Elizabeth Bentley (Melinda Casey) ja Bily the Kid (Chuck Courtney)
Billy the Kid Versus Dracula (IMDB) on vuonna 1966 julkaistu draamallinen kauhuelokuva. Suomennettuna elokuva tunnetaan nimellä Billy the Kid kohtaa Draculan. Elokuvan on ohjannut William Beaudine ja sen pääosarooleissa nähdään Melinda Casey, Chuch Courtney, John Carradine, Virginia Christine sekä Walter Janovitz.
Kolmen matkustajan ja parin kuljettajan vetämä hevosvaunu poimii matkansa varrella kyytiinsä kreivi Draculan (John Carradine). Matkustajina vaunussa on rouva Bentley (Marjorie Bennett), hänen veljensä James Underhill (William Forrest) sekä viskikauppias Joe Flake (George Cisar). Rouva Bentley veljineen on matkaamassa rouvan kotitilalle missä hänen tyttärensä odottaa. Matkan aikana rouva näyttää kreivi Draculalle tyttärensä Elizabethin kuvaa. Dracula havaitsee nuoressa tyttäressä naisellisen kauneuden ja iskee silmänsä häneen.
Matkustajavaunu joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi ja ainoastaan kreivi Dracula selviää elossa. Onnettomuudessa menehtyneen James Underhillin paperit katoavat Draculan toimesta ja pian Bennettien tilalla nähdään kreivi Dracula joka kuitenkin väärennettyjen paperien ansiosta James Underhillin nimellä tullaan kyläläisten toimesta tuntemaan.
Dracula pyrkii tekemään Elizabethin kaltaisekseen, mutta Elizabethin miesystävä sattuu olemaan kuuluisa asesankari Billy the Kid (Chuch Courtney) jolla on oma osansa sanottavana Draculan suunnitelmia vastaan.
Kreivi Dracula (John Carradine)
Billy the Kid Versus Dracula on viihdyttävän rento vanhan ajan elokuva. Sen tarina on suoraviivainen ja suhteellisen perinteikäs vampyyrielokuvaksi, vaikkakin tarinasta jotain irti saadakseen on oltava edes jonkinmoinen käsitys entuudestaan mitä ovat vampyyrit. Ilman yleistietoa siitä mitä ovat kansantaruissa kerrotut vampyyrit ja minkälaisia yleisiä myyttejä niihin liittyy saattaisi tarina tuntua paikoitellen epäselvältä, mutta luultavasti ainakin länsimaissa ikänsä elänyt ihminen tuskin on voinut välttyä kuulemasta tarinoita verta imevistä yön olennoista.
Ohjaus, näyttely ja kaikki muu on tavallisen toimivaa tasoa, vaikkakin vahvasti elokuvan olemuksesta käy ilmi myös sen aikakauden yleistunnelma. Näyttely on kohtalaisen teatreaalista ja sen vuoksi elokuva ei vaikuta samalla tapaa aidolta kuin vaikkapa keskimääräiset nykyelokuvat, mutta toki tämä ei siis ole mikään moite vaan havainto siitä kuinka tämänkin elokuvan pystyy tunnistamaan vanhaksi elokuvaksi.
Yleisesti vanhoista elokuvista pitävälle tai vampyyrielokuvia harrastavalle on tämä toimivaa tasoa oleva ja katsomisen arvoinen elokuva, mutta melkeinpä kenelle tahansa muulle enemmän moderneista elokuvista nauttiville tästä tuskin kovin paljoa irti saa.
Hatherwood Craft Beer Companyn Red Rye Captain Pale Ale on 4.7 % alkoholitilavuudella varustettu pale ale. Hatherwoodista löytyi todella huonommanpuoleisesti tietoa, mutta joidenkin netin lähteiden mukaan taustalta todellisuudessa löytyisi brittien vanhin panimo Shepherd Neame joka tekisi LIDL:lle tällä toisella nimellä oluita. Mene tiedä totuudenmukaisuudesta, mutta ei se mahdottomaltakaan skenaariolta kuulosta.
Pullo on mukavan omaperäinen ja tuo fiiliksen pienpanimoiden omalaatuisista etiketeistä. Pullon aukaistua löytää poikkeuksellisen hyvän trooppisen hedelmän tuoksun joka ainakin allekirjoittaneelle kolahti hyvin.
Kaataminen on vaivaton operaatio sillä pinnalle ei muodostu juuri nimeksikään vaahtoa vaan kaatamisen voi humauttaa vaikka vasemmalla kädellä railakkaalla vauhdilla eikä vaahto pääse kovin helposti innostumaan liiaksi pursuamaan yli äyräidensä. Tuopissa tummaan hakeutuva väri on miellyttävän kaunis katsella.
Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maku on harmillista kyllä hienoinen pettymys kauniin värin, etiketin ja erinomaisen tuoksun odotuksien jälkeen. Maku on pistävä ja terävä, siinä on aromikkuutta ja trooppista hedelmää mutta kokonaisuutena liiallisen terävä ote ja aavistuksen lattea yleistuntuma verottaa makukokemusta ja kääntää sen suhteellisen keskinkertaiseksi. Ei tämä huono olut ole, mutta ei tätä erikoisemmin ehdoin tahdoin halua toistakaan kertaa ostaa.
Musiikkina tämän kanssa toimii hyvin kepeä musiikki, mm. The Big Moon – Yout Light tai Joan as a Police Woman – The Magic.
Nykyinen Internet on enenevissä määrin pelkkää persoonatonta roskaa
Olen lähiaikoina pannut merkille, että nykymuodossaan Internet on mennyt aina vain huonompaan suuntaan. Yhä enemmän ja enemmän vastaan tulee sivustoja jotka ovat erilaisten maksumuurien takana, sivuston mainosten määrä suhteessa muun sisällön määrään on suhteeton mainosten voitoksi ja lisäksi sivustojen persoonallisuus on kokenut inflaation sillä aivan liian monet sivustot ovat samasta puusta veistettyjä.
Nykyisin sivut joihin netistä Googlen kautta yleensä päätyy ovat sieluttomia, kylmiä, tunteettomia ja tylsiä vailla hajua ja makua. Kenties sivut ovat käytännöllisiä, mobiiliystävällisiä ja helposti käytettäviä mutta samaan aikaan niissä ei ole enää samanlaista omaperäisyyden leimaa mitä 2000-luvun taitteen nettisivuissa oli. Sivut joihin törmäsi olivat uniikkeja niin sisällöllisesti kuin ulkoisesti, aihealueet niillä olivat aivan mitä tahansa maan ja taivaan välillä eikä kaupallisuus ollut vallannut leijonan osaa nettiliikenteestä.
Mikä parempaa, ennen suurin osa Internetistä tai siellä käytävästä keskustelusta ei ollut Facebookin, Twitterin, Googlen tai Amazonin hallussa ja netti oli melkoinen villi länsi josta ei tiennyt mihin siellä törmää. Nykyään yhä useammat yhteisöt ovat menneet Facebookiin ja sitä myöten niiden persoonallisuus on kadonnut ja jokainen sivu näyttää enemmän tai vähemmän samalta.
Sosiaalinen media on uhka aidoille mielipiteiden ilmaisuille
Persoonallisuuden puutteen lisäksi pidempien tekstien ja muun sisällön siirtäminen pois omilta erikseen ylläpidetyiltä kotisivuilta Facebookin huomaan on tuonut aivan uudenlaiset uhkat myös vapaille ajatuksien ilmaisulle. Milloin tahansa mikä tahansa sinne kirjoitettu ajatus voi kadota mikäli Facebook kokee sen sisällön alustalleen sopimattomaksi, olipa syy heillä mikä hyvänsä. Kenen alustaa käytät sen sääntöjä kumarrat.
Ennen anonymiteetti Internetissä oli oletusarvo joten kontroversaalistenkaan näkemyksien ilmaisua ei tarvinnut samalla tapaa varoa. Nykyään jos kirjoittaa “vääriä mielipiteitä” suhteessa enemmistön tai vähintäänkin äänekkäämmän vähemmistön mielestä esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä on mahdollisuus että siitä seuraa sellainen määrä Twitter-raivoa että pian kirjoittajaa vaaditaan jo pyytämään anteeksi milloin mitäkin josta joku on mielensä pahoittanut.
Ymmärrän kyllä mikäli joku pyytää anteeksi kirjoittamaansa jos hän oikeasti tulee siihen tulokseen että asiat joita sanoi olisi voinut sanoa toisin tai jättää sanomattakin. Aivan liian kuitenkin syntyy mielikuva selkärangattomasta vätystelystä jossa anteeksi pyydetään sitä että omat mielipiteet eivät vastanneetkaan sosiaalisesti odotettuja normistoja. Mikäli ihmiset eivät kestä kuulla mielipiteitä ja arvoja jotka eivät vastaa jonkun toisen ihmisen näkemyksiä joita netistä lukee niin silloin olisi hyvä aika pysähtyä peilin eteen ja miettiä mikä elämässä on mennyt pieleen.
