo Premium Beer on 4,7 % vahvuinen lager. Olut on UDF:n sivun tietojen mukaan (katso täältä) 100 % mallasolutta. Olutta löytyy hyvin varustelluista marketeista.
Ulkoisesti Sapporon etiketti on varsin pelkistetty mutta yksinkertaisuudessaan silti toimivan tyylikäs. Tuoppiin kaataminen käy vaivattomasti sillä vaahtoavuus on vähäistä. Tuopissa oluen kauniin vaalean kultainen sävy pääsee miellyttävästi esiin. Tuoksu on hennon imelä.
Suutuntuma on keskitäyteläinen ja tuntumaltaan pirskahteleva. Maku on maltaisen raikas ja kepeä ja sen miellyttävä jälkimaku pysyy hyvän aikaa kulauksen jälkeenkin vielä seuralaisena. Varsin kelvollinen lager joka ilahdutti positiivisesti.
Musiikkina tämän kanssa menee hyvin pirteä kotimainen poppi, mm. Janna – Sä et oo hullu tai BEHM – Lupaan.
Mikäli tätä postausta päädyt lukemaan etkä entuudestaan tiedä lainkaan mikä on kompressori ja mihin sitä tarvitaan niin on hyvä tiivistää hieman sen käyttötarkoitusta.
Kompressorilla saadaan pienennettyä äänisignaalin dynamiikkaa, eli suomeksi sanottuna äänenvoimakkuus pysyy tasaisempana. Esim. laulaessa kovaa karjaisun ja hiljaisen hissuttelun välinen voimakkuuden vaihtelu ei ole täysin järjetön vaan kompressorin avulla voidaan saada hiljaakin lauletut osuudet kuulumaan tolkullisella voimakkuudella mutta kovat huutamiset saadaan hiljennettyä maltilliselle tasolle.
Kompressoreita on fyysisiä (kuten tässä postauksessa esitetty) sekä tietokoneella olevina ohjelmistoina. Käytännössä luultavasti missä tahansa modernissa kaupallisessa musiikinteko-ohjelmassa löytyy jonkinlainen kompressori valmiiksi.
Mikäli kompressorin merkitys ja toiminta kiinnostaa paremmin kannattaa katsoa seuraava video joka on selvällä suomella esitetty selitys:
Kokemukset tästä laitteesta
Kotistudion laitteiston päivittämisessä räkkiversioihin on yksi tärkeä osa ääniketjua kompressori. Kompressoria tulee omassa nykyisessä käytössä käytettyä ainoastaan vokaaleihin, mutta siinä käytössä DBX 266XL ajaa asiansa varsin mallikkaasti.
Kompuran lisäksi tästä löytyy myös noise gate joten erillistä laitetta sitä varten ei ole tullut tarvetta hankkia. Toisaalta omassa setupissa sellaista tuskin olisi erikseenkään tullut hankittua sillä kovin suurta tarvetta moiselle ei ole, mutta ei siitä onneksi haittaakaan ole että tästä sellainen valmiiksi käyttökelpoisena ja toimivana löytyy.
Vekotin on simppeli käyttää, kaikkiaan vain muutama putikka löytyy etupaneelista eikä takapaneelin liitäntöjen kanssakaan joudu olemaan ruudinkeksijä jotta ymmärtää miten laite kuuluu kytkeä.
Omassa signaaliketjussa tämä on siis osana vokaaleja. Käyttämäni dynaaminen mikrofoni on Shure SM58 josta ääni menee langattomasti Nux B-3 adapterilla (lue arvostelu) Focusrite Clareet 8Pre USB:lle (lue täältä).
Clarettin kautta ääni menee kuivana ekvalisaattorille (josta postaan myöhemmin postauksen) jonka jälkeen signaali kulkee tälle kompressorille. Kompressorin jälkeen ääni jatkaa kulkuaan Lexicon MPX 500 Reverbille (lue täältä) jonka jälkeen palataan takaisin Clarett 8Pre USB:lle josta se kulkee studiomonitoreille.