Sosiaalisen median raivoamisella, anteeksipyyntöjen vaatimisella ja sellaisten esittämisellä milloin minkäkin pinnalla olevan asian vuoksi on luotu kulttuuri missä ihmiset eivät enää helposti uskalla ilmaista näkemyksiä jotka eivät vastaa sosiaalisesti odotettuja normistoja. Vääränlaisten mielipiteiden ilmaisusta on aina uhkana että voi joutua sosiaalisen median haaskalauman silmätikuksi jonka jälkeen elämä Internetin ulkopuolellakin voi käydä pahimmassa tapaa hankalaksi.
Sopimattomien ajatuksien sanojien vaientamisen kulttuurilla luodaan ainoastaan ilmapiiri missä samanmielisten selkääntaputtelijoiden kerho kokoontuu yhdessä parantamaan maailmaa missä etsitään jälleen uusi väärinajattelija tikun nokkaan nostettavaksi ja lopulta lynkattavaksi. Hyvin onnistuttua sosiaalisen median oikeuden jakajien toimesta väärinajattelija saadaan savustettua ulos työpaikaltaan missä pidetään nollatoleranssia väärinajattelulle tai trendikkäämmin ilmaistuna vihapuheelle. Vihapuhe onkin mitä oivallisin termi sillä se elää ja mukautuu aina kätevästi ajan hengen mukaiseen suuntaan sen mukaisesti mikä milloinkin sattuu olemaan enemmistön tai kovaäänisen vähemmistön mielestä sopimatonta.
Mikä sitten neuvoksi? Kuinka tilanteen voisi korjata?
koshka.love sivuston erinomainen teksti Make the Web Great Again (lue täältä)
Uskon että paras keino nykyisen tilanteen muuttamiselle on palata takaisin Internetin alkulähteille. Aikaan milloin suurin osa nettisivuista oli itse hostattuja tai vähintäänkin hostattuna sellaisessa paikassa missä soveliaisuuden säännöt eivät mene nykyisen ajan hengen mukaisen uhrimentaliteetin omaavien mielensäpahoittajien ehdoilla vaan lainsäädännön ehdoilla.
On parempi kirjoittaa omat ajatuksensa ja muut tekstinsä muualle kuin sosiaaliseen mediaan jolloin niitä ei voida poistaa yhteisön sääntöjen vuoksi vaan ainoastaan viranomaisten toimesta mikäli sellaiselle on tarvetta. On selvää että luultavasti koskaan sellaiselle ei ole tarvetta sillä kontroversaaliset mielipiteet harvoin kuitenkaan ovat laittomia vaan ne ovat ainoastaan sellaisia että sosiaalisessa mediassa ne lynkataan kerettiläisenä.
Omien sivujen ylläpitämisen etuna on sananvapauden lisäksi myös vapaus muutenkin. Mikäli sivuillaan ei kerro kuka on, missä asuu tai kerro mitään muutakaan sellaista mistä lukija voi tietää kuka sivuston takana todellisuudessa on voi pysyä anonyyminä ja olla sen myötä vapaampi julkaisemaan matalammalla kynnyksellä vaikkapa omaperäistä taidetta jota ei välttämättä niin helposti julkaise omalla nimellään jos se ei ole “tarpeeksi hyvää” tai kaupallisesti myyvää.
Old School -Internet elää ja voi hyvin
Neocitiesin kautta löytää satoja tuhansia “old school” -sivustoja (selaa täältä)
Lähipäivien iltoina olen viettänyt aikaani selaillen omaperäisiä ja persoonallisia webbisivuja joissa on vanhaa kunnon “web 1.0” -tyyliä. Sitä tyyliä mikä Internetistä teki aikoinaan mielenkiintoisen. Sivustoja joita ylläpitää pääosin yksittäiset harrastelijat missä aihealueet vaihtelevat kaikessa maan ja taivaan välillä ja joissa Googlen, Amazonin ja Facebookin likaiset lonkerot ovat pelkkä huono muisto.
Kiehtovinta on silti ollut huomata että tämänkaltaisia sivuja on todella paljon eivätkä ne monetkaan ole edes vanhoja vaikka ovatkin sen näköisiä. Monia sivuja on päivitetty aivan lähipäivinä tai vähintäänkin lähikuukausina mutta näihin ei ole juuri koskaan tullut törmättyä Googlen haun kautta.
Kuinka paljon Internetin mielenkiintoisesta sisällöstä jää ihmisiltä piiloon kun hakukoneet eivät niitä nosta hakijoilleen esiin?