Nyt yli kuukauden tätä kompressoria käyttäneenä en ole löytänyt siitä mitään valittamista omassa harrastelukäytössä. Se tekee mitä sen kuuluukin tehdä eikä siinä ole ollut minkäänlaisia ongelmia vaikka virrat on päällä 24/7. Mukavan mutkaton laite.
Conax Sonnar 90 mm F/2,8 & Kiwifotos Conax G-FX adapteri. Kuva Fujifilm X-T2 & Fujinon 18-55 F/2,8-F4,0
Lyhyesti putkesta
Viime kuun puolella päätyi itselleni vaihtokaupan seurauksena Conax Sonnar 90 mm objektiivi jonka valovoima yltää 2,8 saakka. Lisäksi vaihtokaupan seurauksena mukaan tuli adapteri millä kyseisen putken saa kiinnitettyä Fujifilm X-T2 runkoon.
Fyysisiltä mitoiltaan objektiivi on todella kevyt, ainakin Philip Reeven blogin arvostelun mukaan (katso täältä) se painaa ainostaan 240 grammaa eli se on selkeästi kevyempi kuin arjessa käyttämäni Fujinon 18-55 F/2,8-4,0 kittiputki joka painaa DPreviewin arvostelun mukaan 310 grammaa (katso täältä). Objektiivi tuntuu päällisin puolin lähes lelulta ja tuntuukin hieman hassulta että näin pieneen tilaan on saatu näin pitkä polttoväli.
Vaikka Sonnar itsessään on ainakin itselleni täysin tuntematon suuruus ollut ennen tähän objektiiviin törmäämistäni, on Sonanrin putkessa silti merkittävästi tunnetumpaa Carl Zeissin optiikkaa.
Kiinnitys Fujifilm X-T2:een
Koska tässä objektiivissa ja Fujifilm X-T2:ssa on täysin erilaiset objektiivien kiinnitykset pitää väliin laittaa adapteri.
Itselleni mukaan tuli Kiwi Contax G-FX adapteri, joka ainakaan ilman lisävirittelyitä ei ole itseäni erityisemmin vakuuttanut. X-T2:ssa kyseisen adapterin tarkennusrengas tulee todella lähelle kameran runkoa ja tarkennuksen säätäminen vaatii hankalaa asentoa ja suhteellisen paljon sormivoimaa.
Tarkoituksena on tähän koettaa myöhemmin viritellä jonkinlainen teippi, naru tai jokin muu jolla renkaasta saisi paremmin kiinni ja tarkennus olisi helpompaa tehdä, mutta tällaisenaan tämän rungon kanssa tulee hieman haasteita tavallisessa käytössä.
Koska kyseessä on vintagelinssi voi nykyiset automaattiset tarkennukset suosiolla unohtaa – tarkennus tehdään tämän adapterin kautta ja aukon valinta tehdään objektiivista käsin. Tämä vaatii ainakin itseltäni hieman totuttelua, mutta kunhan tarkennusrenkaaseen keksin jonkin fiksun tavan pyörittämiseen en näe mitään syytä miksi tällaiseen ei nopeasti voisi tottua.
Testikuvia
Testikuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten laitetaan tähän muutamia esimerkkikuvia minkälaista piirtoa tällä objektiivilla on mahdollista saada. On kuitenkin hyvä huomauttaa että olen tähän mennessä testannut objektiivia ainoastaan sisällä ja tarkennus on vielä hakusessa, joten liian pitkälle meneviä päätelmiä objektiivin tarkkuudesta ei toki kannata tehdä.
Kuitenkin mistä itse olen pitänyt näissä on objektiivin tarjoama bokéh. Mikäli tarkennuksen saa kohdalleen (joka on kuvaajasta eikä objektiivista kiinni) on tässä putkessa suhteellisen miellyttävä taustan sumennus.