On ilahduttavaa huomata että koko Internet ei sittenkään ole niin pahasti pilalla kuin miltä se on tuntunut, vaan alkuperäistä Internettiä ei vain Googlen kautta törmää. Jokaiselle vanhanaikaisten sivujen tyylistä kiinnostuneelle suosittelen vahvasti wiby.me hakukonetta (katso täältä) joka on erikoistunut tämäntyylisten sivustojen etsintään ja löytämiseen.
Mikäli osaamista ja intoa löytyy niin laita oma omaperäinen verkkosivu pystyyn ja ole osana muuttamassa maailmaa parempaan 🙂
Viime viikolla kävin testeissä sillä olin altistunut koronalle. Torstain ja perjantain välisenä aamuyönä jo tulos tuli noin neljän aikaan yöllä ja siinä kerrottiin että tulos oli negatiivinen. Tämä oli uutisena tietenkin positiivinen ja se mahdollisti reissuun lähtemisen Itä-Suomeen jo perjantaina töiden jälkeen.
Lauantaina oli kaverini polttarit johon onneksi pääsin mukaan kun karanteeni päättyi enkä joutunut jäämään enää kotiin. Postauksen kuva on otettu polttaripäivänä järven rannalta 🙂
The Social Dilemma (IMDB) joka suomeksi on käännetty nimelle Valvontakapitalismin vaarat on vuonna 2020 julkaistu draamallinen dokumenttielokuva. Sen on ohjannut Jeff Orlowski. Ohjelmassa nähdään mm. Tristan Harris, Jeff Seibert, Bailey Richardson, Jaron Lanier sekä useita muita tekonlogia-alalla vaikuttaneita ja vaikuttavia henkilöitä.
Dokumenttielokuva avaa näkökulmia sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisiin, yhteiskuntaan ja jossain määrin myös ihmisyyteen. Haastateltavat henkilöt joita elokuvassa esiintyy ovat olleet merkittävissä asemissa isoissa sosiaalisen median teknologia-alan yrityksissä kuten Facebookissa, Instagrammissa sekä Twitterissä. He avaavat katsojalle psykologiaa kuinka palveuissa taustalla pyörivät algoritmit toimivat, kuinka ihmisiä ja heidän käytöstään on tarkkailtu erilaisilla metodeilla ja kuinka heihin pyritään vaikuttamaan jotta heistä saataisiin tuottoisampia asiakkaita yrityksille.
Dokumentaaristen osuuksien lisäksi samalla kuljetetaan pientä minitarinaa jossa kuvataan aihepiirin mukaisesti muutaman ihmisen elämää missä sosiaalinen media vaikuttaa negatiivisesti heidänkin käytökseensä ja toimintaansa.
Omaan makuuni tämän dokumentti toimi erinomaiseseti. Aihepiiri on itseäni kiehtova ja se on muutoinkin aihealue josta olen isommassa mittakaavassa huolestunut muutenkin. Ihmisistä kerättävä massiivinen datankerääminen ja kerätyn datan avulla mielipiteiden muovaaminen taloudellisten hyötyjen nimissä ei ole ainoastaan epäeettistä vaan se on myös erittäin vaarallistakin.
Esimerkkeinä sosiaalisen median luomista vaaroista dokumentissa nähtiin myös lyhyitä mainintoja ns. “pizzagate”-tapauksesta. Mikäli tapaus ei ole tuttu, on kyseessä salaliittoteoria (tai vähintäänkin oletettavasti sellainen) missä uskottiin John Pedestan vuodetuissa sähköposteissa olleen viittauksia lasten hyväksikäytöstä. Tämä johti lopulta vuonna 2016 siihen että asiaan uskonut mies meni aseen kanssa vapauttamaan pizzerian kellarista siellä pidettäviä lapsia. Kuitenkaan pizzeriassa ei mitään lapsia ollut sen enempää kuin edes kellariakaan. Tapaus onneksi päättyi hyvin miehen itse antauduttua poliisille ravintolan tutkittuaan ja ilmeisestikin tajuttuaan oman erehdyksensä (lue Iltasanomien artikkeli aiheesta täältä).
Sosiaalisen median luomaa ihmisten manipulointia erilaisten algoritmien ja analyysien perusteella avataan katsojalle dokumentissa sen verran hyvin että katsojan on helppoa ymmärtää kuinka esimerkin kaltaisia radikalisoituneita tekoja pääsee syntymään.
Dokumentillinen osuus sekä sen dramatisoitu tarinankerronta kummatkin ovat laadukkaasti tehtyjä ja toivon mukaan se herättää ihmisiä laajemminkin pohtimaan sosiaalisen median käyttöään.
